ISBN 951-1-15535-0, Otava 1998. Sivut 5-14.

Osa 1. luvusta

MÄ INHOSIN ENOANI ENSINÄKEMÄLTÄ.

   Jyrki oli nelivitonen, laiha, huonoryhtinen, väritön tyyppi. Se toi mieleen sienen. Sellaisen hontelon limanuljaskan, jota tekee mieli potkaista ohikulkiessa.

   - Siitä on aikaa, mutsi sanoi vähän hermostuneesti.

   - Kauan, Jyrki totesi.

   Mutsin kasvoille levisi pieni nolouden punerrus. Se alkoi tekoreippaasti kaataa Jyrkille lisää kahvia ja tyrkytti leivoksia, jotka oli ehtaa Fazerin tavaraa Hesasta. Mä arvelin, että Jyrkin suu oli tuohesta. Se pureksi leivosta siihen tyyliin, että normaalia ravintoa olivat porkkanat ja näkkäri. Sillä oli isot hevosmaiset etuhampaat. Varsinainen luukaakki. Mä en voinut tajuta, miten olin antanut mutsin ylipuhua mut tähän.

   - Sara taisi olla reilun vuoden vanha, kun me viimeksi käytiin täällä, mutsi selitti Ollille. - Niin se aika vain kuluu.

   Sukulaisia kartellessa, mä täydensin mutsin lauseen mielessäni. Olli, mutsin aviomies numero kaksi, pälyili vaivihkaa ympärilleen. Se oli ekan kerran käymässä mutsin sukulaisten luona. Tuskin tulisi toista kertaa.

   - Miten äiti? mutsi kysyi.

   - Siellähän se, Jyrki totesi.

   - Mennäänkö me katsomaan mummoa? Pinja kysyi kirkkaalla äänellä.

   - Mummo taitaa olla liian väsynyt ottamaan vastaan vieraita, mutsi sanoi ja sen posket värähtelivät pinnistetystä myötätunnosta.

   - Mä tahdon nähdä mummon! Pinja korotti ääntään uhkaavasti.

   - Minä kerroin äidille, että te tulette, Jyrki tokaisi. - Hän odottaa teitä käymään.

   - Tottakai me mennään, Olli sanoi kullanmurulleen. - Täytyyhän sinun tavata oma mummosi.

   Mutsi loi ärtyisän katseen ensin Jyrkiin ja sitten Olliin. Se halusi hippulat vinkuen pois tästä kaupungista, jossa sen oli ollut pakko viettää alkuelämänsä. Mutsin mielestä osoitti aivojen vajaatoimintaa, jos, ei pyrkinyt elämässään eteenpäin jossain muualla kuin täällä. Kai mutsi uskoi, että vuosi Jyrkin hoivissa saisi mussakin heräämään kunnianhimon ja pään vilisemään tulevaisuudensuunnitelmia. Mä epäilin enoni nähtyäni, että ennen pitkää mäkin taantuisin limanuljaskaksi ja alkaisin puhua lähinnä kahden sanan lauseilla.

   - Sara saa asua äidin entisessä huoneessa, Jyrki ilmoitti - Täällä alakerrassa.

   - Minä ajattelin, että minun tyttöaikaisessa huoneessani, mutsi sanoi ja katsoi Jyrkiä yllättyneenä. - Kai se on entisellään?

   - Ei ole.

   Mutsin suu meni viivaksi. Se nousi raskaasti ja raput narisi valittavasti, kun se asteli ne ylös. Mä olin pelkästään kiitollinen, ettei mun tarvitsisi varoa rappuja joka kerta, kun mä tulisin myöhään himaan. Tulisin siis mistä? Ja himaan? Mikä hima tämä moka oli? No, kyllä mä jostain tulisin, sillä vaikka mua hetkellisesti masensi, mä en tietenkään aikonut vapaaehtoisesti viettää nunnan elämää ja muumioitua samanlaiseksi värittömäksi eliöksi kuin Jyrki.

   - Mihin sinä olet laittanut kaikki minun tavarani? mutsi kailotti yläkerrassa. - Kirjat, levyt ja huonekalut.

   - Äiti myi ne toistakymmentä vuotta sitten romukauppiaalle, Jyrki sanoi ja otti uuden leivoksen.

   - Mummo pisti ne kiertoon! mä huusin mutsille. - Myyty ja rahat käytetty!

