2. luku
Portilla tuli ensimmäinen mutka matkaan. Mä olin onnistunut unohtamaan lähtöhötäkässä palvelukseenastumismääräyksen johonkin. Kylmä hiki kihosi mun otsalle, kun mä pengoin kamojani.
   - Ei se mitään, niillä on varmasti sun tiedot, papereita tarkastava sotilaspoliisi sanoi. - Seuraa muita elokuvasaliin.
   Mä en kehdannut kysyä ketä ne olivat, vaan lähdin kiltisti Sakun perään.
   - Ja mä kun jo ehdin toivoa että reissu tyssäisi siihen, mä naurahdin hermostuneesti Sakulle, kun me marssittiin kohti harmaaksi rapattua rakennusta, jossa elokuvasali oli.
Lunta ei ollut maassa käytännössä ollenkaan, vaikka oltiin tammikuussa. Portin jälkeen tie meni laajojen ruohokenttien läpi, joiden toisella laidalla näkyi punatiilisiä rakennuksia ja puita. Me oltiin saatu kotiin tietopaketti varusmiespalvelusta Helsingin Ilmatorjuntarykmentissä Hyrylässä. Sen mukana tulleessa alokastiedotteessa oli ollut kasarmin kartta, jonka mä olin yrittänyt opetella ulkoa. Portista sisään tultaessa etuoikealla oli matalassa vanhassa tiilirakennuksessa sijaitseva esikunta, siitä vähän matkan päässä vasemmalla oli ruokala ja kuntosali sekä elokuvasalirakennus. Alueen keskellä oli sotilaskoti eli sotku eli sode, jossa varusmiehet saattoivat viettää iltojaan ja syödä legendaarisia munkkeja. Alueen perällä olivat majoitusrakennukset. Lisäksi kasarmiin kuului muitakin rakennuksia, mutta niiden merkityksen mä olin jo ehtinyt unohtaa. No, eiköhän puolessa vuodessa paikat tulisi liiankin tutuksi, mä mietin, kun me astuttiin sisään elokuvasaliin.
   - Laitela, Kalle, pöydän takana istuva körmyniskainen sotilaspoliisi varmisti tutkittuaan listoja.
   - Joo.
   - Yksikkönne on toisen patterin ensimmäinen jaos, kundi ilmoitti. - Menkää tuonne odottamaan, teidät tullaan noutamaan kohta yksikköönne, mies viittasi penkkiriveihin, joiden edessä oli televisio.
   - Mut lähetetään eka lääkäriin, Saku sanoi, kun mä lähdin tiskiltä, ja näytti aavistuksen verran katkeralta.
   Saku oli ollut meistä kahdesta aina kovakuntoisempi ja muutenkin luonteeltaan sitä tyyppiä, joka perinteisesti pärjää armeijassa. Mä olin aina ollut meistä kahdesta "pehmeämpi", vaikka viime vuosina olinkin kohentanut fyysistä kuntoani harrastamalla kick-boxingia.
   Reilu vuosi sitten Saku oli ajanut tosi pahan autokolarin ja saanut sen seurauksena epilepsian. Tauti pysyi tosi hyvin lääkkeillä kurissa, mutta koska kohtausriski oli olemassa, Saku oli kutsunnoissa luokiteltu B-mieheksi eli kakkosluokkaan.
   Tuoleilla istuskeli muutama muukin juron näköinen tyyppi katsomassa Helsingin Ilmatorjuntarykmentin esittelyvideota. Mä istuin mahdollisimman taakse, vaalean ja tanakan kundin viereen.
   - Tuletko säkin kakkospatteriin? se kysyi.
   - Joo, mä nyökkäsin. - Kalle Laitela, mä ojensin sille käteni.
   - Alokas Laitela, alokas Kettunen tervehtii, kundi sanoi sotilaallisesti ja veti käden näkymättömään lippaan.
   Jaaha, maanpuolustusintoilija, mä päättelin heti. Ilmeisesti mun ilme oli muuttunut jotenkin epäluuloiseksi, koska Kettunen kiirehti selittämään:
   - Broidi tuli tänne edellisessä erässä, kundi paljasti. - Se piti mulle eilen pikakurssin käskytyksestä.
   Mun asenne lieveni asteen verran sitä kohtaan.
   - Mitä se on kertonut tästä paikasta? mun oli pakko kysyä.
   - Että kaikki skapparit on hirviöitä ja alikessut sadistisia idiootteja, Kettunen sanoi.
   - Ihan tosi? mä sanoin kauhistuneena.
   Skapparit olivat armeijan kantahenkilökuntaa. Alikessut eli alikersantit puolestaan olivat meitä puoli vuotta aikaisemmin tulleita varusmiehiä, jotka olivat käyneet aliupseerikoulun alokasajan jälkeen.
   - No ei todellakaan! Kettunen nauroi, - löysä mesta tää kuulemma on ja jengi rentoa, noin skappareiksi.
   - Alokkaat, siirrymme yksikköönne, naissotilas tuli komentamaan.
   Jotkut kundeista katsoivat sitä vähän ihmetellen. Mimmin täytyi olla pätevä, koska se oli päässyt skappariksi asti. Patterissa me jakauduttiin jaoksiin, sitten kunkin jaoksen jaoskouluttaja otti ylös oman jaoksensa alokkaiden tiedot eli toisin sanoen tarkisti, että tietokoneella olevaan Varusmiestietojärjestelmään eli VARTTIin oli merkattu oikeat tiedot.
   Rekisterissä oli mun vanha osoite.
