ISBN: 951-0-22712-9, WSOY 1998. Sivut 8-30.

II

Tiesin jo etukäteen, ettei Tanja osu kanssani samalle lennolle Milanoon. Hän on parhaillaan töissä Helsinki-Amsterdam-reitillä.

   Vaikkemme ole tavanneet toisiamme moneen viikkoon, minulla ei ole Tanjaa ikävä. En tiedä, mistä se johtuu. Vietimme talvella ja keväällä paljon aikaa yhdessä, mutta ajatukseni ovat silti pyörineet jossakin aivan muualla, lähinnä Stellassa. Tiedän, että sydämeni on aina hänen puolellaan. Aikamme ei voi olla vielä kokonaan lopussa.

   Vajaan kolmen tunnin lentomatka Milanoon on juuri sopivan pituinen. Siinä ajassa ehtii rauhassa syödä, lukea, nukkua tai tehdä melkein mitä huvittaa.

   Olen jo tottunut matkustamiseen, niin kuin tietysti kunnon ammattilaisen pitääkin olla. Siirtyminen paikasta toiseen on osa futaajan työtä siinä missä treenit ja matsitkin. Viikon päästä, maanantaina 18. heinäkuuta, on luvassa taas lisää matkustelua. Lähdemme kymmenen päivän harjoitusleirille Sveitsin Alpeille. Palaamme sieltä vielä pariksi viikoksi Milanelloon jatkamaan leiriämme. Vuoden kovin harjoitusrääkki on taas edessä.

   Milanossa on, kuinkas muutenkaan, tukahduttavan kuuma. Linaten lentokentän lämpömittari näyttää kolmeakymmentäkahta astetta. Mutta enää Milanon ilmasto ei tunnu minusta yhtä painostavalta kuin vuosi sitten. Silloin kaikki oli muutenkin uutta ja outoa. Olin lievästi sanottuna hieman pihalla.

   Tuntuu kuin olisin yhden kauden aikana aikuistunut monta vuotta. Sopeutuminen uuteen maailmaan on ollut kasvattavampaa kuin olen osannut aavistaakaan. Monien uusien asioiden opettelu jatkuu edelleen, mutta nyt tiedän, että pystyn selviytymään melkein mistä tahansa.

   Itseluottamukseni on kasvanut. Takaraivossani kolkuttelee, että paljon ylemmäksi en voi enää päästä. Olen jo tähti yhdessä maailman parhaista jengeistä.

   Kevätkauteni oli erinomainen. Joukkueessa oli tammi-helmikuussa varsinainen loukkaantumissuma, ja sain peliaikaa selvästi enemmän kuin syksyllä. Vaikka jäimme sarjassa toiseksi ja putosimme UEFA-cupista välierissä, minulle jäi keväästä hyvä maku. Pelasin useita hyviä matseja ja tein viisi maaliakin, Bologna-pelissä jopa kaksi.

   Vaikka kauden juhlallisessa päätöstilaisuudessa jaettu seuramme sisäinen "Kauden tulokas" -palkinto meni ranskalaiselle Michel Boucherille, valmentaja Bernardini antoi minullekin kiitosta hyvistä peleistäni. Hän jopa myönsi yllättyneensä kevätkauden panoksestani ja nopeasta sopeutumisestani joukkueeseen. Olin siis ansainnut kolmen vuoden sopimukseni, näyttänyt olevani sen arvoinen.

   Taksi jättää minut ulko-oven eteen. Nyt ollaan täällä. Suomi ja Helsinki ovat taas jossakin kaukana takanapäin. Maailmani on suurentunut aivan mielettömästi. Aina sitä ei käsitä.

   Postia on tullut paljon. Aivan ensimmäiseksi avaanTanjan lähettämän kirjeen.

Lissabon 3. 7.

Mika,
mitä kuuluu? Mä istun mun hotellihuoneen parvekkeella ja juon paikallista valkoviiniä. Aurinko on juuri laskenut vastapäisten talojen taa, mutta tässä on silti melkein liian kuuma, niin kuin on varmaan sielläkin.

   Mä lähden tunnin päästä yhden toisen suomalaisen lentoemännän kanssa syömään ja ehkä vähän Lissabonin yöhön. Mulla on seuraava lento vasta ylihuomenna, kun me palataan Helsinkiin. Mä oon tulossa Milanoon vasta parin viikon päästä, eli juuri ennen kuin te lähdette Sveitsiin. Siinä välissä olisi kyllä kiva tavata, vai mitä?

   Miten sun loma meni Suomessa? Oliko Pallokenttä vielä paikoillaan ja yleisöä yhtä vähän kuin ennenkin? Miten Stellan kanssa...?

   Vastaa mun kirjeeseen tai soita mulle kännykkään (onhan sulla numero tallessa?) Mun pitää nyt lopettaa ja lähteä syömään. Toivottavasti nähdään pian!

   Lämpimin terveisin,

   Tanja

   P.S. Mulla on sua vähän ikävä.

Luen kirjeen nopeasti uudelleen ja lasken sen eteisen pöydälle. Nostan katseeni, näen itseni peilistä. Hieman epävarman ilmeen ja kummeksuvan katseen, tutkivat silmät ja epäröivän suun.

   Tanja ja Tanjan kirje...

