ISBN 951-0-22869-9, WSOY 1998. Sivut 5-11

Muualla Verkkoliitteessä:
Ystävän muotokuva -kirjan arvio (20.9.1998)

Etuoikeutettu mutta alakuloinen. Sellainen minä olen. Tautini on yleinen, mutta minä puhun vain minusta, oikeammin "minusta". Tartunta oli saavuttanut minut jo kauan sitten paljon ennen kuin ymmärsin olevani minä saati sitä hetkeä, jolloin päätin sepittää henkilön "minä". Peilailin itseäni lähimmäisten katseissa ja näin oman miellyttävän kuvani, etäisen ja etäältä myötämielisen, melkein - mutta ei liian - ystävällisen nuorukaisen. Eipä ihme, että minut hyväksyttiin, vaikka en koskaan tavoittanut voittajan laakeriseppelettä.

   Näin sen laskettavan monen muun kulmille. Kaikki he ovat kuolleet.

   Asser Vahoa en tarkoita. Hän on poikkeus.

   Matkustan. Se on elämäntapani. Pakoon en kuitenkaan pääse. Tällä kertaa minulla on seuralainen, siis juuri Asser Vaho, kuuluisa taidemaalari kotimaassani Suomessa, eikä vain siellä, kirkasotsainen nuorukainen. Ihmisten tajunnassa hän ei vanhene.

   Siellä hän on eikä vanhene. Väärin! Siellä ei ole mitään, ei täälläkään. Ei Asser Vaho täällä ole, en minäkään.

   Kirjoittaessani aion tehdä sekä tunnustuksia että valehdella. En tarkoita, että tunnustukset olisivat vilpittömiä. Monta kertaa kätken niihin pahimmat valheet, mutta valheissa piilee aina jokin totuus, jos ei muuta niin totuuden peilikuva, tai kääntöpuoli, tai vastakohta.

   Käytän kertojan mielivaltaa.

   Tarkoitan siis, että Asser Vaho on tavallaan vertauskuva, eräänlainen astraaliolento, mutta ei pelkästään sitä. Tarkkaavainen lukija löytää suhteellisen pian hänen jäljilleen. Sirottelen kertomokseen tuhka tiheään tosiasioita, eräänlaisia hajuviestejä, jotka vainukoira helposti havaitsee.

   Asser Vaho on minun päässäni ja vie siellä kaiken liikenevän tilan eikä tyydy edes siihen. Asser on ekspansiivinen, valloittaja, ja kuten kaikki valloittajat, hän tunkeutuu uusille alueille hävittämällä kyliä ja viljelyksiä, tappamalla pahaa-aavistamattomia ja syyttömiä ihmisiä. (Jokainen on syyllinen ja ansaitsee rangaistuksensa, jos rangaistuksia ylipäätään langetetaan - langetetaan, vaikka ei pitäisi.) Minun on pakko unohtaa monia vanhoja tuttuja, sekä ystäviä että vihollisia, sillä muuten Asser Vaho ei pääsisi mahtailemaan tajunnassani koko komeudessaan. Tämä kaikki on ikään kuin totta, mutta vain ikään kuin.

   Koetan välttää ajatuksen syrjäpolkuja. Jokaisen sanan mukana niitä avautuu. Jokainen sana on siinä mielessä ansa, eikä vain siinä mielessä. Jokainen sana on itsessään petos. Minä yritän pettää niillä sinua, tietäen hyvin että ensimmäisenä petän itseäni.

   Istun souren rahtilaivan matkustajahytissä. On marraskuu. Kynnämme kylmää Itämerta pohjoisesta kohti Saksaa, Lyypekkiä, mistä lähden ajamaan kohti Ranskaa. Aion viettää siellä lähikuukaudet Asser Vahon seurassa.

   Tiedän jo nyt, ettei muutama kuukausi riitä. Asser on sannut minusta lujan otteen ja aikoo kummitella mielessäni vuosia, ehkä koko loppuikäni. Mitäpä siitä! Mieleni loppuikää ei pitkälle riitä.

