2.
luku
Portilla tuli ensimmäinen mutka matkaan. Mä olin
onnistunut unohtamaan lähtöhötäkässä
palvelukseenastumismääräyksen johonkin. Kylmä
hiki kihosi mun otsalle, kun mä pengoin kamojani.
- Ei se mitään, niillä on
varmasti sun tiedot, papereita tarkastava sotilaspoliisi sanoi.
- Seuraa muita elokuvasaliin.
Mä en kehdannut kysyä ketä
ne olivat, vaan lähdin kiltisti Sakun perään.
- Ja mä kun jo ehdin toivoa että
reissu tyssäisi siihen, mä naurahdin hermostuneesti
Sakulle, kun me marssittiin kohti harmaaksi rapattua rakennusta,
jossa elokuvasali oli.
Lunta ei ollut maassa käytännössä ollenkaan,
vaikka oltiin tammikuussa. Portin jälkeen tie meni laajojen
ruohokenttien läpi, joiden toisella laidalla näkyi
punatiilisiä rakennuksia ja puita. Me oltiin saatu kotiin
tietopaketti varusmiespalvelusta Helsingin Ilmatorjuntarykmentissä
Hyrylässä. Sen mukana tulleessa alokastiedotteessa
oli ollut kasarmin kartta, jonka mä olin yrittänyt
opetella ulkoa. Portista sisään tultaessa etuoikealla
oli matalassa vanhassa tiilirakennuksessa sijaitseva esikunta,
siitä vähän matkan päässä vasemmalla
oli ruokala ja kuntosali sekä elokuvasalirakennus. Alueen
keskellä oli sotilaskoti eli sotku eli sode, jossa varusmiehet
saattoivat viettää iltojaan ja syödä legendaarisia
munkkeja. Alueen perällä olivat majoitusrakennukset.
Lisäksi kasarmiin kuului muitakin rakennuksia, mutta
niiden merkityksen mä olin jo ehtinyt unohtaa. No, eiköhän
puolessa vuodessa paikat tulisi liiankin tutuksi, mä
mietin, kun me astuttiin sisään elokuvasaliin.
- Laitela, Kalle, pöydän takana
istuva körmyniskainen sotilaspoliisi varmisti tutkittuaan
listoja.
- Joo.
- Yksikkönne on toisen patterin ensimmäinen
jaos, kundi ilmoitti. - Menkää tuonne odottamaan,
teidät tullaan noutamaan kohta yksikköönne,
mies viittasi penkkiriveihin, joiden edessä oli televisio.
- Mut lähetetään eka lääkäriin,
Saku sanoi, kun mä lähdin tiskiltä, ja näytti
aavistuksen verran katkeralta.
Saku oli ollut meistä kahdesta aina
kovakuntoisempi ja muutenkin luonteeltaan sitä tyyppiä,
joka perinteisesti pärjää armeijassa. Mä
olin aina ollut meistä kahdesta "pehmeämpi",
vaikka viime vuosina olinkin kohentanut fyysistä kuntoani
harrastamalla kick-boxingia.
Reilu vuosi sitten Saku oli ajanut tosi
pahan autokolarin ja saanut sen seurauksena epilepsian. Tauti
pysyi tosi hyvin lääkkeillä kurissa, mutta
koska kohtausriski oli olemassa, Saku oli kutsunnoissa luokiteltu
B-mieheksi eli kakkosluokkaan.
Tuoleilla istuskeli muutama muukin juron
näköinen tyyppi katsomassa Helsingin Ilmatorjuntarykmentin
esittelyvideota. Mä istuin mahdollisimman taakse, vaalean
ja tanakan kundin viereen.
- Tuletko säkin kakkospatteriin? se
kysyi.
- Joo, mä nyökkäsin. - Kalle
Laitela, mä ojensin sille käteni.
- Alokas Laitela, alokas Kettunen tervehtii,
kundi sanoi sotilaallisesti ja veti käden näkymättömään
lippaan.
Jaaha, maanpuolustusintoilija, mä päättelin
heti. Ilmeisesti mun ilme oli muuttunut jotenkin epäluuloiseksi,
koska Kettunen kiirehti selittämään:
- Broidi tuli tänne edellisessä
erässä, kundi paljasti. - Se piti mulle eilen pikakurssin
käskytyksestä.
Mun asenne lieveni asteen verran sitä
kohtaan.
- Mitä se on kertonut tästä
paikasta? mun oli pakko kysyä.
- Että kaikki skapparit on hirviöitä
ja alikessut sadistisia idiootteja, Kettunen sanoi.
- Ihan tosi? mä sanoin kauhistuneena.
Skapparit olivat armeijan kantahenkilökuntaa.
Alikessut eli alikersantit puolestaan olivat meitä puoli
vuotta aikaisemmin tulleita varusmiehiä, jotka olivat
käyneet aliupseerikoulun alokasajan jälkeen.
- No ei todellakaan! Kettunen nauroi, -
löysä mesta tää kuulemma on ja jengi rentoa,
noin skappareiksi.
- Alokkaat, siirrymme yksikköönne,
naissotilas tuli komentamaan.
Jotkut kundeista katsoivat sitä vähän
ihmetellen. Mimmin täytyi olla pätevä, koska
se oli päässyt skappariksi asti. Patterissa me jakauduttiin
jaoksiin, sitten kunkin jaoksen jaoskouluttaja otti ylös
oman jaoksensa alokkaiden tiedot eli toisin sanoen tarkisti,
että tietokoneella olevaan Varusmiestietojärjestelmään
eli VARTTIin oli merkattu oikeat tiedot.
Rekisterissä oli mun vanha osoite.
