3. Luku

Seutulassa Ritva sai töniä mut hereille uudelleen. Olimme jo lentokentän parkkihallissa eikä aikaa kuulemma ollut enää lorvailuun. Miksi kaikki lomalennot pitää tehdä aamuyöstä? Nostin reppuni ja matkalaukkuni kärryihin isän ja Ritvan tavaroiden joukkoon.
   Lentokentän rakennus häämötti jossain pimeässä. Vaikka koneen lähtöön oli aikaa puolitoista tuntia, Ritva hoputti meitä raivostuttavalla tarmolla. Se oli ainoa tuntemani ihminen, joka on aina paikalla puoli tuntia liian aikaisin. Syntymähermoilija, letkautti isä noin kerran viikossa. Ritva ottaa jopa pankin jonotusnumeroita kaksin kappalein. Jos toinen sattuu katoamaan, niin jää toinen! Ja sen toisen voi antaa jollekin huonokoipiselle mummelille.
   - Kai tässä saa sentään vetää takin päälleen, isä sanoi. Se tempoi matkatavarakärryjä eteenpäin tuiskussa. Tuuli ujelsi samalla tavalla kuin Siperiassa ja isän kasvoilla lepäsi leipääntyneen haudankaivajan perusilme.
   Onnekkaan sattuman johdosta meidän ei tarvinnut työnnellä matkatavaroita kovinkaan monta kilometriä. Finnairin luukku oli aivan sisääntuloaulan vieressä.
   Lähtöselvityksessä näytti olevan tunkua ja moni lähtijä vaihtoi jonoa nenäänsä nyrpistellen. Me jäätiin paikoillemme ja seurattiin, kun kolme nuorehkoa miestä sekoili lippujensa kanssa. Niitä oli yksi enemmän kuin lähtijöitä ja asiallisin niistä selitti, että neljäs tyyppi olisi tulossa.
   - Tämä laukku ei nyt kyllä kelpaa, virkailija sanoi. Se näytti sormellaan yhtä repaleista matkalaukkua, jonka saranapuolelta repsotti kalsarin lahje. Aikaansaannos piti avata ja pakata uudelleen, sillä kankaanpala olisi saattanut juuttua johonkin.
   - Onks pojat ollu ennen Vantaata pitemmällä? kysyttiin jonon perältä. - Jos te etelään meette niin unohtakaa pitkät kalsongit.
   - Vedä kuule Vantaa päähäs, nahkahousuinen vastasi.
   - Ei sinne enää mitään mahdu.
   - Näillä rupee mahtumaan, kaljupää sanoi ja näytteli nyrkkiään.
   - Noh noh pojat.
   Nahkahousuhemmo avasi sekavan laukun ja alkoi kasata kamppeitaan tyynen rauhallisena. Jono sen takana kasvoi kasvamistaan. Isäkin huokaili raskaasti. Virkailijan ilmeestä näki, että se häpesi ja kärsi mutta päätti niellä kokemuksen urheasti koska sai tästä show’n sietämisestä palkkaa.
   - Mitenkä se neljäs lähtijä? virkailija kysyi selaten papereita.
   - Jäi illalla Bottalle, nahkahousuinen sanoi.
   - Potalla tässä saa kohta istua itse kukin, vastattiin jonosta.
   - Carillo ei oo kai heränny.
   - Ei voi mitään, tiskin takaa vastattiin. - Aika taitaa loppua kesken.
   - Vauhtia nyt siellä, jono muistutti. - Täällä on myös täyspäisiä matkustajia.
   Virkailija kiinnitti trion matkatavaroihin tarrat ja heitti ne liukuhihnalle. Jono alkoi taas elää. Nahkahousuhemmon hiuskuontalo muistutti eltaantunutta lattiamoppia ja vaikka tyyppi oli muutaman metrin päässä, henkilöstä hönkivä lemu oli jäljittelemätön yhdistelmä kissanhiekka-astiaa ja hoitamatonta kompostoria. Se vaikutti tyypiltä, joka on pullahtanut jäteauton putkesta. Sääliksi kävi jo etukäteen sen mahdollisia vierustovereita.
   Muutaman minuutin kuluttua laukkumme kiisivät pitkin liukuhihnaa ja meidän piti mennä passintarkastuksen kautta seuraavaan halliin. Meillä oli tunti aikaa shoppailuun, mutta isä ilmoitti heti leiriytyvänsä baariin kahvin ja sanomalehden kanssa. Toivottavasti se ei kuvitellut, että maan suurin sanomalehti kirjoittaisi kulttuurisivuilla Jouko Rimpistä viiden palstan verran. Joka tapauksessa isälle piti kuitenkin tuoda suomalaista olutta kaksitoista tölkkiä, sitä hän tulisi kuulemma Egyptissä kaipaamaan. Se olikin suurin piirtein ainoa asia, mitä se matkakohteesta tiesi. Sinuhe egyptiläisen se kyllä oli lukenut hartaasti ja posmottanut ääneen sen kohdan, jossa kerrotaan muumioiden palsamointitekniikasta kaikki oleellinen.
   Ritva ja mä riennettiin meikkiosastolle hakemaan aurinkorasvoja. Myyjän neuvon mukaan me tarvittaisiin noin kuutta eri rasvaa, ja ne maksaisivat yli tonnin. Huulet, korvat ja silmänympärykset vaatisivat omat voiteensa ja suojakertoimensa. Myyjän kauhuksi me päätettiin pärjätä kahdella tavallisella rasvalla.
   Samasta tax free -kaupasta hankin salmiakkia ja kertakäyttökameran. Ritva osti maha- ja matolääkkeeksi pullon konjakkia ja isälle sen olutsatsin. Nahkahousuinen moppitukka teki myös ostoksia ja päästyään kassojen ohi se meni vähän sivummalle ja korkkasi viinapullon. Aamuhörppyä nieleskellessä tyypin rautakaupasta hankittu paksu ketju päästi kumeata kalinaa. Siinä oli ollut lentokentän metallinpaljastimella töitä.
   Ritva käväisi naistenhuoneessa vetämässä tukisukat jalkaan. Alaraajojen verenkierto pysyisi tasaisena, vaikka jaloittelemaan ei pääsisikään. Päälle päätteeksi ei tulisi mitään ikäviä turvotuksiakaan. Tämmöistä mummojen trivial pursuitia mä sain kuulla tämän tästä.
   - Ei sattuis olemaan semmoisia silmäpusseja ehkäiseviä tukisukkia? kysyin. Kun alle parikymppisenä saa huonosti nukutun yön jälkeen kauhoa silmänalusia sileiksi, niin millaisia mahtavat huolet olla keski-iässä?
   Lampsittiin isän luokse. Se oli päässyt jo urheilusivuille saakka ja harmitteli, kun ei näkisi tulevan sunnuntain lätkämatsia. Se oli hurahtanut kiekkoon naapurimme tikanheittoklubin vaikutuksesta. Ne tekivät muutaman kerran kuussa reissun Hartwall-areenallekin.
   - On sulla huolet, Ritva sanoi.
   - Onneksi on nuo kaljat, isä totesi. - Eikä tartte mennä opettajien kanssa kahville viikkoon.
   - Mutta yhden opettajan kanssa sentään, Ritva muistutti.
   Välillä mä en tosiaan muistanut, että ne oli kumpikin saman koulun maikkoja ja että sitä samaa laitosta jouduin valitettavasti käymään itsekin.

