ISBN: 951-1-13835-9, Otava 1997. Sivut 11-17.

Muualla Verkkoliitteessä:
Aksel Fredrik Airo - Taipumaton kenraali -kirjan arvio (23.10.1997)

Johdanto

Aksel Fredrik Airo ei ollut jääkäri, vaikka vuonna 1898 syntyneenä hän ikänsä puolesta olisi juuri ja juuri ehtinyt liikkeeseen osallistuakin. Hän ei myöskään ollut kadettiupseeri, vaikka sekin olisi ollut mahdollista. Itsenäisen Suomen ensimmäinen kadettikurssi alkoi nimittäin tammikuussa 1919. Mutta Airo oli nuori, sodan aikana 20 vuotta täyttänyt vapaussoturi. Vuoden 1918 vapaussota muutti edellisenä keväänä valkolakin saaneen nuorukaisen elämänurahaaveet. Hänestä ei tullutkaan insinööriä, vaan sotilas.

   Tykistökoulutuksen alkeet Airo sai opiskella helmikuussa 1918 Pietarsaaressa. Karjalan kannaksen ja Viipurin taistelujen jälkeen Airo jatkoi armeijassa, ja hän suoritti vuosina 1918 ja 1919 Lappeenrannan tykistökoulun kurssit. Näin hän kohosi upseerinarvoon. Airon uralle merkitsi todellista onnenpotkua pääsy opiskelemaan Ranskaan vain hieman yli 20-vuotiaana. Nyt hän opiskeli myös kadettikoulussa, Ecole militairessa St. Cyr'issä. Seuraavana vuonna 1921 alkoi kaksivuotinen sotakorkeakoulun kurssi Ecole superieure de guerre'ssa. Näin Airosta leivottiin ranskalainen upseeri. Hänellä ei ollut esimerkiksi toisen maailmansodan aikana päämajan lähes kaikki korkeimmat tehtävät täyttäneiden jääkärien saamaa saksalaista (preussilaista) sotilaallista peruskoulutusta. Toki eräät jääkäritkin suorittivat Ranskan ylimmän sotilasoppilaitoksen (mm. Martola, Erik Heinrichs ja Oesch).

   Airo (alkuaan Johansson) kuului ikäluokaltaan 90-lukulaisiin, siihen ikäpolveen, joka jo kouluaikanaan imi itseensä vahvan venäläisvastaisen hengen. Oppikoulun hän aloitti syksyllä 1909 toisen sortokauden kiristyessä täyteen voimaansa. Varttuvien koulupoikien, reaalilyseolaisten mieleen ei mahnut ajatustakaan sovittelusta Venäjän-vallan kanssa. Turku oli melkoisen suuri venäläinen varuskuntakaupunki, joten päivittäin koululaiset joutuivat törmäämään venäläiseen sotaväkeen.

   Turku oli myös suomenkielinen kaupunki aivan toiseen malliin kuin pääkaup unki Helsinki. Entinen pääkaupunki on aina sijainnut puhtaasti suomenkielisellä alueella ja sen ympäristö oli perinteisesti suomalaista. Vuosisadan vaihteen suomenkielisissäkin kaupungeissa oli kyllä ruotsinkielistä säätyläistöä ja ylipäätään kaupunkikulttuuri oli pitkälti ruotsalaista. Näin Aksel kyllä joutui törmäämään ruotsinkielisiin ja varmasti myös käyttämään toista kotimaista kieltä. Koti oli kuitenkin suomenkielinen ja voimakkaasti suomenmielinen, mitä kovastaa isän Otto Fredrik Johanssonin päätös suomentaa nimensä Airoksi ensimmäisen suuren nimenmuuttoliikkeen mukana vuonna 1906.

   Aktiivinen isänmaallinen henki ja siihen liittynyt venäläisvastaisuus sekä voimakas suomenmielisyys, joka kehittyi aitosuomalaisuudeksi, ovat Aksel Fredrik Airon lapsuudenkodin ja nuoruuden aikaisia lähtökohtia, jotka vaikuttivat häneen läpi elämän. Mitään erityisen vahvaa uskonnollista taustaa hän ei omannut.

   Airon luonteeseen liittyi annos rämäpäisyyttä sekä huumorintajua, joka kehittyi iän myötä sarkastiseksi huumoriksi. Hän oli myös lähtökohdilleen uskollisena kansanomainen, jolle kaikenlainen hienostelu oli täysin vierasta. Luonteeseen kuului myös pienelle miehelle ominaista sähäkkyyttä, nopealiikkeisyyttä, johon varsinkin nuoremmalla iällä liittyi myös urheilullisuus. Sotilasuralla, varsinaisissa vastuunalaisissa tehtävissä Airolle oli ominaista rauhallisuus. Ei hätä ole tämän näköinen, oli hänen mielilauseitaan. Mikään askeetti Airo ei ollut: hänelle maittoi sekä alkoholi että tupakka, eikä hän vieroksunut myöskään kaunista naisseuraa.