   Kalloni on yhä ehjä, raajat tottelevat joten kuten, mutta mieli hupenee päivä päivältä kuin poutapilvi sinisellä taivaalla, tai kuin kylmä kloorinhajuinen usva auringon noustessa itäiseltä horisontilta.

   Aurinko on ikuinen, ihmismieli siihen verrattuna kuin henkäys.

   Jos aikamittariin turvaudutaan, ei aurinkokaan ole ikuinen, ja aika on ihmismielen harhaa. lhminen on se biologinen olento, joka haparoi mielessään kohti ikuisuutta ja harhautuu juuri sen vuoksi aikaan. Ihminen ei osaa tyytyä nykyhetkeen.

   Minä en osaa. Puhun vain itsestäni, en tarkoita Ihmistä.

   Onko minun pakko keikaroida? Miksi en mene suoraan asiaan? Sarvitta ja hampaitta: Olen päättänyt kirjoittaa romaanin Asser Vahosta. Yritän kuvailla hänen elämänsä satunnaisia katkelmia ja niitäkin vain oudosta näkökulmasta, en elämäkertaa - palasia ihmiskohtalosta. Siinäkin on tekemistä, varsinkin kun tietää, että kohtalo tarkoittaa sattumien pyörremyrskyä. En uskalla pitäytyä alastomassa totuudessa ja jo siksi haluan valehdella, tai ollakseni rehellinen: olen liian laiska etsimään totuutta. Myös niin sanottujen elämäkertojen kirjoittajat valehtelevat, ja he tietävät sen, vaikka vannoisivat käsi Raamatulla, että he kertovat totuuden ja vain totnuden, mitään lisäämättä ja mitään unohtamatta. Samanlaisia ovat omien muistelmiensa sepittäjät. Valehtelijoita!

   Minä halveksin heitä. Ei sen puolesta, halveksin minä itseänikin ja itseäni enemmän kuin ketään muuta.

   Hyttini on tilava ja melkein ylellinen. Täällä on kaikki nykyajan mukavuudet. Näen suuresta ikkunasta merelle, vaikka ei siellä ole mitään katsottavaa: harmaata vettä, pientä aallokkoa. Matala pilvikatos repeää itäisellä taivaanrannalla ja siellä kirmaa auringon valaisema lammaslauma - pilviä siis.

   Minun ei pitäisi sotkea itseäni joka lauseeseen.

   Suunnitelmani nimeltä Asser Vaho on oikeastaan sinun syytäsi. Panen sinut vastuuseen siitä. Pesen käteni.

   Sinä et ole koskaan ollut täysin tyytyväinen siihen, mitä olen kirjoittanut. Jos yritän olla lempeä itseäni kohtaan - ja lempeyttä minä kaipaan - niin oletan sinun arvelevan, että pystyisin parempaan kuin siihen tuherrukseen, jota sanotaan kirjalliseksi tuotannokseni.

   Onhan se ystävällistä sinulta. Niin minä haluan asian tulkita. Neuvoit minua kirjoittamaan tarinan siitä, millainen elämäni olisi voinut olla, jos olisin toteuttanut sen, mihin en ole pystynyt, mitä en osannut enkä uskaltanut. Sanoit niin ohimennen, luultavasti asiaa tarkemmin harkitsematta, mutta minä jäin miettimään lausettasi ikään kuin sinä olisit korkeimpien voimien sanansaattaja, jotka legendoissa ohjailevat kuolevaisten kohtaloa.

   Ei huolta. En aio tälläkään kertaa paljastaa sinun henkilöllisyyttäsi. Sinähän pelkäät, että saat tahran joutuessasi liian lähelle minua. Heitän ilmaan senkin mahdollisuuden, että et edes sinä ole tosiolento vaan pelkkä kirjallinen harha. Sinua puhuttelemalla yritän tartuttaa intiimejä tuoksuja paperinmakuisiin lauseisiin.

   Ole tai ole olematta! Saat vasten tahtoasikin palvella kirjallista tarkoitusta ja sen jälkeen upota sinne, mistä tulit, kirjainten mereen - jos se on valintasi. Nyt minuakaan ei ole, tai on. Tekee se kipeää.