Lentokoneen opastintaulun mukaan me oltiin Latvian yläpuolella. Isä istui käytävän puoleisessa penkissä ja selosti kuin pikkulapsille, että tarjoilu oli juuri alkamassa. Mä yritin lukea Ritvan ostamaa naistenlehteä ja harjoittelin silmäjumppaa tulevien ryppyjen varalta. Siinä piti vinkata silmää ja samaan aikaan jännittää tiettyjä lihaksia. Kun iskin oikeaa silmää yhdeksännen kerran, ohikävelevä mies luuli mun vinkanneen sille. Onneksi se ei vinkannut takaisin.
   Alkumatkan ajan taivas oli paksussa vanussa enkä päässyt näkemään huimia maisemia. Kauniilla ilmalla voisi kuulemma nähdä Karpaatit, pätkän Mustanmeren rannikkoa ja Istanbulin. Isä hihkui ikkunan ääressä kuin kakarat peliautomaatin ääressä.
   Jalat alkoivat puutua jo tunnin istumisen jälkeen, koipiahan mulla on muutenkin puoli metriä liikaa. Yritin lukea lentoyhtiön englanninkielistä lehteä mutta en tajunnut siitä juuri muuta kuin prepositiot. Olisin jaloitellut, mutta käytävä oli täynnä lapsiensa kanssa vessaan pyrkiviä aikuisia. Mä en enää jumpannut. Halusin älyllisiä haasteita, ja vähän aikaa jaksoin laskea edessä olevan istuimen kankaaseen kudottuja kuvioita.
   Kaivoin reppua ja Kuosikki osui käteen. Aaseja joka arkilla.
   Poreallasreportaasin kuva oli laitettu heti kanteen. Siinä Siri-Sanna lojui mustat aurinkolasit päässään kuin paparazzeja pakoileva villikkoprinsessa. Pentti oli tehnyt haastattelun lehteen kirjailija Unto Vehkasesta ja tutkinut erään liikenneympyrän onnettomuuksia.
   Selailin lehteä hajamielisenä. Samulin pitämä juorupalsta oli painettu takasivulle. Se penkoi seurapiiritapahtumia nimimerkillä Sirkku Lärppämäki. Laura K. On ahkerasti nähty vieras eräässä diskossa. Millähän papereilla sinne pääsee? aprikoi Lärppämäki.
   Päätoimittaja P. Ripatti ja toimitussihteeri S.-S. Sivéen saisivat toimittaa mun puolestani vaikka pörssioppaan puudeleille. Ihmeen auliisti Pentti oli apua saanutkin. Siri-Sanna hihkui innosta aina, kun lehdestä tuli puhe. Se oli ollut vanhassa koulussaan, jossain Helsingin lähettyvillä, samoissa hommissa ja teki suomen kielen maikkaan värikylläisen vaikutuksen näyttämällä kirjoittamiaan kirja-arvosteluja.

---

Mari Mörö