- Ja uusi osoite on? itsensä vänrikki
Strömiksi esitellyt nuorehko kundi kysyi.
Mä en tiennyt heti mitä vastata.
Mä en muuttanut faijan ja Miian kanssa Keravalle, vaan
asuin viimeiset viikot Vainion Katjan, meidän entisen
naapurin luona. Intin jälkeen mä hankkisin oman
kämpän tai jotain. Faijan katon alle mä en
muuttaisi kuin aivan äärimmäisessä hädässä,
mutta koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, mä kaivoin
lompsasta Keravan asunnon osoitteen ja annoin sen rekisteriin.
Lähimmäksi omaiseksi mä ilmoitin Miian.
Kun kirjautumismuodollisuudet oli hoidettu,
meidät jaettiin ryhmiin. Yksi ryhmä majoittuisi
aina yhdessä tuvassa.
- Alokas Laitela, seuraatteko te minua?
Kettunen kysyi kun mä astuin omaan tupaani.
- En seuraa, alokas Kettunen, mä virnistin.
- Eikun ekaksi pitää sanoa puhuttelu,
Kettunen sanoi. - Vai olikohan se niin, että vastattaessa
pitää ensin sanoa vastaus ja sitten nimi . . . ,
se alkoi miettiä otsa rypyssä.
- Ihan sama, mä pudistin päätäni.
- Sä aiot varmaan pyrkiä AUKkiin?
AUK oli aliupseerikoulu.
- Äh, puoli vuotta riittää
mulle, Kettunen vakuutti laiskasti.
Mun ensiarvio siitä oli mennyt siis
ihan pieleen. Yhtäkkiä mä tajusin, etten vielä
tiennyt edes sen etunimeä.
- Sami, se vastasi tiedusteluun.
- Opettiko se sun broidis sulle mitään
HYÖDYLLISTÄ? mun oli pakko kuitata.
- Joo, älä ole koskaan eka tai
vika vaan aina keskellä, Kettunen neuvoi.
- Mihin toi liittyy?
- Siihen, että jos sä et näy
etkä kuulu, kouluttajat ei opi sun nimeä ja sä
saat pienemmällä todennäköisyydellä
nakkeja, Kettunen selitti.
- Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä,
mä nyökyttelin ja mietin, että kyseinen taktiikka
kuulosti juuri sellaiselta, mitä mun olisi parasta noudattaa.
Mun nimi oli merkattu yhteen yläpedeistä,
ja yhteen kaapeista. Me käytiin kuittaamassa itsellemme
puuhenkarit ja saatiin samassa yhteydessä muistiinpanovälineitä.
Vasta tupaan palatessa mä katsoin tarkemmin sänkyihin
liimattuja nimiä ja huomasin kaikkien sukunimien alkavan
joko K- tai L-kirjaimella.
Joko meidän tupaan kuuluvat jätkät
olivat harvinaisen virkaintoisia tai sitten vain tyhmiä,
sillä neljään mennessä kaikki olivat paikalla.
Muissa tuvissa jengiä jouduttiin odottamaan ainakin kuuteen,
ja kamojaan jotkut olivat joutuneet jonottamaan varusvarastolta
puoleen yöhön asti.
Meidän ei tarvinnut jonottaa kuin tunti
varusvarastolla, jossa me viimein kuitattiin haltuumme hervoton
säkillinen varusteita: kuusi paria maailman epäeroottisimpia
kalsareita, sukkia, kenttäpuku, maastopuku, varsikengät,
pakkassaappaat, lenkkarit, kumisaappaat, kypärä,
kuulosuojaimet, sormikkaat, lapaset, rukkaset, vuodevaatteet,
pipo ja kaikkea muuta kuviteltavissa olevaa kamaa.
- Miten vaatteet VOI painaa näin paljon?
Kettunen ähkäisi jaksettuaan vaivoin nostaa raskaan
säkin olkapäälleen.
Mä en vastannut sille mitään,
koska mun kaikki energia meni oman säkin kanssa taistelemiseen.
Mä olin pitänyt itseäni suhteellisen hyväkuntoisena.
Jos mä en meinannut jaksaa kantaa yhtä vaivaista
varustesäkkiä, miten mä selviäisin painavien
aseiden kanssa? Alokastiedotteessa oli kyllä vakuutettu
fyysisen rasituksen lisääntyvän asteittain,
niin ettei tarvitsisi pelätä kunnon pettämistä,
mutta siinä nyt oli muutenkin annettu aika ihanteellinen
kuva intistä.
Kun me oltiin selvitty säkkeinemme
tuvalle, meidän ryhmänjohtaja, korkeintaan parikymppinen
alikessu, joka oli siis aloittanut intin edellisvuoden heinäkuussa,
käski meidän järjestyä kolmiriviin ja
vei meidät sitten ruokalaan. Saappaita me ei saataisi
käyttää ennen lääkärintarkastusta,
joten me jouduttiin liukastelemaan perille lenkkareissa.
Ruokalistalla oli perunaa ja jauhelihakastiketta.
Perunoiden luona oli lappu: "varokaa kiviä perunoissa".
Mä en voinut olla miettimättä miten isoista
kivistä oli kysymys, että niistä piti erikseen
varoittaa.
- Ottakaa jarrua kanssa, alikessu kävi
heittämässä. - Kiisseliä, se selvensi
kun katsoimme sitä kysyvästi. - Ei tee niin naista
mieli.
Sakun mä ehdin nähdä vilaukselta,
kun me oltiin palaamassa ruokalasta, muttei me ehditty vaihtaa
kuin pari sanaa. Saku vaikutti aika kypsältä. Bemariksi
eli B-mieheksi joutuminen taisi ottaa sen kunnialle.