   Vatsanpohjaani kutittaa. Haluaisin nähdä hänet nyt heti! Päätän soittaa Tanjalle huomenna. Laskujeni mukaan hänen pitäisi olla silloin Helsingissä.

   Herään yöllä tukahduttavaan kuumuuteen. Housuni ja lakanani ovat aivan läpimärät. Mieleni palaa Suomen valoisiin ja viileisiin kesäöihin, missä hiljaisuuden rikkoo vain pihakoivussa visertävä satakieli tai jossakin kaukana kaasutteleva moottoripyörä.

   Käännyn selälleni ja avaan silmäni. Tuijotan tummaa kattoa, joka tuntuu minusta vaihtavan koko ajan korkeutta. Mitä pidempään olen räpäyttämättä silmiäni, sen tiuhempaan katto näyttää muuttavan paikkaansa.

    Samassa näen keskellä kattoa Stellan aurinkoiset kasvot, joiden kysyvä ja utelias ilme melkein pakottaa minut nousemaan ylös sängystäni. Pystyn lukemaan Stellan viattoman kauniilta huulilta yhden ainoan sanan: MIKSI?

    Käännyn poispäin ja suljen silmäni. Minun ei ole hyvä olla. Mietin elämääni ja vieräytän pari kyyneltä. Miksi kaikki tuntuu joskus niin pahalta? Onko jatkuva elämästä nauttiminen kiellettyä ja onko sen vuoksi saatava joskus kovaa päin näköä?

   - Täytyyhän sun Stella tietää miksi... kuiskaan tyhjälle huoneelle.

   En oikein tiedä, olenko hereillä vai unessa. Tuntuu, että pystyn puhumaan Stellalle aivan selvästi. Välillä hänen kasvonsa häipyvät näkyvistä, kunnes taas pystyn hahmottamaan ne kattoon tai seinälle. Kasvoilla on koko ajan sama säteilevä, mutta kysyvä ja ihmettelevä ilme.

   Käyn makaamaan vatsalleni. Yritän rauhoittua ja saada taas unen päästä kiinni, mutta levoton mieleni ja läpimärkä lakanani tekevät tehtävästä toivottoman tuntuisen.

   Pitkän kieriskelyn jälkeen vajoan hitaasti seesteiseen uneen. Herään aamulla rättiväsyneenä.

   Juuri kun aion soittaa Tanjalle, puhelin soi.

   - Tanja täällä moi!

   - Ei voi olla totta! Täähän on täydellistä telepatiaa! Mun piti just soittaa sulle, usko tai älä, huudahdan ja toivon kuulostavani aidolta.

   - Sä tulit just Suomesta, vai?

   - Joo, eilen. Kiitos muuten kirjeestä, se oli kiva yllätys.

   - Tuli vaan mieleen, et vois pitkästä aikaa kirjoittaa. Susta kun ei oo kuulunut vähään aikaan mitään.

   Mietin, onko Tanjan äänessä lievä närkästyksen sävy. Ainakin hän kuulostaa jotenkin vieraammalta kuin ennen. Mutta ihmekös tuo; tiedän varsin hyvin, etten ole pitänyt häneen tarpeeksi yhteyttä. Nyt puhelimessa minulle tulee äkkiä sellainen olo, että haluaisin tavata Tanjan heti paikalla.

   Puhelumme kestää yli puoli tuntia. Minusta Tanjalle ominainen, itsevarma ja mitään pelkäämätön asenne pehmenee selvästi puhelumme aikana. Tunnen pääseväni koko ajan häntä lähemmäksi.

   Päätän, etten enää aio vaarantaa Stellan jälkeen parasta mahdollisuuttani. Minun on pidettävä Tanjaan yhteyttä, päästävä hänen kuorensa läpi, saatava lopullisesti selville, mitä hänellä saattaisi olla minulle varattuna. Aika paljonkin?

Muutamassa päivässä lomani Suomessa ja vanhat tapahtumat jäävät taas taka-alalle. Elämäni palautuu normaaleihin jännittäviin uomiinsa uudessa kotimaassani. Unohdan turhat murheet ja alan keskittyä kohta alkavaan harjoitusleiriin. Annan asioiden olla niin kuin ne ovat.

    Lehdet pursuavat siirtouutisia ja spekulointia eri pelaajien uusilla seuroilla, kuten aina kesällä. Perjantain La Gazzetta dello Sport paljastaa todellisen jymypaukun. Saksan maajoukkuelibero Ingo Lehmann ostetaan joukkueeseemme Stuttgartista. Lehden mukaan hän on paras mahdollinen hankinta Monacoon siirtyneen espanjalaisen Luis Monteron paikalle.

   Lehmannin ohella Milaniin saapuu tukku tunnettuja tähtiä sekä muutama nuori lupaus. Kovimmat nimet ovat uruguaylainen Renzo Cubillas Napolista, maajoukkuepuolustaja Rocco Magoni Juventuksesta ja Udinesen monivuotinen maalitykki Francesco Bianchi.

   Pahimmat menetykset ovat Monteron lisäksi Interiin siirtyvä Giovanni Mandelli ja Tottenhamiin lähtevä Enrico Corti. Seuramme on lehtien mukaan kiinnostunut edelleen Sampdorian Mario Zaccarelliasta, Lazion Luca Onoratista, Atalantan Domenico Simonista sekä Fiorentinan venäläisestä Oleg Tatarinovista.