   Mikä oli sitten kenraaliluutnantiksi, Mannerheim-ristin ritariksi ja yleisesikunnan päälliköksi ylenneen Airon menestyksen salaisuus? Airon ura on häikäisevä ja yleneminen alusta alkaen uskomattoman nopeaa. Hän osoitti olevansa erityinen lahjakkuus heti sotilasuransa alusta lähtien. Tämä on jossain määrin ihmeellistä, koska hän ei kouluvuosinaan erottunut mitenkään muista luokkatovereistaan. Juuri minkäänlaisia viitteitä huimaan urakehitykseen ei ole nähtävissä nuoren Aksel Fredrikin kouluvuosista.

   Airon urakehitys oli kuitenkin huiman poikkeuksellinen jääkäriupseerien yleensä yletessä muita nopeammin. Airo nimitettiin reservinvänrikiksi elokoussa 1918 ja korotettiin vänrikiksi joulukuussa samana vuonna Tykistökoulun suorittamisen jälkeen. Luutnantti hänestä tuli vapaussodan päättymisen 1-vuotispäivänä 16.5.1919. Ensimmäisten Ranskan opintojen jälkeen Airosta tuli kapteeni joulukuussa 1921 ja kaksi vuotta myöhemmin yleisesikuntamajuri. Suomen itsenäisyyden 1O-vuotispäivänä 6.12.1927 Airo ylennettiin yleisesikuntaeverstiluutnantiksi ollessaan vasta 29-vuotias. Eversti hänestä tuli itsenäisyyspäivänä 1933. Talvisota toi mukanaan 26.2.1940 kenraalimajurin leijonan kauluslaattoihin ja runsas kaksi vuotta myöhemmin 3.6. Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Hän eteni siis 24 vuoden sisällä reservinvänrikistä kenraaliluutnantiksi.

    Erityisesti ensimmäisen vuosikymmenen yleneminen oli sangen nopeaa. Sen tosin osittain selittää aikakausi. Itsenäisyyden alkuvaiheissa tapahtui suuria mullistuksia ja uusi tasavalta tarvitsi palvelukseensa lahjakkaita ihmisiä iästä riippumatta. Näissä oloissa ylennyksiä harkittaessa ei tuijotettu virkaikää vaan kykyjä, ja niitä Airolla oli. Eläkkeellä ollessaan antamassaan lausunnossa hän ei pitänyt kovin nopeaa etenemistä erityisen hyvänä sen enempää yksilön kuin puolustusvoimienkaan kannalta. Rauhanaikana olisi arveluttavaa ylentää edes huippukykyjä liian nopeasti, koska ei voida tietää kuka kestää sodassa ja kuka ei.

   Airo dekoroitiin myös useilla kunniamerkeillä, joista arvokkain oli vasta jatkosodan päättymisen jälkeen 18.11.1944 myönnetty Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti. Talvisodan ansioista hänelle myönnettiin I luokan vapaudenristi kesällä 1940 ja hyökkäysvaiheen aikana lokakuussa 1941 I luokan vapaudenristi rintatähden kera. 2- ja 1-luokan Saksan rautaristit tulivat vuosina 1941 ja 1942. Vielä tammikuussa 1945 Mannerheimin luopuessa aktiivisesta ylipäällikkyydestä Airolle myönnettiin tammenlehvä vapaudenristin I luokkaan rintatähden kera. Vapaussodan ansioista hänelle oli myönnetty (vahvistettu myöhemmin) II luokan vapaudenmitali. Varmaankin yksi Airon eniten arvostamista kunniamerkeistä oli vuonna 1936 hänelle myönnetty Ranskan kunnialegioonan upseerinristi.

   Airosta ei tullut täyttä kenraalia, vaikka ylennystä tykistönkenraaliksi yritettiin monin voimin sekä presidentti Kekkosen että Koiviseon aikana. Sitä vastoin presidentti Mauno Koivisto myönsi kenraaliluutnantti A. F. Airolle itsenäisyyspäivänä 1982 Suomen Valkoisen Ruusun suurristin miekkojen kera. Se on Suomen korkeimpia kunniamerkkejä ja erityisen harvinainen miekkojen kera myönnettynä.

   Kenraali Airon aktiivinen sotilasura päättyi harvinaisen varhain. Hän oli vasta 47 vuotta täyttänyt, kun kommunistien hallinnassa ollut valtiollinen poliisi pidätti hänet asekätkentäjutun yhteydessä. Hän oli laittomasti pidätettynä 29.6.1945-9.4.1948 Tasavallan presidentti vapautti hänet 11.3.1949 yleisen edun vuoksi puolustusvoimain pääesikunnan yleisesikunnan päällikön virasta ja siirsi hänet reserviin oikeudella käyttää sotilasvirkapukua. Airolle myönnettiin 1.4.1949 lähtien eläke palveluksestaan.