   - Kaikki muistot mennyttä, mutsi vaikersi.

   - Mitä niitä seisottamaan, Jyrki mutisi.

   - Anoppi on asunut siellä vanhustentalossa pitkäänkin? Olli kysäisi.

   - Niin on.

   Olli katsahti mua, ja mä näin, että sen suupielet vavahti. Me ei useinkaan oltu Ollin kanssa samalla aaltopituudella, mutta nyt me nähtiin tässä tilanteessa huvittavia piirteitä. Jos mä olisin sillä hetkellä vinkaissut "anteeksi" ja katsonut Ollia vetoavasti, mä olisin ehkä saanut palata kotiin. Hetki meni ohi, sillä Pinja säntäsi meidän luokse ja takertui Olliin. Pinja selitti kiivaasti, että Kiljusen perhe purkautui juuri autosta portin luona ja aikoi tulla sisään. Mä en tajunnut pätkääkään Pinjan puheista, mutta Olli katsoi Pinjaa lämpimän rakastavasti. Mun sisimmässä tuntui nakerrusta. Samassa ovi leväytettiin auki ja keittiö täyttyi hälinästä. - Missä sisko on? isokokoinen karju möläytti ovensuussa.

   Tämä oli sitten mutsin nuorempi veli, Kyösti, mä sisäistin. Täysin toista kaliiberia kuin Jyrki. Iso lehmäntatti, 170 cm x 150 kg -kokoinen palkki. Vaaleanpunertava harva tukka ja siansilmät. Suku ei kun paheni. Kyöstin muija, Oilimaija, odotti kunnes Kyösti oli vyörynyt peremmälle ja sitten Oilimaija asettui ovenpieleen, nojasi siihen ja katsoi meitä ylenpalttisen haltioituneena.

   - Orvo, se huudahti ja ojensi kätensä kohti Ollia. - Ihana tavata sinut viimeinkin!

   Oilimaijalla oli epämääräisen kirjava vaalea tukka, joka kaipasi perusteellista värihuuhtelua ja muinaisen permanentin jäänteet poisleikkausta. Sen kasvot olivat aika ryppyiset, mä olisin vannonut että se oli rutkasti vanhempi kuin mutsi. Se oli laiha kuikelo, 185 cm x 58 kg, - tämän cityn vedessä täytyi olla jotain epätervettä joka tehosi niihin, jotka edes joskus kävivät pesulla. Sen päällä oli sairaankellertävä minipituinen neulemekko, ruipeloissa jaloissa kukkakuvioiset sukkikset ja komeuden kruunasivat matalakantaiset kultakengät. Koko noin 43. Helvetinmoinen havukka. Ja mutsi oli joskus väittänyt, että mä olin kuin sillan alta ryöminyt. Näin alas mä en ollut koskaan vajonnut. Ämmän meikkikin oli eri ikäpolvea kuin sen naama. Koruja sillä oli kasapäin, se helisi ja kilisi vatkatessaan Ollin käsiä. Hajuvesi oli tukehduttavan tyrmäävä. Millä ihmeen lihaksilla Kyösti oli iskenyt sen? Ehkä ne oli tavanneet sokkotreffeillä, eivätkä olleet vieläkään saaneet silmiään kunnolla auki.

   - Olli, faijapuoli korjasi.

   - Olli tietenkin, Oilimaija nauroi kotkottavasti. - Ja sinun täytyy olla Pinja. Oi, millainen söpöläinen sinä olet.

   Oilimaija ojensi kätensä kohti Pinjan poskea. Mä odotin kiinnostuneena, sillä yleensä Pinja puri, jos joku yritti nipistää tai vatkuttaa sitä poskista. Tällä kertaa Pinja tuotti pettymyksen, se vetäytyi Ollin selän taakse muka ujona. Seuraavaksi Oilimaija noteerasi mut.

   - Sara pieni, se sanoi ja ääni huokui myötätuntoa ja ymmärrystä. - Jos sinulle tulee ongelmia, sinä voit tulla kertomaan niistä minulle.

   - Äiti, sähän sanoit, ettei me saada olla tekemisissä Saran kanssa ettei me saada huonoja vaikutteita, pienin kersoista sanoi ja killitti mua vahingoniloisena.

