I osa
Lohikäärmeentappaja

Baalit

Ensin oli maa. ja maa oli autio ja tyhjä.
   Top, hetkinen.
   Otetaas jae taaksepäin. Siellä lukee: "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Ennen alkua ei siis ollut maata. Oli vain vettä.
   Kaikki alkoi vedestä. Jumala piti vedestä niin paljon, ettei viitsinyt häiritä sitä saarilla, valailla, rantatöyräillä tahi reimareilla.
   Viisas Jumala.
   Jumalan Henki liikkui vetten päällä, koska Se ei osannut uida.
   Siinä ei ole mitään hävettävää. Moni uittomies ei osaa uida.
   Mutta Jumalan siivet väsyivät ja Hän halusi hengähtää. Ja Jumala loi maalänttejä, joilla hän saattoi seisoa ja lepuutella kolottavia lihaksiaan hetken.
   Tässä, anteeksi vaan, nuorelle Jumalalle tapahtui virhe.
   Kellepä ei nuorena tapahtuisi. Nuoruus on lyhytnäköistä ja kamalaa. En minä nyt, heinäkuun 25. päivänä vuonna 1919, Miinalanjoen rannalla, tekisi samoin kuin tein vielä kuukausi sitten.
   Uskallan sanoa: helpommalla Jumala olisit päässyt, kun olisit keksinyt maan sijasta veneen, kastanut sen "Pirskeeksi" ja liplatellut yksin lainehilla, viilennellyt väsyneitä siipiäsi vedessä ja hyräillyt.
   Ei olisi nyt porukkaa ympärillä sekoittamassa. Niin kuin täällä.

