ISBN: 951-1-15219-X, Otava 1998. Sivut 7-16.

1.

Johanna tapasi Annen sattumalta. Hän näki jo kaukaa pienen, hoikan hahmon, kuin tyttösen, oranssiin värjätyn, eteen sojottavan otsatukan ja hermostuneen, tutun kädenliikkeen mustilla aurinkolaseilla. Anne tuli kohdalle, huomasi, repäisi lasit silmiltään, työnsi ne puseronkaulukseen. Johanna siristi silmiään.

   Helsingissä ei nykyisin törmännyt enää kehenkään, ei edes vanhaan rakastettunn. Espan puistossa kulki vain ruotsinlaivojen päivämatkustajia ja venäläisturisteja, kaupungilla ei ollut enää keskustaa.

   - Sinä et ole yhtään muuttunut. Anne hymylli vinosti, tiesi valehtelevansa.

   - Yritetäänkö tuonne? Johanna kysyi ja osoitti Kappelin terassia. Terassi oli täynnä, jotakin pysyi ennallaan. Anne meni ihmisten välistä terassin portista sisälle, portsarin ohi, kääntyi ja vinhkasi kärsimättömästi, ala sitten tulla. Perimmäisestä pöydästä löytyi yksi paikka, Anne oli jo siirtämässä lisätuolia rinkiin ja lähti kysymättä hakemaan tarjoilukärrystä kaljalasillisia.

   - Varsinainen ihme, että tapaa stadissa jonkun tutun, aloitti Anne ja joi lasista vaahdot pinnalta.

   - Niin, Johanna hymähti, - kaikki käy vain ostoparatiiseissa ja automarketeissa. Kappeli oli vaihtanut muovista takaisin kunnon laseihin, onneksi.

   Samassa pöydässä istui kolme parikymppistä tyttöä, kaikilla yönmustat, lyhyet hiukset ja hohtavan mustiksi lakatut sormenkynnet. Yhdellä heistä oli neljä rengasta toisessa korvalehdessä ja kolme toisessa, yksi alahuulessa. Niina olisi ollut kateellinen.

   - Sain Patelta ja Sylvalta kutsukortin, johonkin kesäjuhlaan, Johanna sanoi.

   - Mä arvasin, että ne lähettää sulle kutsun. Kesäjuhlat, että ne osaa olla naiiveja. Anne läiskäytti kädellään pöytää.

   - Niin, ne on kai . . .

   - On ne. Paten viisikymmentävuotispäivät. Mutta se ei halua viettää sellaisia. Se ei halua myöntää olevansa niin vanha.

   - Sitä mä ajattelinkin. Johanna pyyhkäisi otsaansa.

   - Se haluaa katsos pitää synttärinsä salassa. Ei mitään onnittelulähetystöjä tai virallisia vieraita. Vain kaikki vanhat frendit on kutsuttu. Niin kuin ne nyt ei tajuaisi. Anna mun kaikki kestää.

   Anne huokaili teatraalisesti ja keinui tuolillaan. Johanna muisti, ettei Anne ollut koskaan tykännyt juhlista. Ylioppilaskeväänä kauan sitten Anne ei halunnut lakkia, ei käynyt hakemassa edes todistustaan Sylvan ja vanhempiensa suureksi harmiksi. Johanna ja Sylva veivät Annen väkisin Kantakrouviin kaljalle, tilasivat oopperavoileivät, mikä mielikuvitus, todistus lähetettiin myöhemmin postissa. He ostivat vielä vastaantulleelta pojalta laatikosta kimpullisen paksupalloisia kieloja, ihme, että Anne huoli edes ne. Pyysi jopa maljakonkin huumaavan tuoksuville kukilleen Kantiksessa. Anne, uhmakas pikkusisko kulkemassa aina omaa tietään.