   Pelaajien ei kannata paljon uusia hankintoja miettiä. Jos näiden takia alkaa pelätä oman pelipaikkansa puolesta, ei pelaamisesta tule enää mitään. Joukkueen uudistuminen on aivan luonnollista ja jopa välttämätöntä, jos aiotaan menestyä.

   Lehdet spekuloivat päivästä toiseen myös mahdollisilla kokoonpanoilla ja kenttäryhmityksillä. Eri pelipaikkojen pelaajille etsitään vaihtoehtoja, ja eri pelaajatyypeille pyritään hakemaan sopivinta mahdollista joukkuetaktiikkaa. Toimittajat ovat todellisia asiantuntijoita. Välillä tuntuu, että heillä on jopa järkevämpiä mielipiteitä ja näkemyksiä kuin valmentajilla.

   Lehtien ehtymätön kiinnostus futista kohtaan nostattaa kuumetta. Kauden alku lähestyy kaiken aikaa, eikä lomailuun ole enää aikaa. Nyt alkaa raaka työnteko, sitten pitkä, jännittävä ja hermoja koetteleva pelikausi.

   Tapaan Tanjan vielä lauantaina, kaksi päivää ennen harjoitusleirimme alkua. Meillä on treffit Piazza Duomon, Milanon tuomiokirkon edessä olevan aukion reunalla seitsemältä illalla.

   Minua jännittää kaksikin asiaa: Tanjan tapaaminen pitkästä aikaa ja vielä enemmän se, pystynkö säilymään tuntemattomana kaupungin vilkkaassa keskustassa. Jos joku tunnistaa minut, täydellinen hullunmylly on saman tien valmis.

    Onneksi ilma ei ole tukahduttavan kuuma, sillä mitä enemmän voi käyttää vaatteita, sitä paremmin pystyy suojautumaan yli-innokkailta kannattajilta. Minulla on vaalea neulepaita ja aivan tavalliset siniset farkut, sekä tietysti tärkeimpänä kaikista, aurinkolasit.

   Tiedän, että vaaleat hiukseni herättävät huomiota, mutta luulen onnistuvani suojautumisleikissä melko hyvin. Tär- keintä on yrittää olla herättämättä pienintäkään huomiota. Olen saanut tästä arvokkaita neuvoja Milanin kokeneilta tähtipelaajilta, jotka ovat joutuneet ongelman kanssa tekemisiin jo monen vuoden ajan.

   Piazza Duomon vastakkaisen puolen talon katolla, suurten mainoskylttien vieressä oleva digitaalikello näyttää 18.58, kun Tanja saapuu paikalle. Hän tajuaa, ettei voi tervehtiä minua kovaäänisesti. Halaamme nopeasti ja vaihdamme kuulumiset.

   Tanja on jälleen kerran häthähdyttävä ilmestys. Minulle tulee kieltämättä melkoinen maailmanmiehen olo, kun vaalea kaunotar tulee halaamaan minua keskellä Milanoa.

   Tanjalla on yllään musta, puoleen reiteen ulottuva leninki ja mustat kengät. Hänen vaaleat hiuksensa laskeutuvat kevyinä aaltoina olkapäille ja muodostavat kauniit kehykset siroille kasvoille. Silmissä on aavistus ripsiväriä ja huulissa heikkoa punaa. Tanjan tasaisesti päivettynyt iho kuultaa illansuun täyteläistä valoa. Tunnen nenässäni hedelmäisen parfyymin tuoksun.

   - Tota, mitä sulla on mielessä? saan soperrettua kun pääni on selvinnyt pahimmasta humalasta.

   - Mä ajattelin, et tänään vois pitää hauskaa oikein kunnolla. Voitaisiin mennä vaikka syömään ja sen jälkeen juhlimaan johonkin sun tokavikaa lomapäivää, Tanja ehdottaa sen kuuloisena, että olisi ainakin itse asennoitunut lähtemään illalla liikenteeseen.

   - Mikäs siinä, se sopii hyvin. Mun vaan pitää vähän ajatella jo maanantaita, mut onhan tässä huominen aikaa toipua.

   Hyppäämme autooni. Päätän, että tänään en aio ainakaan pihtailla rahaa. Haluan nauttia Tanjan kanssa niin täysillä kuin mahdollista. Haluan tutustuttaa hänet Milanon seurapiireihin ja näyttää asemani kaupungin yössä. Nyt loppui turha vaatimattomuus!

   Vaikka liikuimme viime kauden aikana paljon yhdessä, minusta tuntuu, ettei Tanja vieläkään täysin tajua, millaisia kuninkaita ulkomaalaispelaajat ovat Italiassa. En ole puhunut asiasta suureen ääneen, mutta joskus tekee mieli ratsastaa avoimesti julkisuuden siivellä. Vaikka kaikenlaisia siipeilijöitä parveilee tähtien ympärillä loputtomiin, suurempi merkitys on silti koko ajan laajenevalla, erilaisia hyödyllisiä suhteita pursuavalla tuttavapiirillä.