Vaan mikä mistaaki kerran tehty, se on tehty. Tuli maa, ja maalle kasveja, elukoita, ihmisiä, taloja ja riippusiltoja, ja se mikä ei sakista ja roinasta maalle mahtunut, lykättiin veteen.
   Kun minä ehdin mukaan, oli veden päällä jo saappaanipuomeja ja petrolilamppuja.
   Olin kolmivuotias, oli iltapimeä, petroolilamput valaisivat erottelusiltoja.
   Pidin isosta, suonikkaasta kädestä kiinni. Lamput tuoksuivat kuumansulalta sokerilta.
   Kurotin kieli pitkällä jokaiseen lamppuun jonka ohitimme.
   Olin ylettämäisilläni yhteen lampunlasiin, kun törmäsin selkään. Yllätyin, kun selkä kääntyi sivuttain ja sillä oli rinnat. Puomeilla heilui lisää naisia keksit käsissään.
   Päälle pisaroi vettä ja pamahteli, ukkosti. Taivaalla kellersi kuitenkin vain tähtiä ja täysikuu. Paukahteli taukoamatta, kun keksinkärjet iskivät syvälle tukkeihin.
   Seurasin suonikasta kättä kahta kapeaa puomia pitkin yli veden. Puomit päättyivät lankkusiltaan. Ohitin sillalla miehen joka kiroili, jäin katsomaan mihin häntä koskee. Mies toivotti jokaiselle lähestyvälle tukille "saatana" ja kun hän pukkasi tukin menemään hän kuulutti "anataas". Miehen yläpuolella huojui isoin koskaan näkemäni petroolilamppu, häntä kookkaampi, sitä kun pääsis nuolaisemaan, lamppua kiersi päristen kaksi pulleaa yöperhosta. Ne pyrkivät lamppuun, mutta kolkahtivat yhä uudestaan metallisäleisiin tai lasikupuun ja kimposivat takaisin ilmaan.
   - Minä tahdon jäädä tähän.
   Käsi veti minut väkisin mukaansa. Väänsin sitä peukalosta, jotta se irrottaisi.
   Käsi vei minut sillan yläpäähän ja näytti edessä veden. Mutta vesi ei ollut vettä, vaan tukkeja. Tukit aaltoilivat meitä kohti, ne keinuivat kuohkeana patjana jonka päälle voisi nukahtaa. Haukottelin.
   - Ei väsytä, vakuutin heti.
   Sillalla vieressä liikkui miehiä, ne työnsivät kekseillä tukkeja oikealle ja vasemmalle. Tukkipatjan takana paloivat ylävirran pimeydessä kaupungin valot. Osoitin niitä innokkaasti.
   - Amerikka!
   Ympärillä miehet nauroivat. Käsi puristi niskasta ja sanoi, ettei se ole Amerikka, se on erottelun ylin viuhka, ja tämä on keskimmäinen. Käsi selitti yhä, sanat olivat outoja.
   Erottelusillan alapäässä oli lisää miehiä ja naisia. He ohjasivat kekseillä tukkeja neljään eri lammaskarsinaan, jotka oli aidattu veteen. Karsinat levisivät pimeyteen viuhkaksi. Kysyin mikä on tämä, mikä on tuo. Joskus käsi vastasi: karsinoitten suut ovat nimeltään luikkuja. Luikkujen luona juoksi miehiä veden päällä, en ollut nähnyt ikinä niin montaa Jeesusta yhdellä kertaa.
   Jeesuksilla oli hoppu. Keskiluikkuun oli sumppuuntunut tukkeja, he kankesivat niitä kekseillään.
   Yhden naisen selässä riippui nyytti, joka oli vauva. Vauva oli hereillä, silmät tapittivat aaltojen yli minua. Vauvan takana loimottivat vielä yhden uuden kaupungin valot. Siellä oli alin viuhka.
   Käsi antoi keksin ja auttoi minua tökkäämään sen kiinni yhteen tukkiin. Ohjasimme pölkyn laitimmaiseen luikkuun. Minä ja käsi otimme uuden tukin, ravistin avun pois, tahdoin koettaa itse. Löin keksin pölliin niin lujaa kuin jaksoin, osuin keskelle, pölli kiihdytti alhaalla vedenkalvoa pitkin, keksi meni mukana, puristin keksinvartta vimmatusti, en halunnut laskea irti. Kaaduin mahalleni, hinauduin yhä ulommas, ranteeni ylsivät veteen, ne sukelsivat.
   Minut nostettiin housunkauluksesta sillalle. Käsi tukisti, kunnes itkin.
   - Se ei olis irrottanut keksistä ees pohjassa, joku vihelsi.
   Alajuoksulla pamahti, oranssi valotäplä hyppi virrantörmää ylös, lisää pauketta. Valo kasvoi nuoreksi mieheksi, jolla oli lyhty ja pistooli kädessä.
   - Miljoona! se kajautti kohdallamme.
   - Mikä on miljoona? kiljaisin. Mies ei kuullut, vaan jatkoi ylävirtaan ja möykkäsi.
   - Ampuuko se kaloja? kysyin. Kaksi naista halasi toisiaan.
   Valotäplä pääsi Amerikkani valojen luo ja sotkeutui niihin. Pian tukkipatja laiheni tavalliseksi, upottavaksi vedeksi, siihen ei tehnyt enää mieli käydä maaten. Uusia tukkeja ei solunut viuhkaan. Naiset ja miehet läksivät silloilta ja saappaaneilta rantaäyräälle.
   He takertuivat tukkaani, pörröttivät. Puitten takana säteili lisää petroolitamppuja, ja nuotio, sen luona hikinen nainen kieputti vartaassa häränruhoa. Härkä haisi lankatulta saappaalta. Silitin sen häntäjouhia, voihkaisin, ne olivat tulikuumia.
   Häränruhon takana oli pitkiä pöytiä, istuimme. Oli täyttä, istuin kahden eri miehen reisien päällä, vastapäätä nuokkui laiha mies, jonka vaatteet olivat läpimärät. Hänen hiuksensa olivat paakkuuntuneet klimpeiksi, ja silmien yli vuosi vesivanoja. Hän ei pyyhkinyt niitä vaan hymähteli.
   Nainen leikkeli härän kyljestä kimpaleita, joita minua pitemmät pojat jakoivat lautasilla pöytävieraille. Yksi poika kiersi ja jakoi ämpäristä kirkasta vettä, jota miehet kulauttivat kauhasta. Oli jano, mutta suonikas käsi esti minua juomasta.
   - Ei tätä, se sanoi.
   - Mutta minä haluan! huusin. Löin nyrkkiä pöytään.
   Kaksi partasuuta raahasi välissään saavia, josta kaadettiin laseihin kaljaa, sitä sain hörppiä.
   - Mikä on miljoona? kinusin yhä.
   - Miljoona tukkia on mennyt erottelusta läpi. Tänä iltana on miljoonabaalit.
   Ämpärinkantaja vieraili pöydissä tiheään, härästä oli enää häntä syömättä. Mahtuisin asumaan härän kylkiluitten sisään.
   - Saanhan tehdä majan?
   - Minne?
   - Tonne.
   - Et, käsi sanoi.
   Klimppitukkainen mies ("mutta minä haluan!") rupesi laulamaan talonpojasta, joka meni halkomettään ja ampui variksen. Kohta mies kapusi makaamaan lautaseni päälle pöydälle. Yritin työntää klimppitukkaa pois, hän ei totellut. Hänestä vuosi vettä päälle. Vedin klimppitukkaa korvista.
   Äkkiä minut nostettiin, huojahtelin lamppujen yläpuolella, kuusenhavut pistelivät poskiani. Oksankärki veti kaulaani naarmun, en piitannut kirvelystä. Erotin alhaalla vartaan, se oli paksumpi kuin härkäni häntä. Vartaasta tulis majani kurkihirsi. Korvissani surisi yöperhosia, käsi tarttui kainaloista ja pyöritti minua niitten keskellä. Koetin pyydystää perhosia suuhun, kuuman sokerin tuoksu oli joka kierroksella vahvempi ja kutsuvampi.
   - Lisää, huusin. Perhosten surina kasvoi rutinaksi, jytinäksi, tähdet venyivät keltaisiksi siimoiksi, ja minä sen seassa: Vielä vielä!

Suonikas käsi on ainoa muistoni elävästä isästä. Yksi käsi, en muista toista kättä. Kaksi hänellä oli niitä.
   Ainoassa säilyneessä valokuvassa Domianus Pihlavalla on myös viikset ja tumma katse.

Äiti on kertonut miten tulin isän kanssa aamuyöllä erottelusta kotiin lautatarhalle. Domianus kävi sänkyyn, pyysi minut viereensä ja sanoi, että sano hyvästi isälle, aamulla minä olen muualla. Nukahdin istualtani sängynlaidalle, yläruumis isän vatsan päälle. Olin niin uuvuksissa etten pudonnut tai edes hakeutunut pitkälleni.

Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Kirjan arvio: Miinalanjoen suuri erottelu (29.8.2001)
Uittopäällikön poika sukeltaa menneeseen (19.8.2001)

---

Jari Järvelä