   Oilimaija tönäisi kuopuksensa kohti kahvipöytää ja käski sen ottaa leivoksia. Tukehdu paakelsiin, mä ajattelin ja katsoin synkästi serkkujani, joita oli kolme kappaletta. Vanhin, Manne oli mun muistaakseni 13-vuotias, isänsä näköinen tanakka siansilmä. Keskimmäinen oli kymmenen korvilla oleva mimmi, joka oli pynttäytynyt yhden topten-listan kärkipaikalla keikkuvan kimmabändin t-paitaan ja muutenkin matki niitä. Mimmin nimi oli muistaakseni Meiju. Epäonnekseen se oli tullut mutsiinsa, isojalkainen ja -kätinen kirahvi. Nuorin, Miika oli kai kuuden ja mitä ilmeisemmin se oli kuunnellut perhepalaveria, jonka aiheena mä olin ollut.

   - Missä teidän Pulla on? Pinja kysyi.

   - Meidän mikä? Oilimaija hämmästeli suu pyöreänä.

   - Pulla, koira, Olli selvensi. - Me on luettu Kiljusten herrasväkeä ja Pinja taitaa vähän sotkea asioita.

   - Nuo on ihan kuin Kiljusia, Pinja intti pahastuneena.

   Musta vaikutti, että Oilimaijalla alkoi muisti palata pätkittäin, eikä pätkät olleet mairittelevia. Se hymyili niukasti Pinjalle ja hohkasi sitten, että missä rakas käly oikein oli.

   Mutsi tuli selvästi vastahakoisesti alakertaan, ja naiset halasi toisiaan jäykähkösti. Mun mutsi on tavallisen pyöreä keski-ikäinen nainen. Tätä vierailua varten se oli pukeutunut suoraan tummaan hameeseen, paitapuseroon ja bleiseriin. Oilimaijan rinnalla se näytti tantalta, mikä kiusasi sitä selvästi. Mutsina mä en olisi hävennyt yhtään itseäni, mutta enhän mä hävennyt yleensäkään.

   - Sara menee sitten kymppiluokalle tuohon yläasteelle, Oilimaija sanoi mutsille ylikepeästi. Rivien välistä saattoi lukea, että sen mielestä oli häpeä, että pentu ei pärjännyt paremmin.

   - Niin menee, mutsi sanoi lyhyesti. Jyrkin puhetyyli oli näköjään tarttuvaa.

   - Lehmusmäen Inkerihän asian junaili, Oilimaija totesi Mutsi nyökkäsi pienesti ja kaatoi Oilimaijalle kahvia.

   Inkeri oli mutsin kouluaikainen sydänystävä, jonka kanssa se oli pitänyt yhteyttä myöhemminkin. Inkeri oli opiskellut Jyväskylässä opettajaksi, asunut sen jälkeen Turussa ja toiminut yläasteen enkun ja ruotsin maikkana. Muutama vuosi sitten se oli täysin yllättäen ilmoittanut mutsille, että palaisi kotikaupunkiinsa yläasteen reksiksi. Mutsi ei voinut tajuta, mikä Inkerin veti tänne. Inkeri oli sinkku, tottunut menemään ja tulemaan mielensä mukaan. Mä olin pienempänä ihaillut Inkeriä, se oli jotenkin niin toista maata kuin mutsi. Huoliteltu, nätti ja aina muodikkaasti pukeutunut. Se määräsi omista rahoistaan ja oli vapaa kaikin tavoin. Toki Inkeri oli itsellinen nainen jatkossakin, mutta jotenkin se jämähti. Se kävi enää harvoin ulkomailla ja selvästi se oli menettänyt otetta elämästä mautenkin. Muuttunut martaksi. Sen vapaa-aika oli nykyisin täynnä kotiseutuharrastuksia. Seuranäyttämöä, runopiirejä, museotoimintaa, luonnonsuojelua, tanhuja. Mutsi oli ollut aika ymmällään Inkerin suunnanmuutoksesta ja niiden kanssakäyminen oli vähentynyt. Inkeri pyysi mutsia ja koko poppootta kyllä käymään tämän tästä luonaan, mutta mutsi karsasti näitä maisemia. Kunnes mä aloin olla liian hankala kotona pidettäväksi.

   - Hädässä ystävä tunnetaan, Oilimaijakin vihjaisi.