   Näen, että Tanja seuraa ajamistani, vaikken häneen päin katsokaan. Elton John tyylittelee radiossa. Viheltelen mukana Sacrificen säveliä.

   - Mihin me ollaan menossa? Tanja kysyy ja sytyttää savukkeen.

   - Mitä? Ootsä ravennut polttamaan? hätkähdän.

   - No en varsinaisesti. Mä teen tätä vaan hyvässä seurassa, Tanja hymyilee valloittava katse silmissään.

   - Aijaa, no ei se mua haittaa, mä vaan yllätyin.

   - Hei, sano nyt, mihin me mennään.

   - Mä ajattelin viedä sut yhden mun tutun pitämään ravintolaan. Siellä on iso puistoterassi, joka on tähän aikaan illasta tosi kiva paikka.

   - Aiotsä ajaa autoa koko illan? Tanja tekee aiheellisen kysymyksen.

   - Riippuu vähän... Voi olla, et mä saan kuskiksi yhden Angelon, joka on sen ravintolanpitäjän paras kaveri. Se on silloin tällöin duunissa siellä ravintolassa ja tekee aina kaikenlaisia palveluksia. Angelo rakastaa futista ja tykkää liikkua meidän jengin pelaajien kanssa.

   - Miten sä oot tutustunut siihen?

   - Angelo on Milanin entinen junnuvalmentaja. Se on ollut myös Milanellossa ja San Sirolla duunissa. Nykyään sillä on meidän kausikortti stadionin parhailla penkkiriveillä. Angelo tuntee kaikki ja kaikki tuntee sen. Se on vähän kuin osa meidän jengiä, mistä on usein myös hyötyä, kun sillä on suhteita vähän joka paikkaan. Angelo on semmoinen hyväntahtoinen yleismies.

   - No kuka on se itse ravintolanpitäjä?

   - Sen nimi on Giuseppe. Se on pelannut joskus junnuna Milanissa ja nauttii tietysti, kun me käydään sen omistamassa paikassa. Giuseppe on melkoinen ammattilainen ravintola-alalla. Se on ollut mukana kirjoittamassa aiheeseen liittyviä kirjoja ja on muutenkin Milanossa todella arvostettu tyyppi.

   Ajamme nelisen kilometriä keskustasta pohjoiseen. Tulemme leveälle ulosajoväylälle, jonka varrella seisoo toinen toistaan tylsempiä elementtirakennuksia, teollisuushalleja, varastoja, korjaamoja, työpajoja ja autioituneita asuintaloja.

   Ilma väreilee. Pohjoisella taivaalla, ehkä jossakin Alppien päällä, näkyy tummia ukkospilviä. Tunnelma on jotenkin aavemainen.

   - Kuinka täälläpäin voi olla yhtään viihtyisää ravintolaa? Tanja ihmettelee.

   - Odotas kun näet...

   Käännymme nopeasti oikealle. Teollisuusalue jää taaksemme. Ajamme reilun kilometrin hiljaista sivutietä, kunnes saavumme vehreälle puistobulevardille. Kadun vasenta reunaa koristavat tyylikkäät, tyypilliset pohjoisitalialaiset, ylemmän keskiluokan asuttamat uudehkot kerrostalot. Niiden parvekkeilla kuivuu narukaupalla kirjavaa pyykkiä, ja niiden aukinaisista ikkunoista saattaa kuulla perheenäitien kovaäänistä pomoilua.

    Luotisuoran kadun oikealla puolella avautuu puutarhamainen puistoalue, joka kasvaa rehevänä erikokoista pensasta, lehmusta, sypressiä ja vaahteraa. Puistossa risteilevät kapeat hiekkatiet ja sen keskellä lepää pieni päärynänmuotoinen lampi. Giuseppen ravintola sijaitsee lammen takana nousevalla rinteellä.

   Jätämme auton bulevardin reunaan. Heti puistoon päästyämme Tanja ottaa minua kädestä kiinni. Hänen kätensä tuntuu lämpimältä ja pehmeältä. Välillä hän puristaa vähän kovempaa, katsoo minua silmiin ja hymyilee.

   - Mika, arvaa mitä? Mä viihdyn tosi hyvin sun seurassa. Mä nautin kaikesta, mitä me tehdään yhdessä.

   - Tää tuntuu ehkä tyhmältä, mut mä en voi sanoa muuta kuin täsmälleen samat sanat. Ihan kuin mulla ei ois asiasta omaa mielipidettä ollenkaan, naurahdan.

   - Joo, mä tiedän, mitä sä tarkoitat. Tuntuu joskus hölmöltä sanoa sama juttu, mitä toinen on just sanonut.

   Saavumme lammen rantaan. Sameassa vedessä ui sorsia ja muutama ankka. Hidastamme vauhtiamme.

   - Mä ehdin jo vähän pelästyä, ettet sä halua enää tavata mua, kun me ei nähty niin pitkään aikaan,Tanja sanoo mietteliäänä.

   - Ei se siitä ollut kiinni, etten mä ois halunnut. Meillä kummallakin oli vaan niin paljon kiireitä. Mä tykkään susta edelleen yhtä paljon kuin ennenkin.

   - Mut voiko tästä sun mielestä tulla koskaan mitään sen enempää?

