Markku Eskelinen:
Digitaalinen avaruus
-
ISBN: 951-0-22235-6, WSOY 1997. Sivut 5-16.
-
Muualla Verkkoliitteessä:
Digitaalisen avaruuden arvio (9.11.1997)
- 1. JULKINEN
-
Digitaalinen avaruus on kertomus, tutkimus, kuvitelma ja kartta kirjallisuuden ja uuden teknologian moninaisista kohtaamispaikoista ja kosketuspinnoista. Se ei julista kaiken muuttumista, ei ihannoi nippelitieteellisiä yksityiskohtia eikä sotkeudu tekno-optimistien ja -pessimistien kiihkoilevaan kädenvääntöön. Uutuus ei ole sille itseisarvo niin kuin eivät ole kapeasti käsitetyt ja yksipuolisesti ymmärretyt perinteetkään tai kirjallisuusinstituution sovinnais- ja sopupelisäännöt. Digitaalinen avaruus haluaa katsoa mitä tapahtuu kun kirjallisuus lakkaa sitoutumasta paperiin, rajattuun tilaan ja merkkiensä pysyvyyteen. Tarinat eivät häviä mihinkään vaikka kannet vähitellen katoaisivatkin.
- Joka tapauksessa mahdollisuuksien ja toteuttamistapojen määrä kasvaa, jolloin pelkkien tuoteselosteiden lisäksi kaivataan ja tarvitaan Digitaalisen avaruuden kaltaisia oppaita, jotka muuttavat määrän laaduksi eli joksikin enemmäksi kuin kirjallisuutta ennen digitaaliseen aikaan siirtyneitä taiteen alueita yhä vielä vaivaavaksi pääsiäismunaestetiikaksi (vanha muna, uusi sormus). Tarkoitan tällä hankkeita ja teoksia, joissa teknologia on pelkkien erikoistehosteiden ja hypegimmickien luoja. Kyllä-ei-peruuta -interaktiivisuus ei kyllä oikein enää riitä.
Digitaalinen avaruus haluaakin toimia suurena havainnollistajana ja arkipäiväistäjänä, siirtymäajan lyhentäjänä ja oikopolkujen (ja -sulkujen) verkostona. Ylimielisenä ja kärsimättömänä ihmisenä olen kirkassilmäisesti sitä mieltä, että elokuvalta meni aivan turhaan aikaa hukkaan ennen kuin sen tekijät tajusivat filmillä voitavan tehdä muutakin kuin teatteritaltiointeja.
- Digitaalisessa avaruudessa on monia erivahvuisia painovoimakenttiä, perinteen taakkaa ei kannata ottaa kannettavakseen paitsi hetkellisesti niin halutessaan tai leikkiessään tai silloin kun se on punnittu ja kevyeksi havaittu. Vasta kun tähänastisen kirjallisuuden keinovalikoima ja painetun kirjan mahdollisuudet on loppuun kulutettu, tietää mitä haluaa tehdä jos ja kun pääsee niistä eroon. Tätä kautta kirjallista ilmapiiriä nuuskiessaan on helppo havaita postmodernismin peruskurssin tarpeellisuus yksinkertaisena siirtymäriittinä digitaaliseen aikaan (ja tilaan).
Koska termi on hutilusten ja typerysten jäljiltä samassa kunnossa kuin pulujen täydentämä Aleksis Kiven patsas, määriteltäköön se tässä tarkoituksiimme sopivalla tavalla: kirjallisuuden historiassa postmodernismi oli (tai on) tekstuaalisten ja kontekstuaalisten elementtien identiteettienmuokkaushanke. Se saattoi olla myös gutenbergiläisyyden viimeinen suuri paradigma. Ei sen enempää, yhden hyöty on toisen huvi ja tutkimuskin saa viihdyttää. Jäljelle jäi tärkein: ymmärrys ja kokemus siitä ettei joitain ideoita voi toteuttaa kirjan muodossa.
- Digitaalisen avaruuden painopiste on enemmän fiktiossa kuin tietokirjallisuudessa, koska jälkimmäiseen kohdistuvat muutokset ovat pitemmällä ja helpommin tajuttavissa, cd-rom kun on noin 100 kertaa kevyempi kuin ensyklopedia ja kaiken muun hyvän lisäksi se vielä äänteleekin ja näyttää liikkuvaa kuvaa. Edut ovat ilmeiset ja ilmeisen hyvin hyväksytyt. Tällä alueella helppous on jostain syystä kuin arvo sinänsä.
- Digitaalinen avaruus ei ole osa kodinkonekauppiaiden markkinointikampanjaa. Tarkoituksena ei edes epäsuorasti ole kannustaa tai painostaa tietokoneen ostopäätöksiin tai verkottumiseen, parhaassa mahdollisessa skandinaavisessa maailmassa laitteet ovat kaikkien halukkaiden käytettävissä kirjastoissa ilmaiseksi tai pilkkahintaan.