   Siinä hän nyt istui Johannan vieressä ja joi kaljaa silmät kiinni. Yhtä hävyttömän hoikkana ja keskittyneenä kuin vetäessään ensimmäisen röökinsä kyyryssä takapihan aidan vieressä. Mihin heidän ystävyytensä oikein katkesi?

   - Mitä sä puuhailet nykyisin, niitä kuvituksiako? Johanna kysyi.

   - Niitä. Anne katsoi esiintymislavalle. - Piirtäminen on kai ainoa asia, jonka osaan. Kirjojen kuvituksia on ollut aika sopivasti. Entäs itse, kirjastossako vielä?

   - Siellä, hassua sanoa, mutta viihdyn edelleen.

   - Sä olet sitten unelmiesi ammatissa, Anne naurahti käheästi.

   - Onko sinulla perhettä? Miksi hänen piti kysellä näin typeriä.

   - Ei tietenkään, Anne tohahti. - Sylva se vaan jaksaa Paten kanssa.

   - Keski-ikäiset jaksavat, keksi Johanna. He räjähtivät yhtäaikaa nauruun, he olivat nähneet saman julistekampanjan, kunnossa kaiken ikää, tarkoitettu keski-ikäisille. Ei mikään ollut katkennut, hiipunut vain. Mustatukat katselivat huvittuneina toisiaan, mitä hauskaa noillakin.

   Johanna ei pystynyt sanomaan, kumman ystävä oli ollut enemmän, Sylvan vai Annen. Ehkä kuitenkin Annen. Hän oli salaa ihaillut levotonta pikkusiskoa, yhtä aikaa varmaa ja piittaamatonta, haurasta ja tyttömäistä.

   Sylva oli koettanut pitää yhteyttä. Hän lähetti joka vuosi kaksiosaisen joulukortin, hopeahilettä enkelien siivillä ja keltaisten lyhtyjen huurteisissa laseissa. Johanna vastasi tunnollisesti tervehdykseen, siinä se oli, yhteydenpito. Annelta ei mitään.

   Puhelinluettelosta Johanna seurasi, että Anne asui yksinään. Nimen perään ilmestyi taiteilija. Puhelinluettelo oli kätevä. Siitä näki, kuinka Sylva eli Patrickinsa kanssa vuodesta toiseen, osoite vain vaihtui vauraammaksi.

   - Onko Sylvalla ja Patrickilla lapsia?

   - Ei ole.

   - Harmi, sanoi Johanna. Anne kohautti olkapäitään.

   - No, aiotkos tulla?

   - En ole ehtinyt vielä miettiä, kutsukortti tuli vasta eilen.

   - Älä nyt viitsi!

   - Niin no, kai mä sitten tulen. Johanna nauroi. - Niinakin, mun tyttäreni, lähtee kesäkuun alussa, juuri silloin rippileirille.

   - Ai, niin, sulla on sellanenkin. Anne hiljeni. Eikö se muistanut. Kerran Anne kävi Niinaa katsomassakin, yhden ainoan kerran. Sen jälkeen he eivät olleet tavanneetkaan.

   Anne katseli taas esiintymislavaa. Hetken hän näytti aivan samalta kuin viisivuotiaana kun he muuttivat Johannan naapuriin, samaan kerrostaloon, yhtä pieneltä ja eksyneeltä. Vaikutelma särkyi heti ja Anne nappasi aurinkolasit ja nosti silmilleen.

   - Haenko toiset?

   - Ei kiitos, minulle riittää näin keskellä päivää.

   Anne epäröi hetken, mutta päättikin sitten lähteä yhtä matkaa portista.

   - Niistä tulee upeat juhlat, Sylva osaa sen taidon, Johanna yritti jatkaa kun he olivat taas puiston hiekkakäytävällä.

   Anne ei vastannut mitään, ehkä se ei kuullut. Espan lavan edessä se ojensi oikein kätensä.

   - Oli kiva nähdä, muistakin sitten tulla.