   - Miksei vois? Annetaan ajan kulua ja katsotaan mitä tapahtuu, vai mitä?

   - Joo, ei kai tässä muutakaan voi... Mun ei varmaan pitäis olla ollenkaan sun kanssa, koska sulla on Suomessa tyttöystävä ja kaikki... Musta tuntuu koko ajan, et mä oon jonkun toisen reviirillä. Mä en halua, et sä luulet mun roikkuvan sussa kiinni.

   Samalla kun Tanja puhuu, hän seuraa katseellaan lammessa uivia lintuja. Sitten hän pysähtyy ja istahtaa penkille.

   - Mä en ikinä halua tulla väliin mihinkään suhteeseen. Mä vaan pidän susta tosi paljon ja sehän ei oo mikään salaisuus. Mut voi olla, et jos sulla ei ois tyttöystävää, mä kertoisin mun tunteista vielä enemmän ja oisin ehkä muutenkin erilainen, Tanja tuumailee.

   Tyttöystävä ja tyttöystävä, mietin. En tiedä, mitä kertoisin Tanjalle suhteestani Stellaan. Enhän kai enää voi kutsua Stellaa tyttöystäväkseni.

   - Tota, ehkä mun ois pitänyt kertoa tästä jo aikaisemmin, mut ei me varsinaisesti enää seurustella, saan soperrettua.

   Tanja kääntää katseensa ja jää tuijottamaan minua suu auki.

   - Mitä ihmettä? hän huudahtaa.

   - Tota, mä tarkoitan, et mulla on nyt ihan vapaat kädet. Alä käsitä väärin, mut sä et oo enää mikään vaara mun seurustelusuhteen kannalta, koska sellaista suhdetta ei oo nyt olemassa.

   Kaikki, mitä sanon, aiheuttaa minulle voimakkaan pahanolontunteen Stellan puolesta. Mieleeni palautuu yhä uudestaan, kuinka hyvä hän on aina ollut minulle. Mutta tilanne on muuttunut ja se olisi nyt hyväksyttävä.

   Tanja näyttää täysin äimistyneeltä. Asiani tuntuu olleen totaalinen yllätys, todellinen uutispommi. Voin kuvitella hänen tuntevan kaiken ällistyksen lisäksi suurta helpotusta ja mielihyvää. Nythän meidän mahdollisuutemme ovat selvästi entistä paremmat.

   Oikeastaan mikään ei enää estä meitä. Voimme tehdä aivan mitä huvittaa ja mikä tuntuu parhaalta, välittämättä mistään tai kenestäkään.

   - Tota, toihan oli melkoinen paukku, Tanja saa vaivoin muotoiltua lauseensa.

   - Oliks se hyvä vai huono uutinen? kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen.

   - No yritäpä arvata! Niinku mä sanoin, se ei oo mikään salaisuus, et mä tykkään susta. Ja mä todella luulen, et tästä vois joskus tulla jotain. Mut onks se teidän ero sittenkään lopullinen?

   - Toi on vaikein mahdollinen kysymys just nyt. Kaikki on tietysti aina mahdollista, mut ehkä sitä ei nyt kannata ajatella.

    Ehkä vain kuvittelen, mutta minusta Tanjan ilme kirkastui ja hän muuttui vapautuneemman oloiseksi, kun kerroin tilanteestani.

   Ennen kuin jatkamme matkaamme, Tanja ottaa olkapäistäni kiinni ja katsoo minua suoraan silmiin. Pitkän ja valloittavan katseensa päätteeksi hän vetää minut lähemmäksi. Hän sulkee silmänsä. Samassa huulemme kohtaavat.

   Suudelma on lyhyt, mutta harras ja nautinnollinen. Kaikki muu menettää sen ajaksi merkityksensä. Minulta on lähteä taju.

   Kuinka ollakaan, Angelo on meitä ravintolan ovella vastassa. Hän tervehtii meitä iloisesti ja suutelee Tanjaa kädelle, ennen kuin ehdin edes esitellä heidät toisilleen. Angelo ylistää minulle Tanjan ulkonäköä ja iskee silmää.

   Angelo on varsinainen ilopilleri. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka nähdessäni tulen heti hyvälle tuulelle. Hän on hyvin epätyypillisen italialaisen näköinen vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Angelon iloinen ja valpas olemus saa kuitenkin aikaan aidon italialaisen vaikutelman.

   Ehdimme hädin tuskin vaihtaa kuulumiset, kun hän huikkaa Giuseppen paikalle. Giuseppe riemastuu meidät nähdessään. Hänen kasvonsa venyvät leveään hymyyn, ja sitten alkaa varsinainen pulina. Tanja tuntuu olevan myös Giuseppen tärkein puheenaihe. Minusta Tanjassa näkyy häivähdys vaivautuneisuutta.

   Giuseppe on tyylikkäästi harmaantunut, päälaeltaan kaljuuntunut, keski-ikäinen herrasmies. Hän on pukeutunut rennosti villapaitaan, farkkuihin ja purjehduskenkiin, mutta kaikesta paistaa läpi kouliintunut muotitietoisuus ja hillitty, jopa hieman välinpitämätön suhtautuminen ympäristöön.

