I osa
Lohikäärmeentappaja
Baalit
Ensin oli maa. ja maa oli autio ja tyhjä.
Top, hetkinen.
Otetaas jae taaksepäin. Siellä
lukee: "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Ennen
alkua ei siis ollut maata. Oli vain vettä.
Kaikki alkoi vedestä. Jumala piti vedestä
niin paljon, ettei viitsinyt häiritä sitä saarilla,
valailla, rantatöyräillä tahi reimareilla.
Viisas Jumala.
Jumalan Henki liikkui vetten päällä,
koska Se ei osannut uida.
Siinä ei ole mitään hävettävää.
Moni uittomies ei osaa uida.
Mutta Jumalan siivet väsyivät
ja Hän halusi hengähtää. Ja Jumala loi
maalänttejä, joilla hän saattoi seisoa ja lepuutella
kolottavia lihaksiaan hetken.
Tässä, anteeksi vaan, nuorelle
Jumalalle tapahtui virhe.
Kellepä ei nuorena tapahtuisi. Nuoruus
on lyhytnäköistä ja kamalaa. En minä nyt,
heinäkuun 25. päivänä vuonna 1919, Miinalanjoen
rannalla, tekisi samoin kuin tein vielä kuukausi sitten.
Uskallan sanoa: helpommalla Jumala olisit
päässyt, kun olisit keksinyt maan sijasta veneen,
kastanut sen "Pirskeeksi" ja liplatellut yksin lainehilla,
viilennellyt väsyneitä siipiäsi vedessä
ja hyräillyt.
Ei olisi nyt porukkaa ympärillä
sekoittamassa. Niin kuin täällä.
Vaan mikä mistaaki kerran tehty, se on tehty. Tuli maa,
ja maalle kasveja, elukoita, ihmisiä, taloja ja riippusiltoja,
ja se mikä ei sakista ja roinasta maalle mahtunut, lykättiin
veteen.
Kun minä ehdin mukaan, oli veden päällä
jo saappaanipuomeja ja petrolilamppuja.
Olin kolmivuotias, oli iltapimeä, petroolilamput
valaisivat erottelusiltoja.
Pidin isosta, suonikkaasta kädestä
kiinni. Lamput tuoksuivat kuumansulalta sokerilta.
Kurotin kieli pitkällä jokaiseen
lamppuun jonka ohitimme.
Olin ylettämäisilläni yhteen
lampunlasiin, kun törmäsin selkään. Yllätyin,
kun selkä kääntyi sivuttain ja sillä oli
rinnat. Puomeilla heilui lisää naisia keksit käsissään.
Päälle pisaroi vettä ja pamahteli,
ukkosti. Taivaalla kellersi kuitenkin vain tähtiä
ja täysikuu. Paukahteli taukoamatta, kun keksinkärjet
iskivät syvälle tukkeihin.
Seurasin suonikasta kättä kahta
kapeaa puomia pitkin yli veden. Puomit päättyivät
lankkusiltaan. Ohitin sillalla miehen joka kiroili, jäin
katsomaan mihin häntä koskee. Mies toivotti jokaiselle
lähestyvälle tukille "saatana" ja kun
hän pukkasi tukin menemään hän kuulutti
"anataas". Miehen yläpuolella huojui isoin
koskaan näkemäni petroolilamppu, häntä
kookkaampi, sitä kun pääsis nuolaisemaan, lamppua
kiersi päristen kaksi pulleaa yöperhosta. Ne pyrkivät
lamppuun, mutta kolkahtivat yhä uudestaan metallisäleisiin
tai lasikupuun ja kimposivat takaisin ilmaan.
- Minä tahdon jäädä
tähän.
Käsi veti minut väkisin mukaansa.
Väänsin sitä peukalosta, jotta se irrottaisi.
Käsi vei minut sillan yläpäähän
ja näytti edessä veden. Mutta vesi ei ollut vettä,
vaan tukkeja. Tukit aaltoilivat meitä kohti, ne keinuivat
kuohkeana patjana jonka päälle voisi nukahtaa. Haukottelin.
- Ei väsytä, vakuutin heti.
Sillalla vieressä liikkui miehiä,
ne työnsivät kekseillä tukkeja oikealle ja
vasemmalle. Tukkipatjan takana paloivat ylävirran pimeydessä
kaupungin valot. Osoitin niitä innokkaasti.
- Amerikka!
Ympärillä miehet nauroivat. Käsi
puristi niskasta ja sanoi, ettei se ole Amerikka, se on erottelun
ylin viuhka, ja tämä on keskimmäinen. Käsi
selitti yhä, sanat olivat outoja.
Erottelusillan alapäässä
oli lisää miehiä ja naisia. He ohjasivat kekseillä
tukkeja neljään eri lammaskarsinaan, jotka oli aidattu
veteen. Karsinat levisivät pimeyteen viuhkaksi. Kysyin
mikä on tämä, mikä on tuo. Joskus käsi
vastasi: karsinoitten suut ovat nimeltään luikkuja.
Luikkujen luona juoksi miehiä veden päällä,
en ollut nähnyt ikinä niin montaa Jeesusta yhdellä
kertaa.
Jeesuksilla oli hoppu. Keskiluikkuun oli
sumppuuntunut tukkeja, he kankesivat niitä kekseillään.
Yhden naisen selässä riippui nyytti,
joka oli vauva. Vauva oli hereillä, silmät tapittivat
aaltojen yli minua. Vauvan takana loimottivat vielä yhden
uuden kaupungin valot. Siellä oli alin viuhka.