   Anne lähti Mannerheimintielle päin. Johanna nosti kättään, mutta Anne ei enää kääntynyt.

- Mistä sinä oikeastaan tunnet heidät, Sylvan ja Annen?

   Niina kysyi ja otti tarjoilijan tuomasta korista leivän ja kastoi sen huolettomasti salaattikastikkeeseen. Johannan oma ainokainen, pitkäksi venähtänyt, hontelo tyttönen, vain poskissa vielä aavistus lapsuudenkuvien pyöreyttä. Huomenna hän lähtisi rippileirille Lohjalle. Ei vielä kauas, mutta Johanna tiesi, että Niina oli vähitellen erkanemassa.

   - Me olimme naapureita. Anne oli viisivuotias ja Sylva kahdeksan kun ne muuttivat samaan kerrostaloon. Samana syksynä, kun minä menin kouluun.

   - Se on tuo talo meidän kotia vastapäätä, Niina totesi.

   - Niin. Niiden huoneisto oli talon suurin, viisi huonetta ja keittiö, kaksi sisäänkäyntiä, toinen keittiönportaaseen ja toinen pääportaaseen. Ja kaksi vessaa, se vasta oli jotain!

   - Vautsi! Niina kikatti heleää tytönnaurua.

   Johanna ja Niina istuivat Mamma Rosan katetulla terassilla Töölöntorin laidassa. He tulivat tänne aina, kun jotain tapahtui. He tulivat, kun Niina sai ensimmäisen kevättodistuksen ala-asteelta, kun oli ollut ensimmäinen kuusijuhla, kun satujumpan ensimmäinen vappunäytös oli päättynyt. He tulivat, kun Johannan kesäloma oli vihdoin alkanut ja silloin, kun se auttamatta oli ohi. He tulivat kun Niina oli lähdössä isänsä kanssa telttaretkelle, he tulivat, kun Niina palasi kotiin. He tulivat, vaikka aina ei olisi ollut rahaakaan. Nyt Niina oli lähdössä yksin, kokonaiseksi viikoksi.

   - Tämä ravintola oli olemassa jo silloin, kun me asuttiin tuossa vieressä Tämä oli japanilainen ravintola, Tokio.

   - Äiti hei, sä olet kertonut tuon, ainakin sata miljoonaa kertaa.

   - Niin varmaan, mutta silloin ei ollut ulkomaalaisia ravintoloita. Suomalaisiakin oli vähän, oli vain ihania Valion jätskibaareja.

   Niina huokasi.

   - Ja te ette koskaan käyneet täällä, koska tämä oli niin kallis ja hieno, teidän naapurinne kävivät joskus . . . hei, olivatko ne juuri Sylva ja Anne?

   - Oli. Mutta siihen aikaan lapset eivät päässeet mukaan.

   Niina irvisti.

   - Sylvan ja Annen isä ja äiti kävivät täällä joskus kevätiltaisin. Kesälläkin, jos olivat kaupungissa. Me katseltiin, kuinka ne kävelivät lyhyen matkan katua pitkin käsikoukkua, hienoina ja tyylikkäinä. Mä menin silloin usein heille. Vedimme kaapeista esille heidän äitinsä ihania juhlapukuja, tärkillä kovitettuja leveitä alushameita, pitkävartisia silkkikäsineitä. Puimme alushameita päällekkäin ja sovitimme korkokenkiä, kopisteltiin koroissa ympäri huoneita. Vaihdeltiin pukuja niin kauan kuin jaksettiin ja käveltiin nilkat kipeiksi. Kukaan ei kieltänyt. Joskus otimme ohuita, valkeita valoverhoja morsiushunnuiksi, ne kiinnitettiin pinneillä päälaelle. Sylva ja Anne halusi olla morsiamia, minä olin pappi.