   Angelo ja Giuseppe puhuvat niin kovaan ääneen, että melkein koko terassi hiljenee ja kääntyy katsomaan meitä. Erään nuorehkon pariskunnan noin kymmenvuotias pikkupoika tuleekin heti minut huomattuaan pyytämään nimikirjoitusta.

    Asiakkaissa on monia tuttuja ja puolituttuja, joita tapaan sen verran usein, etteivät he tule heti suuna päänä kyselemään Milanin tilanteesta, pahimmista vastustajistamme, viime kauden tapahtumista tai ylipäätään mistä tahansa. He tuntuvat tajuavan, että tähtipelaajatkin ovat tavallisia ihmisiä, jotka haluavat olla välillä rauhassa. Emme ole heille mikään ihmettelyn tai pällistelyn aihe, koska liikumme heidän kanssaan samoissa paikoissa.

    Siirrymme Tanjan kanssa rauhalliseen nurkkapöytään. Ilta on tyyni ja lämmin. Kello näyttää kahdeksaa.

   - Tää tuntuu tosi kivalta paikalta. Voitaisko me jäädä tänne syömään? Tanja kysyy.

   - Sehän sopii. Sitä paitsi mä tiedän, et me saadaan syödä täällä edullisemmin kuin missään muualla.

    En ole ehtinyt edes lauseeni loppuun, kun Angelo ilmestyy taas paikalle.

   - Giuseppe haluaa tarjota teille aperitiivit. Mitä otatte? Käykö Martini Bianco?

   - Se käy hyvin, vai mitä Tanja? Kaksi sellaista, kiitos, yritän taiteilla italian ja suomen välillä, vaikka tietysti Tanjakin puhuu hyvää italiaa.

   - Aiotteko muuten jäädä tänne syömään? Angelo kysyy.

   - Kyllä, niin ajattelimme.

   - Hyvä! Angelon ilme kirkastuu entisestään, ja hän poistuu taas hetkeksi.

   - Mitä mä sanoin, täällä syöminen ei maksa paljon, vinkkaan Tanjalle silmää.

   En ole oppinut suhtautumaan rahaan vielä niin suurpiirteisesti kuin voisin. Sopimukseni Milanin kanssa turvaa koko loppuelämäni, mutta valtavat rahamäärät ovat tulleet minulle niin nopeasti, etten ole ehtinyt tajuamaan niiden merkitystä. Vaikka minun tuskin koskaan tarvitsee enää kantaa huolta toimeentulostani, yritän koko ajan säilyttää nöyrän suhteeni rahaan ja kaikkeen siihen liittyvään. Näillä palkoilla se on kuitenkin joskus aika vaikeaa.

   Angelo palaa lasit tarjottimella. Hän tuo myös oliiveja ja perunalastuja, kuten alkudrinkin kanssa on tapana.

   - Nauttikaa kaikessa rauhassa ja ilmoittakaa heti, kun haluatte tilata ruokaa. Ja muistakaa tilata minulta, koska haluan ehdottomasti palvella juuri teitä. Pyrin tekemään sen niin nopeasti kuin mahdollista, sillä te olette todellisia kunnia-asiakkaita, Angelo hehkuttaa, mutta kuulostaa tapansa mukaan hyvin aidolta.

    Hän on hetken poissa, kunnes kiiruhtaa taas luoksemme - ikään kuin varmistaakseen että kaikki on kunnossa, vaikkei hän varsinainen tarjoilija olekaan.

   - Jos aiotte lähteä tänään kaupungin yöhön, olen käytettävissänne. Lupaan olla kuskina loppuun saakka, Angelo heittää ohimennen, kuin asia olisi sanomattakin selvä.

   - Sopii mainiosti, sillä ajattelimme tosiaan mennä johonkin vähän tuulettumaan, otan tarjouksen vastaan.

   - Kolme tuntia myöhemmin olemme syöneet erinomaisen viiden ruokalajin illallisen, juoneet kursailematta talon hienointa viiniä, keskustelleet kaikesta, parantaneet maailmaa, nauraneet...

   Seurueemme on kasvanut kahdella. Eräs Angelon tuttavapariskunta, Maria ja Giancarlo, on liittynyt seuraamme. Tunnen Giancarlon jo ennestään, sillä hän on Brigate Rossoneri -kannattajakerhomme aktiivijäseniä ja Angelon parhaimpia kavereita.

   Giancarlon vaimo Maria tuntuu puolestaan heti löytäneen Tanjan kanssa yhteisen sävelen ja yhteisiä puheenaiheita. Tällä kokoonpanolla meillä on odotettavissa huippuhauska ilta.

   Heti yhdentoista jälkeen Angelo tulee antamaan lähtömerkin. Giuseppe ei tarvitse häntä enää ravintolassa. Hän on vapaa lähtemään mukaamme. Ennen lähtöämme Angelo ajaa vielä autoni ravintolan talliin, josta voin käydä sen huomenna hakemassa.

   Vasta autotallin valoon päästyämme - kun olemme jo siirtymässä Angelon kirkkaankeltaiseen Fiat Bravaan - tajuamme, mitä on tapahtunut. Autoni konepelti, kumpikin etuovi, katto ja takaluukku ovat täynnä naarmuja. Ne on selvästikin tehty avaimella tai jollakin teräaseella.