Käsi antoi keksin ja auttoi minua tökkäämään
sen kiinni yhteen tukkiin. Ohjasimme pölkyn laitimmaiseen
luikkuun. Minä ja käsi otimme uuden tukin, ravistin
avun pois, tahdoin koettaa itse. Löin keksin pölliin
niin lujaa kuin jaksoin, osuin keskelle, pölli kiihdytti
alhaalla vedenkalvoa pitkin, keksi meni mukana, puristin keksinvartta
vimmatusti, en halunnut laskea irti. Kaaduin mahalleni, hinauduin
yhä ulommas, ranteeni ylsivät veteen, ne sukelsivat.
Minut nostettiin housunkauluksesta sillalle.
Käsi tukisti, kunnes itkin.
- Se ei olis irrottanut keksistä ees
pohjassa, joku vihelsi.
Alajuoksulla pamahti, oranssi valotäplä
hyppi virrantörmää ylös, lisää
pauketta. Valo kasvoi nuoreksi mieheksi, jolla oli lyhty ja
pistooli kädessä.
- Miljoona! se kajautti kohdallamme.
- Mikä on miljoona? kiljaisin. Mies
ei kuullut, vaan jatkoi ylävirtaan ja möykkäsi.
- Ampuuko se kaloja? kysyin. Kaksi naista
halasi toisiaan.
Valotäplä pääsi Amerikkani
valojen luo ja sotkeutui niihin. Pian tukkipatja laiheni tavalliseksi,
upottavaksi vedeksi, siihen ei tehnyt enää mieli
käydä maaten. Uusia tukkeja ei solunut viuhkaan.
Naiset ja miehet läksivät silloilta ja saappaaneilta
rantaäyräälle.
He takertuivat tukkaani, pörröttivät.
Puitten takana säteili lisää petroolitamppuja,
ja nuotio, sen luona hikinen nainen kieputti vartaassa häränruhoa.
Härkä haisi lankatulta saappaalta. Silitin sen häntäjouhia,
voihkaisin, ne olivat tulikuumia.
Häränruhon takana oli pitkiä
pöytiä, istuimme. Oli täyttä, istuin kahden
eri miehen reisien päällä, vastapäätä
nuokkui laiha mies, jonka vaatteet olivat läpimärät.
Hänen hiuksensa olivat paakkuuntuneet klimpeiksi, ja
silmien yli vuosi vesivanoja. Hän ei pyyhkinyt niitä
vaan hymähteli.
Nainen leikkeli härän kyljestä
kimpaleita, joita minua pitemmät pojat jakoivat lautasilla
pöytävieraille. Yksi poika kiersi ja jakoi ämpäristä
kirkasta vettä, jota miehet kulauttivat kauhasta. Oli
jano, mutta suonikas käsi esti minua juomasta.
- Ei tätä, se sanoi.
- Mutta minä haluan! huusin. Löin
nyrkkiä pöytään.
Kaksi partasuuta raahasi välissään
saavia, josta kaadettiin laseihin kaljaa, sitä sain hörppiä.
- Mikä on miljoona? kinusin yhä.
- Miljoona tukkia on mennyt erottelusta
läpi. Tänä iltana on miljoonabaalit.
Ämpärinkantaja vieraili pöydissä
tiheään, härästä oli enää
häntä syömättä. Mahtuisin asumaan
härän kylkiluitten sisään.
- Saanhan tehdä majan?
- Minne?
- Tonne.
- Et, käsi sanoi.
Klimppitukkainen mies ("mutta minä
haluan!") rupesi laulamaan talonpojasta, joka meni halkomettään
ja ampui variksen. Kohta mies kapusi makaamaan lautaseni päälle
pöydälle. Yritin työntää klimppitukkaa
pois, hän ei totellut. Hänestä vuosi vettä
päälle. Vedin klimppitukkaa korvista.
Äkkiä minut nostettiin, huojahtelin
lamppujen yläpuolella, kuusenhavut pistelivät poskiani.
Oksankärki veti kaulaani naarmun, en piitannut kirvelystä.
Erotin alhaalla vartaan, se oli paksumpi kuin härkäni
häntä. Vartaasta tulis majani kurkihirsi. Korvissani
surisi yöperhosia, käsi tarttui kainaloista ja pyöritti
minua niitten keskellä. Koetin pyydystää perhosia
suuhun, kuuman sokerin tuoksu oli joka kierroksella vahvempi
ja kutsuvampi.
- Lisää, huusin. Perhosten surina
kasvoi rutinaksi, jytinäksi, tähdet venyivät
keltaisiksi siimoiksi, ja minä sen seassa: Vielä
vielä!
Suonikas käsi on ainoa muistoni elävästä
isästä. Yksi käsi, en muista toista kättä.
Kaksi hänellä oli niitä.
Ainoassa säilyneessä valokuvassa
Domianus Pihlavalla on myös viikset ja tumma katse.
Äiti on kertonut miten tulin isän kanssa aamuyöllä
erottelusta kotiin lautatarhalle. Domianus kävi sänkyyn,
pyysi minut viereensä ja sanoi, että sano hyvästi
isälle, aamulla minä olen muualla. Nukahdin istualtani
sängynlaidalle, yläruumis isän vatsan päälle.
Olin niin uuvuksissa etten pudonnut tai edes hakeutunut pitkälleni.
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Kirjan arvio:
Miinalanjoen
suuri erottelu (29.8.2001)
Uittopäällikön
poika sukeltaa menneeseen (19.8.2001)