   Minä kaipaan ystävällisyyttä niin kiihkeästi, että jo tarkoitukseton huomaavaisuus riittää henkisen esileikin sipaisuksi.

   Olen valinnut tällaisen surkuteltavan roolin, tällä kertaa, ja silkasta mielijohteesta.

   Olisin voinut suunnitella itselleni toisenlaisenkin naamioasun, esiintyä esimerkiksi kerskailijana, joka tietää elämäntyönsä arvon, jonka itsetyytyväisyys hipoo naurettavuuden rajoja, mutta jolle silti ei naureta, koska kukaan ei hänen ansioitaan kiistä. Sellaisia ovat kansalliset suurmiehet eivätkä naiset ole sen parempia, jos saavat tilaisuuden pöyhkeillä. Onhan niitä akateemikkoja, jotka puhuvat sekavia kuin llmestyskirja ja joita juuri sen tähden pidetään selvänäkijöinä. Kirkkailla ajatuksilla ei hankita kansansuosiota.

   Niin niin, mutta entä sitten?

   Myös elegantin seurapiirikeikarin elkeet luontuisivat minulta. Osaisin sepittää tyhjänpäiväisiä juoruja. Nauraisin ja naurattaisin. Yksin jäätyäni käpertyisin itseeni ja häpeäisin. Häpeäisin, mutta en ennen kuin se olisi liian myöhäistä.

   Olen mielenkiintoinen ihminen. Sen tähden olen suonut itselleni tärkeän tehtävän tarinan välttämättömänä sivuhenkilönä.

   Hengitykseni lauseiden lomassa on aito, mutta kaikki tapahtumat, joihin itseni kytken, ovat silkkaa sepitettä. En minä sellainen törkimys ole kuin tästä tarinasta päättelisi, jos sitä minun osaltani pitäisi totena.

   Työni ei ehdi alkua pidemmälle tämän laivamatkan aikana. Kello on vasta kuusitoista, mutta ilta hämärtyy jo. Täällä eteläisellä Itämerellä tuuli osuu laivaan hartiavoimin ja katsoessani ulos näen, että aallot liukuvat vastaamme vaahtopäin. Ohitamme juuri syvällä uivan proomun. Säälin sitä, sen miehistöä. He eivät minun myötätuntoani kaipaa.

   Söin lounaan kapteenin pöydässä ja hän kutsui minut myös päivälliselle. Haluaisin jäädä laivalle ja harmittelen sitä, että minun on varhain huomenaamulla lähdettävä ajomatkalle Keski-Euroopan halki. Matkustan ikään kuin se olisi velvollisuuteni, vaikka mieluimmin olisin paikoillani liikkovalla alustalla. Planeettahan liikkuu koko ajan, ja aurinkokunta, ja Linnunrata.

   Yritän selittää, että matkustelemalla minä eliminoin ristiriitaiset turbulenssit ja palautan universumiin pysähtyneen alkutilan, siis jumaluuden, joka sisältää kaikki mahdollisuudet.

   Mahdollisuuksia on, mutta minä en anna niiden toteutua, sillä kun tapahtumien vyyhti alkaa purkautua, kukaan ei pysty kerimään sitä takaisin kokonaisuudeksi.

   Minä tahdon hallita sen, mitä teen, kertoa yhden kauniin ja kammottavan tarinan.

   Ei kulunut vuorokautta edellisen rivin kirjoittamisesta, kun sain todeta, että suuruudenhullu kuvitelma tapahtumien ja jopa rajallisen elämän herruudesta vie väistämättä itsetuhon partaalle.

   Ajoin Saksan ja Ranskan halki pitkälti toistatuhatta kilometriä aamusarastuksesta iltamyöhään ja jälleen kerran ajauduin yön pimeydessä Pariisia kuristavaan liikenneruuhkaan, vieläpä perjantai-illan autovyöryyn.

   En ihmettele, että Balkanilla ihmiset tappavat ja kiduttavat rakkaita naapureitaan. Sen enempää ei pintakohtelias ranskalainen kunnioita autoon sulkeuduttuaan lähimmäisensä elämää eikä omaansa. Tappajan mielikuvitus ei riitä vakuuttamaan, että hän murhatessaan ennakoi oman kuolemansa.

