ISBN 951-31-1947--5, Tammi 2000. Sivut 5-10.

1. luku Katoamistemppu

Minulle on tapahtunut monia outoja asioita elämässäni. Uskaltaisin väittää, että ne ovat sellaisia asioita, joita kovin monelle lapselle ei ole sattunut, aikuisista puhumattakaan. Jotkut tahot ovat valmiita tulkitsemaan kokemukseni yliluonnollisiksi. En itse ota asiaan kantaa, koska minusta tuntuu hieman hankalalta vetää rajaa luonnollisen ja yliluonnollisen välille. Varsinkin siksi, että monet minulle ennen oudot asiat ovat muuttuneet jokapäiväisiksi, peräti arkisiksi. Mutta oli niin tai näin, kaikki mitä aion sinulle kertoa on totisinta totta.

   Nyt kun minulla on hieman aikaa pysähtyä miettimään ja muistelemaan, en voi kuin hämmästellä kuinka kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa. Minäkään en ole enää aivan lapsi, enkä aivan aikuinenkaan, eikä minusta kai aikuista koskaan tulekaan, sillä jollakin tavalla olen toinen ihminen nyt, sellainen, joka ei vanhene normaaliin tapaan. . . Äh, mitä minä höpisen. Minunhan piti kertoa sinulle miten kaikki alkoi, miten maailmani muuttui, miten minä muutuin sen mukana. Olin silloin kaksitoistavuotias ja siitä on nyt kulunut. . . hetkinen. . . en osaa sanoa, vuosi tai kymmenen vuotta tai päivä tai viikko tai sekunnin kynsinauhan verran. Kaikki tuntuu olevan tässä läsnä, lähellä. Sekin aurinkoinen kevätaamu, jolloin koko perheemme elämä astui uusiin uomiin.

   Kerron sinulle nyt kaiken niin hyvin kuin pystyn. Muistiani on yleensä kehuttu. Edesmennyt Helmi-tätinikin tapasi sanoa, että tuon pojan muisti on terävä kuin satakielen kosinta. Voit siis luottaa minuun. Minä en kertoisi näitä asioita, jos ne eivät olisi tosia, enkä minä kertoisi niitä, jos ne eivät olisi niin ihmeellisiä ja epäuskottavia kuin ne ovat. Ja jos yhä epäilet, niin kehotan sinua ottamaan yhteyttä kaksoisveljeeni Timoon, jonka kanssa koin suurimman osan seikkailuistani. Hän on kyllä valmis vakuuttamaan kaiken kertomani todeksi.

   Niin, meinasi unohtua. Nimeni on Tomi Kokko. Ja veljeni on siis Timo. Nimiemme samankaltaisuus on osoitus isämme huumorintajusta.

   Lapsuudenkotini sijaitsi eräässä rauhallisessa kaupunginosassa Helsingin laidalla. Kutsutaan sitä paikkaa vaikka Rastasharjuksi, koska siellä asusti siihen aikaan paljon mustarastaita, joiden viehättävä laulu teki kesäilloista ja varhaisista autereisista aamuista eräänlaisia konserttisaleja. Me asuimme, kerron kohta ketkä me, vanhassa haaleankeltaisessa puutalossa, joka oli, myönnettäköön kyllä, hieman ränsistynyt. Talossa oli kaksi kerrosta ja hauska mansardikatto. Siis sellainen taitekatto. Piirtäisin sen sinulle jos voisin, mutta voit ehkä pyytää isääsi tai äitiäsi tekemään sen puolestani. Katon harjalla oli tuuliviiri, joka esitti kotkaa.

   Nyt tietysti kysyt, että miksi juuri kotka. Siihen on yksinkertainen syy. Tiedät varmaan, että "kokko" on sellainen risuista ja muunlaisesta puutavarasta kyhätty keko, joka tuikataan tuleen. Juhannuksena ihmiset kerääntyvät tällaisen kokon ympärille ja suorittavat siinä jonkinlaisia kulttimenoja tai rituaaleja. Aikuiset siemailevat kirkasta viinaa ja mölisevät kuin apinat, nuoremmat puolestaan viskovat käpyjä lieskoihin ja käräyttävät otsatukkansa. Tämä on siis se "kokko" - sanan merkitys, jonka sinä ja minä tunnemme, mutta sitä sinä et ehkä tiedä, että "kokko" tarkoittaa myös erästä toista asiaa. Aivan niin kuin "kuusi" on kuusi ja kuusi. Kokko on nimittäin lintu, eikä ihan mikä tahansa lintu, vaan lintujen kuningas, kotka. Jos olet lukenut Kalevalaa, tunnet kenties seuraavan säkeen: "Tuo kokko komea lintu lenteä lekuttelevi." Minä olen siis kotkien sukua. Ja tämän tulin lopullisesti oivaltamaan niiden tapahtumien myötä, joita alan kohta sinulle kertoa.