    Kun tutkin autoani tarkemmin, erotan naarmujen seasta epämääräistä kirjoitusta: Milan merde (Milan paska), Forza Inter! ja niin edelleen. Ei siis liene epäselvää, ketkä tai minkä seuran kannattajat ovat olleet asialla.

   Autoni on kamalan näköinen, vaikkemme sitä kadun hämärässä vielä huomanneetkaan. Naarmujen lisäksi maali on lohkeillut muutamista kohdista kokonaan pois. Varsinaisia sisäänpainumia pellissä ei onneksi näy. Ilmeisesti Interin kannattajat halusivat vain muistuttaa, mikä on kaupungin ykkösjengi.

   - Seuran vakuutus korvaa vahingot, mutta saat varmasti halutessasi myös uuden auton, Angelo arvelee.

   Giancarlo nostaa Milanin kiihkokannattajana tapauksesta suurimman metelin. Hän raivostuu interistien tempusta oikein tosissaan ja huutaa Marian lepyttelystä huolimatta täyttä kurkkua:

   - Saatanan huoranpenikat! Tämä on jo liikaa! Juttu ei varmasti jää tähän, helvetti!

   Hän huitoo nyrkillään ilmaan ja potkii autotallin tiiliseinää. Minua jopa hieman huvittaa Giancarlon fanaattisuus.

   - Ei hätä ole tämän näköinen. Jätän autoni heti maanantaina Milanelloon korjattavaksi, ja kun tulemme Sveitsistä takaisin, kaikki on taas kunnossa, yritän rauhoitella Giancarloa, vaikka tiedänkin, että eniten häntä risoo interistien paskamaisuus eikä autoni kunto.

    Lähdemme heti Giancarlon lepyttyä. Angelo ajaa suoraan tuttuun paikkaan, Luna Biancaan eli Valkoiseen kuuhun, jonka yläkerrassa on huipputyylikäs baari ja alakerrassa kansainvälisen luokan yökerho. Kaikesta prameudestaan huolimatta Luna Bianca on rento ja konstailematon menopaikka. Se on saavuttanut suuren suosion joukkueemme pelaajien, kannattajien sekä kaupungin seurapiirien ja monien julkkisten keskuudessa.

   On itsestään selvää, että olemme Luna Biancan todellisia kunnia-asiakkaita, joita työntekijät ja muut asiakkaat jatkuvasti piirittävät. Se on joskus raskasta, mutta enimmäkseen imartelevaa.

   Ovella on pitkä jono. Viiden hengen seurueemme kävelee johdollani suoraan ovimiehen luo. Ovella on tänään Maurizio, joka saattaa työaikanaankin käydä kanssamme pitkiä keskusteluja futiksesta. Nyt hän tyytyy tervehtimään meitä ja ohjaa ryhmämme sisään.

    Jäämme yläkerran baariin. Tarjoan seurueellemme drinkit ja jään seisoskelemaan Tanjan viereen baaritiskille. Yritän olla herättämättä huomiota, mutta minut bongataan heti. Kaksi nuorehkoa miestä, tumma siilitukka ja vaalea pitkätukka, tulee saman tien luokseni.

   - Mika, come va (miten menee)? vaalea heittää tuttavallisesti, kuin olisimme vanhoja ystäviä.

   - Tutto bene (kaikki hyvin), tyydyn vastaamaan.

   Kaverukset tunnustautuvat Milanin ikuisiksi kannattajiksi ja monivuotisiksi kausikorttilaisiksi. Olen tavannut vastaavanlaisia tyyppejä yhden ainoan vuoden aikana jo kymmenittäin, joten kaverusten seura ei juuri nyt jaksa minua kiinnostaa.

   Käytän klassista kikkaa eli sanon poistuvani vessaan. Teen kuitenkin pahan virheen, sillä joudun vessassa entistä kiusallisempaan tilanteeseen.

   Noin nelikymppinen, mafiapomon näköinen, mustan parransängen kasvattanut ja kiharan tukkansa geelillä taakse sliipannut tyyppi pesee vieressäni käsiään. Hän huomaa minut peilistä, muttei käännä katsettaan minuun, vaan tuijottaa tiukasti peilikuvaani. Vaivaannun, enkä voi lähteä pois.

   - Niemi! mies huudahtaa viimein.

   - Mika Niemi, mies, joka veti tyhjän maalin ohi kaksi minuuttia ennen loppua! hän jatkaa kireästi.

   Sammutan hanan, repäisen paperipyyhkeen irti rullasta ja alan kuivata käsiäni. Katsomme toisiamme edelleen peilin kautta.

   - Anteeksi, kuka olette ja mistä pahutte? yritän kuulostaa kohteliaalta, vaikka minua ärsyttää tummiin pakeutuneen miehen suoruus.

   - Milan - Parma San Sirolla, kahdeskymmeneskolmas huhtikuuta, alkaako muistua mieleen?

   Pinnistän muistiani.

    Parma-matsi, kauden tärkeimpiä pelejä, kyseessä mestaruus ja paikat UEFA-cupissa, täysi stadion...

   Paahtava aurinko, hirveä tempo, paljon tilanteita, pari loukkaantumista, loistavaa futista...

   Hyvä vire päällä, koko ajan pelissä mukana, laukauksia, pelirakentelua, syöttö 1-1-tasoitusmaaliin...