   - Ja uusi osoite on? itsensä vänrikki Strömiksi esitellyt nuorehko kundi kysyi.
   Mä en tiennyt heti mitä vastata. Mä en muuttanut faijan ja Miian kanssa Keravalle, vaan asuin viimeiset viikot Vainion Katjan, meidän entisen naapurin luona. Intin jälkeen mä hankkisin oman kämpän tai jotain. Faijan katon alle mä en muuttaisi kuin aivan äärimmäisessä hädässä, mutta koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, mä kaivoin lompsasta Keravan asunnon osoitteen ja annoin sen rekisteriin. Lähimmäksi omaiseksi mä ilmoitin Miian.
   Kun kirjautumismuodollisuudet oli hoidettu, meidät jaettiin ryhmiin. Yksi ryhmä majoittuisi aina yhdessä tuvassa.
   - Alokas Laitela, seuraatteko te minua? Kettunen kysyi kun mä astuin omaan tupaani.
   - En seuraa, alokas Kettunen, mä virnistin.
   - Eikun ekaksi pitää sanoa puhuttelu, Kettunen sanoi. - Vai olikohan se niin, että vastattaessa pitää ensin sanoa vastaus ja sitten nimi . . . , se alkoi miettiä otsa rypyssä.
   - Ihan sama, mä pudistin päätäni. - Sä aiot varmaan pyrkiä AUKkiin?
   AUK oli aliupseerikoulu.
   - Äh, puoli vuotta riittää mulle, Kettunen vakuutti laiskasti.
   Mun ensiarvio siitä oli mennyt siis ihan pieleen. Yhtäkkiä mä tajusin, etten vielä tiennyt edes sen etunimeä.
   - Sami, se vastasi tiedusteluun.
   - Opettiko se sun broidis sulle mitään HYÖDYLLISTÄ? mun oli pakko kuitata.
   - Joo, älä ole koskaan eka tai vika vaan aina keskellä, Kettunen neuvoi.
   - Mihin toi liittyy?
   - Siihen, että jos sä et näy etkä kuulu, kouluttajat ei opi sun nimeä ja sä saat pienemmällä todennäköisyydellä nakkeja, Kettunen selitti.
   - Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, mä nyökyttelin ja mietin, että kyseinen taktiikka kuulosti juuri sellaiselta, mitä mun olisi parasta noudattaa.
   Mun nimi oli merkattu yhteen yläpedeistä, ja yhteen kaapeista. Me käytiin kuittaamassa itsellemme puuhenkarit ja saatiin samassa yhteydessä muistiinpanovälineitä. Vasta tupaan palatessa mä katsoin tarkemmin sänkyihin liimattuja nimiä ja huomasin kaikkien sukunimien alkavan joko K- tai L-kirjaimella.
   Joko meidän tupaan kuuluvat jätkät olivat harvinaisen virkaintoisia tai sitten vain tyhmiä, sillä neljään mennessä kaikki olivat paikalla. Muissa tuvissa jengiä jouduttiin odottamaan ainakin kuuteen, ja kamojaan jotkut olivat joutuneet jonottamaan varusvarastolta puoleen yöhön asti.
   Meidän ei tarvinnut jonottaa kuin tunti varusvarastolla, jossa me viimein kuitattiin haltuumme hervoton säkillinen varusteita: kuusi paria maailman epäeroottisimpia kalsareita, sukkia, kenttäpuku, maastopuku, varsikengät, pakkassaappaat, lenkkarit, kumisaappaat, kypärä, kuulosuojaimet, sormikkaat, lapaset, rukkaset, vuodevaatteet, pipo ja kaikkea muuta kuviteltavissa olevaa kamaa.
   - Miten vaatteet VOI painaa näin paljon? Kettunen ähkäisi jaksettuaan vaivoin nostaa raskaan säkin olkapäälleen.
   Mä en vastannut sille mitään, koska mun kaikki energia meni oman säkin kanssa taistelemiseen. Mä olin pitänyt itseäni suhteellisen hyväkuntoisena. Jos mä en meinannut jaksaa kantaa yhtä vaivaista varustesäkkiä, miten mä selviäisin painavien aseiden kanssa? Alokastiedotteessa oli kyllä vakuutettu fyysisen rasituksen lisääntyvän asteittain, niin ettei tarvitsisi pelätä kunnon pettämistä, mutta siinä nyt oli muutenkin annettu aika ihanteellinen kuva intistä.
   Kun me oltiin selvitty säkkeinemme tuvalle, meidän ryhmänjohtaja, korkeintaan parikymppinen alikessu, joka oli siis aloittanut intin edellisvuoden heinäkuussa, käski meidän järjestyä kolmiriviin ja vei meidät sitten ruokalaan. Saappaita me ei saataisi käyttää ennen lääkärintarkastusta, joten me jouduttiin liukastelemaan perille lenkkareissa.
   Ruokalistalla oli perunaa ja jauhelihakastiketta. Perunoiden luona oli lappu: "varokaa kiviä perunoissa". Mä en voinut olla miettimättä miten isoista kivistä oli kysymys, että niistä piti erikseen varoittaa.
   - Ottakaa jarrua kanssa, alikessu kävi heittämässä. - Kiisseliä, se selvensi kun katsoimme sitä kysyvästi. - Ei tee niin naista mieli.
   Sakun mä ehdin nähdä vilaukselta, kun me oltiin palaamassa ruokalasta, muttei me ehditty vaihtaa kuin pari sanaa. Saku vaikutti aika kypsältä. Bemariksi eli B-mieheksi joutuminen taisi ottaa sen kunnialle.

---

Katri Manninen