   Pihallamme oli neljä omenapuuta, yksi kuusi ja yksi laiha pihlaja. Ja kesäisin hirvittävä määrä kukkia. Olin itse innokas kasvientutkija, luonteeltani hieman sellainen tiedemiesmäinen luokittelija ja lukutoukka. Minusta oli mukava selailla erilaisia kasvikirjoja ja kuivata kukkasia paksujen kirjojen välissä. Väsäsin myös pieniä kylttejä, joihin kirjoitin kasvin suomenkielisen ja tieteellisen nimen. Tämän kyltin minä laitoin sitten kyseisen kasvin eteen. Muistan vieläkin joitain hauskoja kasvien nimiä: litulaukka, nurmirölli, harmio ja lutukka. Ja tieteellisistä nimistä suuni saa hymyyn Pimpinella anisum. Jostain syystä.

   Takapihamme oli villiintynyt ja hoitamaton. Se oli oikea perhosten paratiisi. Etupihalle oli sen sijaan rakennettu komeita kukkapenkkejä, jotka kohosivat porrasmaisina rakennelmina talon päädyissä. Kukkapenkit oli reunustettu pyöreillä kivillä, joita olimme itse käyneet valitsemassa meren rannoilta ja ojan pientareilta.

   Meitä oli kolme lasta. Edellä mainitsemani kaksoisveljen lisäksi minulla on isosisko, Marjo. Ne, jotka uskovat horoskooppiin, löytävät Marjosta tukea uskolleen. Hän oli nimittäin ilmetty oinas, tulta ja tulikiveä, tarmoa ja intoa, naurua ja kyyneliä, ja kun hän suuttui niin silloin ovet paukkuivat. Siksipä, korjatessaan ties kuinka monennen kerran lasinsirpaleita lattialta, isä päätti vaihtaa ikkunallisen ulko-oven ikkunattomaksi.

   Mutta nyt minun on päästävä jo itse asiaan.

   Se oli toukokuun kahdestoista päivä, aurinkoinen lauantaiaamu. Sinä aamuna isäni katosi. Kaikki tapahtui yllättäen. Edellinen päivä oli ollut aivan normaali koulupäivä ja ilta oli ollut normaalia normaalimpi perjantai-ilta. Mutta normaalius lakkasi siihen, kun kello seitsemältä lauantaiaamuna alkoi kuulua matalaa lauluntapaista mölinää ja joku riuhtaisi peiton pois päältäni.

   - Onko ihanampaa aamua kuin tää. . .

   Se oli isä, joka lauloi.

   Timo kiljaisi yläpetistä, että ikkuna kiinni, ja minä vedin peiton uudelleen päälleni ja käperryin sen alle piiloon. Talitintti heitteli titityytänsä puiden oksille kuin rengasta.

   - Nyt pojat ei enää koisita! isä huusi ja vetäisi peiton pois ensin minun päältäni ja sitten Timon. Minä en saanut vedettyä peittoa takaisin, mutta Timo oli tarrannut hampaillaankin peitonsyrjään ja siinä hän roikkui muristen kuin kurkkutautinen terrieri.

   Timolla oli tuohon aikaan erityisen selvästi erottuvat etuhampaat ja hieman lainehtiva vaalea tukka. Hänellä oli pyöreähköt kasvot ja silmissä iloinen tuike. Virnistäessään, ja hän virnisti usein, hän nojasi suurikokoisia hampaitaan alahuulta vasten. Kun riitelimme, kutsuin häntä majavaksi. Minä olin hieman Timoa tummempi, ja tukkani oli suora ja se laskeutui korvieni päälle kuin silitetty nenäliina. Äidilläni oli tapana leikata otsatukkani maalarinteipin avulla viivasuoraksi. Hän asetti teipin tukkaani ja leikkasi sitten teipin yläreunaa seuraten hiukseni. Ei tullut sotkua, kun leikatut hiukset jäivät teippiin kiinni. Mutta Timo haukkui minua pottapääksi. Häpesin tukkaani ja aloin hävetä myös nenääni, kun näin sen ensimmäistä kertaa peilin avulla sivusta päin. Se tuntui jatkuvan viivasuorana otsani suuntaisesti. Näytin mielestäni aivan Asterixin kreikkalaisilta. Ja he näyttivät minusta hölmöiltä, aivan littuunlyödyiltä.

   Isäni oli ammatiltaan sirkustirehtööri. Se oli minusta hieman omituista, sillä en ollut nähnyt häntä ikinä sirkuksessa. Hänellä oli kyllä sirkustirehtöörin vaatteet. Ne olivat vintillä, ruskeassa matka-arkussa: tummanpunainen hännystakki, harmaat housut ja keltaiset liivit. Ja tietysti silinteri. Mutta isä ei koskaan käyttänyt niitä vaatteita, niin kuin hän ei käyttänyt koskaan sitä laskuvarjohyppyhaalaria, joka oli myös arkussa viikattuna, frakkipuvun alla. Ja vaikka isä ei käynyt töissä sirkuksessa, vaan aivan muualla, niin siitä huolimatta ihmiset tervehtivät häntä sanomalla "Hyvää päivää, herra tirehtööri" ja hänen postissaan luki aina "Sirkustirehtööri Otso Kokko, Räkättirastaantie 3, Helsinki". Tämä oli minusta outoa, mutta isä vain nauroi, jos utelimme hänen sirkustirehtöörin urastaan.

Muualla Verkkoliitteessä:
Kunnon kertomus lasten puolesta (1.12.2000)

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[*Lapset & nuoret*][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]