   Odotin heitä kampauspöydän edessä, se oli alttari, peili esitti kai alttaritaulua, miestä ei tarvittu, se kuviteltiin. Ei sillä ollut niin väliä, vaatteilla ja hunnuilla oli. Kun me vihdoin väsyttiin, me ei jaksettu tietenkään enää kerätä vaatteita takaisin kaappeihin. Kovitetut alushameet, leningit ja valoverhot jäi nojatuoleille, sohville, pianon päälle, sängyllle, yöpöydille. Mahtoi olla hauska vanhempien tulla kotiin.

   - Olitteko te ihan kolmistaan? Niina kysyi.

   - Kyllä, yleensä. Heillä oli kotiapulainen, mutta sillä oli usein illat vapaata. Jos se sattui olemaan kotona, se istui pienessä huoneessa keittiön vieressä ja soitteli levyjä. Levysoitin oli ikkunalaudalla. Apulaisesta ei ollut mitään harmia. Se ei edes kuullut mitä me puuhasimme. Me käytiin tietysti tutkimassa sen huonetta, kun se oli poissa.

   - Kävittekö!

   - Tietenkään ei olisi saanut, mutta ovi ei ollut lukossa. Ei me mitään pahaa tehty, katsottiin vain hiukan lehdistä leikattuja kuvia seinillä, avattiin varovasti laatikoita, tutkittiin levyjä, luettiin pari postikorttia.

   - Luitte toisten kortteja, Niina huomautti. Lämmin ruoka tuotiin pöytään.

   - Tuntuu kummalliselta, että heitä ei enää ole.

   - Keitä? Niina nosti katseensa.

   - Sylvan ja Annen isää ja äitiä. He tuntuvat yhä niin todellisilta. Johanna sanoi. - Sylvan ja Annen isä kuoli varhain, heti Annen ylioppilaskevään jälkeen. Äitikin kuoli muutamia vuosia myöhemmin, suruun tai syöpään, en tiedä. Suru ei hellittänyt ja sairaus pääsi etenemään. Kuulin heidän äitinsä hautajaisista vasta jälkeen päin. Se oli kaikki hyvin surullista.

   Niina näytti miettiväiseltä.

   - Onkohan ne säilyttäneet ne kaikki ihanat vaatteet?

   - Sitäpä en ole tullut ajatelleeksi, Johanna naurahti.

   - Täytyy kysyä, kun tapaan heidät.

   Johanna katsoi ravintolan ovelle, haarukka pysähtyi puolitiehen. He astuvat sisään ovesta. Rouvalla on ohut, ilmava huivi harteillaan, läpikuultavan kevyt, pitkät, valkeat, rypytetyt silkkihansikkaat korkealle käsivarsiin, leveähelmainen, liehova leninki, herralla vaalea liivipuku, kiiltävät kengät, taakse kammatut, tummat hinkset. Hän johdattaa rouvan huomaavaisesti pöytään, valhtaa muutaman sanan hovimestarin kanssa kniskaten. Hovimestari auttaa heille tuolit, tuo ruokalistat, puhuu koko ajan hillityllä, matalalla äänellä, sanoja ei kuulu, vain nyökkäykset, nyt hän kumartaa kevyesti, poistuu muutaman askeleen takaperin, lähtee noutamaan alkujuomia. Niina lopetti syömisen, katseli käsi poskella.

   - Äiti, taasko . . .

   - Taas. Minä kuvittelin. Niina hymyili, kaatoi lisää vettä laseihin.

   - Me asuttiin talon pienimmässä asunnossa. Johanna jatkoi itsepintaisesti. - Talonmiehelläkin oli suurempi, mutta se oli kellarikerroksessa, ikkunat maan rajassa roskiksille päin. Mutta asuntojen koot eivät vaikuttaneet yhtään meidän ystävyyteemme, Annen ja Sylvan ja minun.

   - Mitä niiden olisi pitänyt vaikuttaa, tyttö kysyi hämmästyneenä.