   Täällä pohjoisessa Keski-Ranskassa lämmitetyssä talossa talviunestaan herännyt kärpänen tunnustaa rakkauttaan minuun pyrähtelemällä pääni ympärillä. Välillä se laskeutuu toverillisesti olkapäälleni ja solmii kanssani dualiunionin. En petä sen luottamusta.

   Ulkona pihamaan nurmikko vihertää yhä, puissa on keltaisia ja ruskettuneita lehtiä. Pieni lentokone meluaa kattoja hipoen. Raotan ikkunaverhoja ja katseeni etsii turhaan mustarastaita, jotka tavallisesti tähän vuodenaikaan pöyhivät nurmikolla lakastuneita lehtiä. Ne viimevuotiset ovat jossain muualla, tai kuolleet.

   Haparoin kauan sitä tarinaa, jonka kertomisella voisin ilahduttaa sinua, siinä tapauksessa, että jaksaisit sen lukea - siinä parhaassa tapauksessa.

   Maailma tulvii tarinoita. Jokaisella ihmisellä on omansa. On kärpäselläkin. Jos on kerran tutkinut mikroskoopilla hyönteisen elimistöä, ymmärtää, miten monimutkaisen sunnnitelman mestarillinen tulos kärpäsyksilö on. Se ei ole voinut turhanpäiten ja sattumalta syntyä eikä se merkityksettömänä katoa joukoistamme.

   Valikoin kelvollista tarinaa kuulopuheista ja omista kokemuksistani. Minulla ei ole riittävästi mielikuvitusta silkkaan sepitteeseen. Sitä paitsi olen melko varma siitä, että kaikki suuret fiktiot ovat häveliäitä huntuja, joihin kertojat ovat verhonneet omia surkuhupaisia, häpeällisiä ja joskus harvoin onnellisia kokemuksiaan. Toiveitaan ja pelkojaan, lisäisi ammattipsykologi. Kertojien omasta sydämestä on kummunnut se intohimo, jonka tarinan satuttava nuoli on tarvinnut kantovoimakseen.

   Yleistys ei koske minua itseäni. Huomaathan. Kasaan metaforan metaforan niskaan, niin että alimmaiset litistyvät märäksi tahraksi - paperille, olisin kirjoittanut ennen. Nyt edessäni on läikkä tietokoneen näytöllä.

   Vaikutan monimutkaiselta. Se johtuu siitä, että yritän olla helppotajuinen. Muuten en käyttäisi sanoja "todellinen itseni". Enhän tiedä, mitä on "itse", saati "todellinen itse".

   Pysähdyn ja yritän rauhoittua hokemalla: "Minä olen, minä olen, minä olen."

   Oloni ei silti helpotu, sillä minun on kyseltävä saman tien: "Miten minä olen? Olenko minä todella?" Sanat eivät paranna sairasta mieltä. En pysty jatkamnan työtäni ennen kuin olen laskenut oikean käteni raskaasti vasemman kämmenselälle. Totean, että minulla on vaatteiden alla kaksi eturaajaa, jotka ovat lihassiteillä, jänteillä ja nivelillä kiinni alastomassa vartalossa. Juuri tällaisen havainnon perusteella kertomushenkilöni uskottelee olevansa olemassa.

   Täytyy tyytyä siihen, minkä joten kuten osaan sanoiksi pukea. Kirjoittaessani ajattelen jättiläispuuta, jonka yksinäinen kruunu kohoaa kymmeniä metrejä sademetsän yläpuolelle. Muistuttaisinpa edes vähän Asser Vahoa. Silloin sinun ei olisi tarvinnut pyytää minulta elämättömän elämäni sankaritarinaa.

   Olin Asserin uskottu. Hän kertoi minulle paljon sellaista, mistä muilla ei ollut aavistustakaan. Siitä minua vielä parjataan, siitäkin että petän hänen luottamuksensa ja että teen sen tieten tahtoen.

   Kestän vääryyden nurisematta. Valhetta kaikki tyynni!

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][*Kotimaiset*]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]