   Airon urakehityksen kannalta aivan ratkaisevaa oli, että hän pääsi opiskelemaan Ranskaan vain 22-vuotiaana luutnanttina. St. Cyr'in sotakoulua seurasi välittömästi sotakorkeakoulu eli Ecole superieure de guerre vuosina 1921-23. Hän siis valmistui yleisesikuntaupseeriksi vain 25-vuotiaana. Otetaanpa asian havainnollistamiseksi esimerkki toisesta upseerista, joka hänkään ei ollut jääkäri. Sakari Simelius oli syntynyt loppuvuodesta 1900 eli hän oli kaksi vuosiluokkaa nuorempi vuonna 1898 syntynyttä upseerikollegaansa Airoa. Simelius pääsi Suomen sotakorkeakouluun syksyllä 1937 eli hän valmistui ye-upseeriksi lokakuussa 1939, 16 vuotta myöhemmin! Kysymys ei voinut olla yksinomaan lahjakkuuserosta, koska Simeliuksen sotilasura vei hänet loppujen lopuksi puolustusvoimien komentajan paikalle.

   Kustaa II Aadolf oli aikoinaan pohtinut sotaeverstin velvollisuuksia ja tullut siihen tulokseen, että häneltä vaadittiin perusteellista harkintaa, nopeata suoritusta, miehuullisuutta vaaran hetkenä sekä varovaisuutta ja onnea. Talvisodan jälkeisissä pohdinnoissaan Mannerheim korosti upseerin ja johtavassa asemassa olevan päällikön tärkeimpinä ominaisuuksina rohkeutta, arvostelukykyä ja niin ruumiillista kuin henkistäkin sitkeyttä, joka yhdistyy erityiseksi sielunvoimaksi. Olennaisinta, totesi Mannerheim, on sielunvoima.

   Jos ajatellaan Airon uraa, on hänellä ollut sotapäälliköltä vaadittavaa onnea mukanaan erityisesti uransa alkuvaiheessa, kuten edellä todettiin. Oleellista ei kuitenkaan ollut pelkkä onnellinen sattuma, vaan sen hyväksikäyttö. Airolle ominaista oli erittäin suuri työkyky, henkinen kapasiteetti. Ensinnäkin hän kesti rasitusta paljon ja selvisi sangen vähällä unella. Hän osasi keskittyä asioihin kerralla suurella voimalla ja viedä nopeasti läpi suoritettavana olevat tehtävät. Hän oli lukenut koulussa ranskaa, mutta hän oli vain kuutosen-seiskan oppilas. Silti hän kykeni nopeasti oppimaan kielen saatuaan komennuksen Ranskaan ja selvittämään vaativan sotakorkeakoulun, jonka eräät muut suomalaisupseerit jopa jättivät kesken.

   Juuri suuri työkyky ja tehokkuus ja myös selkeys ja lyhytsanaisuus ovat tehneet aikoinaan marsalkka Mannerheimiin vaikutuksen hänen pyytäessään Airoa puolustusneuvoston sihteeriksi. Airon ja tulevan ylipäällikön yhteistyö ei siis suinkaan alkanut talvisodan myötä, vaan jo kuuTisen vuotta aikaisemmin Mannerheimin puolustusneuvostossa. Luonnollisesti Airon toimiminen operatiivisen suunnittelun johdossa lähes koko 30-luvun vaikutti myös hänen tulevaan asemaansa. Hän oli paremmin kuin yksikään muu upseeri perillä puolustusvoimien operatiivisesta suunnittelusta.

   Pohtikaamme vielä hetki Airon ominaisuuksia. Perusteellista harkintaa sodanajan päämajoitusmestarilla toki oli. Airon rauhallisuus oli päämajassa melkein käsite. Nopeaa suoritustakin hänellä oli, sähäkkyyttä tarpeen tullen. Varovaisuutta - kyllä, ja onneakin, kuten edellä todettiin. Yhtenä vaatimuksena oli miehuullisuus vaaran hetkenä. Airon kokemukset rintamaolosuhteista supistuivat vapaussodan aikaan. Sen on täytynyt olla jonkinlainen rasite hänelle myöhemmin. Toki hän osoitti miehuullisuutta vaaran hetkellä, esimerkiksi talvisodan alun uhkaavassa tilanteessa. Airo suoritti rintamapalveluksensa, Valpon selleissä 1945-48, jolloin hän osoitti todellista miehuullisuutta ja rohkeutta ollessaan tunnustamatta. Näin hän suojeli ylipäällikköään, Mannerheimia. Se oli Airon henkilökohtainen uroteko.

   Toisaalta Aksel Fredrik Airon ura on uniikki, ainutkertainen, mutta toisaalta se on tyypillinenkin. Miten se on tyypillinen? Airo edustaa esimerkillisellä tavalla Suomen itsenäistymisen kynnyksellä aikuiseksi varttunutta suomenkielistä ja ensimmäistä sivistyneistösukupolvea. Kuten edellä totesin, tämän polven edustajista nousivat aitosuomalaiset ylioppilaat. Itsenäistymisen aiheuttama yhteiskunnallinen murros antoi mahdollisuuden ja väylän päättäväisille ja lahjakkaille nuorille sosiaaliseen nousuun. Aikakauteen kuului niin menestymisen paatos kuin isänmaallisuuden eetoskin. Tämän sukupolven edustajilla oli kovin vähän menetettävää, mutta koko maailma voitettavanaan.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]