   Mutta sitten: pari minuuttia ennen loppua Bergerin keskitys oikealta, Parman veskarin Galanten täydellinen virhearviointi, pallo minulle...

   Haltuun ja hätäinen veto ohi vasemman tolpan, vaikka aika olisi riittänyt rauhalliseen siirtoon tyhjään maaliin...

   Yleisön levoton huokaus, lopputulos 1-1, Juventuksen neljän pisteen karkumatka...

   - Kyllä, muistan tilanteen, myönnän tuimailmeiselle miehelle.

   - Kuinka sellainen epäonnistuminen on mahdollista? Voiko ammattimies tehdä niin ratkaisevan virheen? Vai oliko lopputulos maksettu?

   - Vai maksettu... Miksi se teitä kiinnostaa?

   - Ai miksi? Olin pannut puolestanne kolmekymmentäviisi miljoonaa liiraa likoon!

   - Luuletteko tosiaan, että vedin tahallani ohi? Etten muka haluaisi voittaa ensimmäisellä ammattilaiskaudellani mestaruutta?! hermostun ja korotan ääntäni.

   - Jos tarpeeksi maksetaan, eivätköhän pelaajat ole valmiita mihin tahansa... mies hymyilee salaperäisesti.

   Viskaan paperipyyhkeen roskakoriin ja olen tekemässä lähtöä, mutta mies sulkee tieni. Hän tuijottaa minua tummilla silmillään ja esittelee vihdoin itsensä.

   - Olen Giacomo Neri. Omistan suuren vedonlyöntitoimiston Genovassa. Tarkoitukseni on rikastua jalkapallon avulla, jos ei hyvällä, niin sitten pahalla, hän vilauttaa käsiasetta povitaskussaan.

   - Pystyn halutessani ohjailemaan ottelujen lopputuloksia. Minulla on yhteydet Serie A:n ja Serie B:n jokaiseen seurajohtajaan, valmentajaan ja pelaajaan, joten pystyn tekemään heidän elämänsä hyvin vaikeaksi, jos he eivät suostu vaatimuksiini tai jos he yrittävät paljastaa minut. He eivät kylläkään tiedä minusta mitään, sillä käytän salanimeä ja toimin osittain mafian suojeluksessa, mies kuiskaa.

   Tässä vaiheessa vessaan lappaa lisää väkeä. Pääsen livahtamaan ovesta ulos ja palaan nopeasti baaritiskille.

   Mietin, pitäisikö minun kertoa henkilökunnalle, millainen asiakas ravintolaan on eksynyt. Hänet voitaisiin poistaa ja paljastaa ehkä poliisille. Mutta sitten muistan:

   "...pystyn tekemään heidän elämänsä hyvin vaikeaksi..."

   Ehkäpä Giacomo Neri ei halua mitään erityistä juuri minusta. Saattaa olla parempi, etten kerro koko jutusta kenellekään, tai ainakaan väärille henkilöille. Ehkä hän jättää minut rauhaan, jos pidän suuni kiinni. Miksi hän tulisi juuri minulle tarjoamaan lahjuksia sopivien lopputulosten järjestämisestä.

   - Mika, mikä sulla on? Tanja huomaa hermostuneisuuteni.

   - Ei mikään. Miten niin? olen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

   - Sä tunnut jotenkin oudolta.

    Koska en osaa enää teeskennelläkään, kerron Tanjalle koko tarinan. Hän kauhistuu, kuten osasin odottaakin.

   - Pitäisiköhän meidän lähteä täältä pois... Mua alkoi pelottaa.

   - Ei meillä tääliä oo mitään hätää. Mut jos me nyt heti mennään ulos, siellä me saatetaan joutua paljon suurempaan vaaraan, järkeilen ja otan Tanjaa kädestä kiinni.

   Koko ilta on pelkkää tuttujen ja tuntemattomien kanssa juttelua, jatkuvaa kannanottoa Milania koskeviin kysymyksiin. En näe enää Giacomo Neriä, mutta hän ei unohdu mielestäni. Jos olen rehellinen, hänen tapaamisensa oli minulle suuri järkytys. Asia jää askarruttamaan minua.

   Vaikka Italiassa puhutaan paljon pimeästä vedonlyönnistä, ottelutulosten järjestämisestä ja mafian kytköksistä jalkapalloon, en uskonut itse joutuvani koskaan niiden kanssa tekemisiin. Tiesin, että kulissien takana pelataan likaista peliä, mutta en arvannut törmääväni pelaajana sellaiseen - ainakaan ravintolan vessassa tai muulla yleisellä paikalla!

   Kello on puoli viisi aamulla, kun Angelo kurvaa Fiatillaan taloni pihaan. Sovimme, että käymme sunnuntai-iltana hakemassa autoni Giuseppen ravintolan tallista, jotta voin jättää sen maanantaiaamuna Milanelloon korjattavaksi.

   Yöt Tanjan kanssa ovat huumaavia. Minusta tuntuu jälleen kerran, että voisin olla vaikka ikuisesti hänen kanssaan. Tällä kertaa minut ovat tehdä hulluksi hänen kutsuvasti hymyilevät kasvonsa ja musta alusasunsa.

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[*Lapset & nuoret*][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]