ISBN 951-31-1858-4, Tammi, 2000. Sivut 5-8.

1. Herra Huu kylvää

Auringon valoisa käsi pysähtyi herra Huun otsalle ja jäi siihen hetkeksi. Herra Huu avasi silmänsä ja sulki ne taas, sillä valo oli niin kirkas. Missä minä olen, herra Huu hätääntyi ja muisti miten isoisä oli puhunut helvetin polttavista lieskoista. Mutta, järkeili herra Huu heti, tämä lieska ei polta, lämmittää vain, eikä tulikaan pala rätisten niin kuin syntisen roviossa - hiljaisuus yksin oli korvin kuultavaa. Jokin pieni ääni yhtyi siihen, linnun piiskutus. Sitten jo toisen. Ja kun herra Huu avasi silmänsä, oli auringon valo jo siirtynyt muualle ja vienyt kuuman tunteen mukanaan. Huoneen näki taas.

   Herra Huu rauhoittui heti. Mitä pelättävää äsken oli ollutkaan - ei mitään! Tässä hän oli, talossa, johon hän eräänä päivänä oli osunut ja johon oli saman tien jäänyt.

   Talon oli herra Huun käyttöön luovuttanut pieni vanha nainen, muuan mummo vain. Tämä vanha nainen tahtoi nähdä vielä maailmaa, eikä kulunut pitkää aikaa, kun asioista oli sovittu - kodit vaihtoivat asujia ja nainen maata. Joskus taas sitten tehtäisiin toisin päin. Ja niine hyvineen nainen oli kadonnut kahta laukkua keveästi kantaen.

   - Huomenta, herra Huu sanoi. - Huomenta, vastasi joku, tai sitten herra Huu kuvitteli vain. Näin kävi usein. Mutta ei hätää. Herra Huu nousi ja koetti että jalat, kädet ja pää varmasti olivat tallella ja kiinni samassa ruumiissa. Tulos oli myönteinen. Aamu alkoi hyvin entein.

   Herra Huu kulki hellan luo, etsi tuohenpalan, laittoi muutaman pikkuisen puun uuniin sen seuraksi ja raapaisi tulitikun. Tuli alkoi hitaasti palaa ja tuttu tuoksu levisi huoneeseen. Oli aika keittää kahvit.

   Herra Huu pysähtyi; tässä oli nyt joku virhe. Teestä minun piti puhua. Mutta teetä ei ollut, herra Huu muisti, kahvia vain; sitä ja vain sitä komeron hyllyillä riitti. Tämäkään mummo ei ollut teen juonnista paha kyllä piitannut.

   Juon siis kahvia, enhän ole pahvia, herra Huu hyräili. Kun vesi kiehahti, hän lusikoi kahvia veteen, kiehautti kerran vielä ja laittoi pannun lieden nurkalle selviämään. Kun aikansa odotti, kahvi olisi valmista. Sitten se piti vielä juoda . . .

   Jonain toisena aamuna juuri tämä olisi hetkeksi masentanut herra Huun, mutta ei tänään. Aamu oli aikainen, oli kevät ja herra Huun mieli oli kevyt kuin leivon lento. Mitä silloin tehdään? Herra Huu katsoi kahvipannua kuin vastausta odottaen ja ymmärsi: silloin mennään ulos ja annetaan mielenkin liitää. Kahvin voin juoda toisella kertaa, joku toinen itse asiassa voisi juoda sen. Hän avasi oven ja kulki portaille ja sitten pihaan. Linnut olivat nyt vaiti, mutta ehkä se johtui siitä, että herra Huu haukotteli. Sen peittoon jäi kevyesti muutama rastaan laulu.

   On aamu ja minä olen hereillä, herra Huu kertoi itselleen. Ehkä minäkin olen nyt vanha. Kun olin nuorempi, nukuin päivät ja huhkin yöt - nyt kaikki on toisin. Vaan onko mikään sittenkään muuttunut?

   Nuoruus, herra Huu sanoi kaihoisasti. Hyvä, että se jäi taakse . . . Mutta kuka ties sen voi löytää myös edestään? Herra Huu tarttui ajatukseensa kaksin käsin, koska muutakaan kiinnipidettävää ei nyt ollut. Eteenpäin, kohti valoisaa tulevaisuutta! Työ odottaa!

   Näillä lauseilla herra Huu kannusti itseään, mutta huomasi pian, että ei ollut liikahtanutkaan. Piti myös tietää, mitä tehdä. Herra Huu ojensi kätensä ja hämmästyksekseen näki miten taitavasti se löysi lapion kahvan. Se tiesi, se muisti: lapiolla kaivetaan maata, keväällä käännetään maa. Tuossa maata on . . . Tuossa, itse asiassa, on se puutarha, josta mummo muistutti. Siitähän minä syksyllä kuulemma saan perunat! Ei tarvitse kaupasta kantaa. Kun käännän maan ja kylvän siemenet, saan myös muuta satoa ja särvintä. Niiden avulla elän koko kylmän talven läpi.