   Mutsin olemus jäykistyi entisestään. Mä tiesin, että se oli ulissut mun tekemisiä nimenomaan Inkerille koska oli varma, että Inkeri keksisi ratkaisun. Ei se helppoa ollut mutsille, koska mutsi oli sitä tyyppiä, että perheen mölyt pidettiin perheen sisällä. Varsinkin Inkerille, täydelliselle uranaiselle, oli vaikea tunnustaa, että mutsi ei tiennyt, mitä tekisi mun kanssa. Lopulta mutsi oli turvautunut asiantuntija-apuun niin kuin se nimitti Inkeriä mun tapauksessa. Ja Inkerihän järjesti jutut. Se jopa tarjoutui ottamaan mut asumaan luokseen, mutta siihen mä en suostunut. Helvetti, se ämmähän olisi tehnyt musta tanhuavan kotiseutumaitotytön kuukaudessa. Tai sitten mä olisin tehnyt murhan.

   - Ethän sä nyt voi Jyrkin luona asua ja Kyöstillä on omiakin lapsia ihan tarpeeksi, mutsi kivahti. - Inkeri on fiksu ja reilu.

   Sivistävää kivaa seuraa, joopajoo. Mä siedin Inkeriä nykyisin pieninä annoksina, en taatusti kestäisi 24 tuntia vuorokaudessa sen lähellä. Mä tiukkasin, että mikä vika Jyrkissä muka oli. Mutsin ilme kavalsi, että jokin perustavaa laatua oleva vika, mutta se ei osannut kuvata asiaa. Jyrki oli vanhapoika, nörtti ja nynny. Mutsista näki, että se selvästi epäili, että sen veljellä oli salaisia paheita, jotka paljastuisi nimenomaan mulle kun me asuttaisiin saman katon alla. Kun mä nyt katsoin Jyrkiä, mä epäilin syvästi sen paheita. Tuskin se edes uskaltaisi vaihtaa tv-kanavaa kesken ohjelman. Kyösti olikin sitten toista maata.

   - Inkerin koulussa vallitsee kuri ja järjestys, Kyösti örähti ja katsoi mua siihen tyyliin, että jos mä olisin ollut sen lapsi, tällaista ei olisi voinut tapahtua. Oli Kyöstin onni, että mä en kuulunut sen kalustoon.

   - Joko te olette käyneet katsomassa mummoa? Oilimaija uteli.

   - Ei vielä, mutsi sanoi ja vilkaisi Ollia merkitsevästi. Se toivoi Ollin kehittävän kiireen, joka pakottaisi ne hylkäämään mut ja häipymään kaupungista suinpäin.

   - Mä tahdon nähdä mummon, Pinja sanoi ja polki jalkaa.

   - Herttainen lapsi, Oilimaija tuumasi. - Manne, Meiju ja Miika, tehän voisitte näyttää Pinjalle ja Saralle pihaa ja paikkoja.

   - Vitut, Manne mutisi, mutta lähti kohti keittiön ovea.

   - Murrosikä, Oilimaija kuului selittävän Mannen käytöstä.

   Manne talsi suoraan portille ja meni istumaan auton konepellille. Meiju steppaili mun ympärillä ja selvästi sen teki mieli udella, olinko mä tehnyt kaikki ne kauheudet, joita sen perheessä oli vatvottu siitä lähtien, kun mutsi oli saanut mut ujutettua Jyrkille. Miika ja Pinja löysivät jonkinlaisen yhteyden, ne alkoivat kivittää rastaita, joita lenteli omenapuiden lähettyvillä. Mä huomasin halkopinon epämääräisen pienen rakennuksen seinustalla ja menin istumaan sen päälle. Mä sytytin röökin ja Meiju oli tukehtua sylkeensä. Mun toimet havahdutti Mannen, joka jätti auton ja tallusti meitä kohti.

   - Sä et saisi, Meiju sanoi omahyväisenä. - Sä tuhoat terveytesi.

   - Vitut, Manne ärähti ja tönäisi siskonsa sivuun. Sitten se katsoi mua uhmaavan äkeänä.

   Mä tarjosin Mannelle röökin, eikä Meiju tiennyt mitä olisi tehnyt. Se oli sen verran pikkukimma, että omatunto käski sitä kantelemaan. Joko mä kiinnostin sitä kaikkine paheineni tai se pelkäsi Mannen kostoa, sillä se ei juossut sisälle. Se napitti meitä tuomitsevasti ja pennut heitteli kiviä. Mä tiesin, että homma päättyisi huonosti.