   Johanna katseli Töölöntoria. Kuinka selväjärkisesti lapset ajattelevatkaan, tämä asuntolainojen siunattu sukupolvi. Ei kukaan asunut stadissa väljästi, vähiten yksinhnoltajat ja niitä taisi olla Niinan kaveripiirissä useita. Viisikymmentäluvulla oli toisenlaista. Asuttiin vuokralla vakuutusyhtiöiden ja säätiöiden taloissa, mitä suurempi kiho yrityksessä ja mitä paremmat suhteet päällystöön, sitä hulppeammat tilat. Hän oli selittänyt tämän Niinalle monta kertaa.

   - Tuntunko sinusta, että me asutaan liian ahtaasti? Johanna kysyi äkkiä.

   - Äiti, älä nyt taas aloita.

   - Voitaisiin vaihtaa vaikka asunto-osuuskuntaan, saataisiin enemmän tilaa. Niitä on perustettu lisää, ihan lähelle, tuohon Pitäjänmäkeenkin . . .

   - Mä en halua muuttaa minnekään. Meillä on tosi kiva koti.

   - En minäkään, Johanna sanoi.

   He asuivat kadun toisella puolella, vastapäätä Runeberginkadun ratikkapysäkkejä, kaksi somaa, pikkuruista huonetta, toinen Niinan valtakuntaa, toinen Johannan. Eteisestä pääsi keittosyvennykseen ja kylpybuoneeseen, ikkunoista näkyi kuhisevalle kadulle ja torille ja ratikkakiskoille. Meidän maailmamme, Johanna ei todellakaan halunnut minnekään muualle. Sylva ja Anne sanoivat joskus, että Johannan lapsuudenkodissa oli niin kodikasta. Ahdasta ja kodikasta, sitä Niinakin kai tarkoitti.

   - Mä en kuule haluaisi asua siellä missä faija, Niina tunnusti yllättäen, - dösällä kestää ainakin neljäkymmentä minsaa, iltaisin saa ventata pysäkillä, kun se kiertää vielä pitempiä reittejä ja jos menee junalla, joutuu kävelemään ihan sairaan pitkän matkan.

   - Ai jaa? Johannaa huvitti, tuo olisi Esan pitänyt kuulla tyttärensä sunsta. Niin kuin se vinkui pois stadista. Siihen kaikki alkoi kaatua jo heti alussa. Siihen ja moneen muuhun.

   - Tilattaisko jälkiruokaa?

   Niina tutki muka kiinnostuneena jälkiruokalistaa. Johanna tiesi, että he ottaisivat jäätelöä ja kuumaa suklaakastiketta, sitä Niina oli tilannut kaksivuotiaasta lähtien.

   - Missä ne kesäjuhlat vai mitkä ne nyt olikaan pidetään?

   - Suvirannassa. Se on niiden vanha kesäpaikka, mummin vanha kotitalo järven rannalla lähellä Hyvinkäätä. Iso, valkea, kaksikerroksinen talo täynnä valoisia huoneita. Kuin vanha kansakoulu, mutta pitempi ja valoisampi. Se on ollut yli kolmekymmentä vuotta, varmaan enemmänkin pelkästään kesäpaikkana, taisi olla jo viisikymmentälukua, kun heidän mumminsakin lopetti talonpidon ja muutti talviksi kaupunkiin. Viimeiset vuodet talo on ollut kai pelkästään Sylvan ja Patrickin käytössä. Mummi elää vielä ja tulee kuulemma myös juhliin.

   - Valkea, suuri talo järven rannalla, monta huonetta, Niina huokasi. - Kuulostaa kyllä erilaiselta knin leirikeskus, meillä on kerrossängyt ja neljän hengen huoneet.

   - Niin, mutta minä saan olla siellä ihanuudessa vain yhden kokonaisen vuorokauden. Sunnuntaina lumous jo haihtuu.

   Niina taputteli suntaan lautasliinalla, Johanna tilasi laskun.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]