   - Sara, toi heitti mua otsaan! Pinja alkoi parkua.

   - Se tuli eteen, Miika huusi.

   Mä talutin Pinjan sisälle, missä sen verinen otsa kirvoitti sukulaisten välille railakkaan sananvaihdon. Hirviö, kasvattamaton ipana, vastuuton penikka, ei meidän suvussa ja keneen tuo poika on voinut tulla, Pinja rassukka ja niin edelleen. Mä palasin halkopinolle ja toivoin, että maa nielisi ne kaikki.

   Hetken kuluttua Oilimaija ja Kyösti marssivatkin äkäisinä pihalle ja komensivat pentunsa seuraamaan. Vartti sen jälkeen Olli, mutsi ja Pinja olivat valmiita lähtemään.

   - Me käydään vilkaisemassa mummoa, mutsi sanoi. - Sinä voit tulla mukaan jos tahdot.

   - Mä saan siitä eukosta ihan varmaan tarpeekseni lähiviikkoina, mä sanoin synkästi. Mutsi oli kertonut, että mummo tuli parin viikon väliajoin viikonloppulomalle vanhaan kotiinsa.

   - Älä välitä Oilimaijasta, se on sellainen hienostelija, luulee olevansa enemmän kuin on, mutsi sanoi kun Olli laittoi Pinjan turvaistuimeen. - Minä en tajua, mitä Kyösti näki hänessä.

   - Mä en välitä mistään, mä tokaisin.

   Mutsin kasvoille levisi heti huoli. Se kelasi mielessään kaikki keskustelut terapeuttien sun muiden kanssa, joiden luokse se oli raahannut mua viimeisen vuoden aikana. Mua piti ymmärtää, tukea ja rohkaista. Oli epäreilua multa sanoa erojaisiksi, että mä välitin paskat täällä olosta ja tulevaisuudesta tai mistään. Mutsin hetkellinen mielenrauha oli mennyttä. Mutta mutsi ansaitsi sen. Mä en suinkaan tullut tänne vapaaehtoisesti.

   - Olli, pitäisikö meidän sittenkin harkita, mutsi sanoi epävarmasti, kun Olli tuli hyvästelemään mua.

   - Asiat on puhuttu selviksi, Olli sanoi tyynesti. Mä näin, että se piti Pinjan äskeistä tapaturmaa mun syynä. Jos mä olisin vahtinut Pinjaa paremmin, Kyöstin riiviöpoika ei olisi heittänyt sitä kivellä. Ollin ilme kertoi, että se uskoi mun jättäneen Pinjan tahallani oman onnensa nojaan. Olli oli osittain oikeassa. Mä en ollut puolisiskoni vartija, sillä miten hitossa pentu oppisi selviämään elämässä, jos sitä pidettäisiin pumpulissa. Olli ei tajunnut määrättyjä elämän tosiasioita. Se luuli, että suojelemalla Pinjaa kaikelta pahalta se säästyisi mun kohelluksilta. Olli luuli väärin. Mäkin olin joskus ollut kiltti siisti ja söpö kimma, jolla oli edessä loistava tulevaisuus. On mulla vieläkin, mutta mä en vain tiedä, mitä mä tahdon tehdä elämälläni, ja siksi kaikki on ollut välillä pirunmoista sotkua ja kohellusta.

   - Kyllä sinä pärjäät, mutsi sanoi ja rutisti mua pikaisesti. Mä olin kuin puupökkelö sen otteessa, mua jurppi suunnattomasti koko homma. - Soitellaan.

   - Soitellaan, Ollikin sanoi ja taputti mua olkapäälle.

   Mä istuin halkopinolla ja tuijotin auton perään. Hetken kuluttua Jyrki tuli ulos. Sillä oli harmaa poplari päällä ja se seisahtui vähän epäröiden mun kohdalla.

   - Radioamatöörikerho, se sanoi.

   Mä nyökkäsin ja Jyrki avasi hökkelin oven. Mä luulin hetken, että kerho kokoontuisi siellä, mutta Jyrki taluttikin ulos aataminaikuisen naistenfillarin. Se nipsautti lahkeet suppuun pyykkipojilla ja polkaisi vauhtiin takinliepeet lepattaen. Mua puistatti. Äijä oli mun verisukulainen ja viimeisen päälle pönttö.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[*Lapset & nuoret*][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]