Teknisiä seikkoja ei suuremmin painoteta. Useimmat meistä käyttävät puhelinta ja televisiota aivan sujuvasti osaamatta rakentaa niitä itse tai osaamatta selittää näiden aikanaan niin mullistavien keksintöjen teknisiä yksityiskohtia. Koko idea on juuri siinä ettei tarvitsekaan. Pitää vain tajuta mihin niitä voi ja haluaa käyttää. Turhan monen kellotaajuksista mesovan nörttimunakkaan mielikuvitus tuntuu oireellisesti ehtyvän juuri tässä kohtaa. Päähuomio ei siten ole siinä minkä materiaalisen perustan tai kiinnittymispinnan (levyke, cd, sähköposti, kotisivu, MUD, IRC, anonyymipalvelin) kirjallisuus kirjan jälkeen omaksuu, koska nämä ponnahduslaudat ovat vain teknologisia trivialiteetteja. Uudessa tilanteessa on tärkeämpää säilyttää suuntavaistonsa eli nähdä liike pois rakenteiden pysyvyydestä, lukkoonlyödystä lukujärjestyksestä ja yksiselitteisistä rajoista. Ilman mielikuvitusta, kekseliäisyyttä ja kokeilunhalua ei digitaalisessakaan maailmassa tule kunnolla toimeen.
2. DIGITAALINEN
- Digitaalinen avaruus on yksi pitkä essee tai noin 100 lyhyttä. Siis jotain siltä väliltä. Selkeitä sääntöjä on vain yksi: jokainen jakso on edellistä lyhyempi.
- Digitaalinen avaruus on tapahtuma, joka liikkuu yhtä aikaa viiteen suuntaan: teksteihin, konteksteihin, niitä molempia muokkaavaan teknologiaan, perinteisiin ja (kirjallisuus)instituutioon. Tarkkoja koordinaatteja ei paljasteta, otsikot vievät minne vievät, yhteyksiä avataan, suljetaan ja sekoitetaan ennalta ilmoittamatta, joihinkin asioihin palataan, toiset jätetään kesken, löytymään ja liittymään, ajatusprosesseja seurataan siinä missä niiden systemaattisia tuloksiakin samalla kun luetaan ja kirjoitetaan, selataan ja pelataan, kiihdytetään ja hidastetaan eli ennen kaikkea: näytetään mahdollisuuksia ja osoitetaan esteitä (laadusta tinkimättä, vihaa säästämättä).
- Digitaalinen avaruus on yksi mahdollinen käyttöliittymä kirjallisuudelle, joka koostuu eri tahtiin muuttuvista ja liikkuvista osista.
3. PERINTEINEN
- Olemassa olevasta digitaalisesta avaruudesta löytyy vähintään kolmenlaisia painovoimakenttiä: pedagogisia välineitä, interaktiivisia fiktioita ja teoreettista spekulaatiota. 90-luvulla hypertekstimuotoa on käytetty etenkin niin sanottuun edutainmentiin eli pyrkimyksiin lisätä opetuksen, varsinkin tunnetusti kuivan kirjallisuudenopetuksen, kiinnostavuutta ja viihdyttävyyttä. Käytännössä elävöittämisyritykset ovat olleet käsittämättömän latteita, tyypillisimmillään tyrkytetään valikkoa: elämä / teokset / vaikutteet / lähteet yhtä tylsine ja jäykkine jatkojäsennyksineen.
- Samankaltainen tyhmistävä malli on rampauttanut niin Hyperkalevalaa kuin Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksen jokavuotisia hyperromaaneja. Viimeisin niistä eli Hyperapokalypsis jakaa kertomuksen tapahtumapaikoiksi ja häkellyttävää temaattista yhdenmukaisuutta yhdenmukaistetaan vielä lisää muutamalla mukaan liitetyllä esseellä. Edellistä voi puolustella sillä että se on kallis pioneerihanke ja jälkimmäistä sillä, että teksti on peräisin harrastelijakirjoittajilta (opiskelijoilta) eikä raskaan sarjan ammattikirjoittajilta (ilmottaudun vapaaehtoiseksi seuraavaan hankkeeseen).
- Interaktiivisen fiktion pioneereista mainittakoon Michael Joyce. Hänen tekstinsä Afternoon, a story (1987) koostuu osioista, joiden lukemisjärjestyksen kukin lukija saa valita. Onneksi Joycen myöhemmät teokset kuten Twelve blue ja Twilight, a symphony (molemmat 1996) ovat jo jonkin verran kekseliäämpiä eli kiinnostavampia. Joycelta on peräisin myös vakiintunut jako »luodattaviin» (exploratory) ja »muokattaviin» (constructive) hyperteksteihin. Edellisessä lukija valitsee tiensä kirjailijan rakentamassa verkostossa, jota hän jälkimmäisessä voi myös muuttaa ja kasvattaa.
- Robert Coover on malliesimerkki painetun ja digitaalisen kirjallisuuden välillä sujuvasti sukkuloivasta kirjailijasta. Hän on julkaissut tällä vuosikymmenellä kaksi keskinkertaista paperiromaania (Pinocchio in Venice ja John's wife), pari puhkisiteerattua artikkelia (»The End of Books» ja »Hypertext Fiction: novels for the computer») ja vetänyt Brownin yliopistossa yhdessä Robert Arellinon kanssa hypertekstifiktioiden työpajaa, jossa kirjailijat, taiteilijat ja opiskelijat ovat perehtyneet hypertekstien, tekstuaalisten ympäristöjen, kotisivujen ja postituslistojen käyttöön kerronnan käsitteen uudistamisessa ja tutustuneet niin MUDeihin kuin epälineaariseen elokuvaan sekä melkoiseen joukkoon kehittyneitä digitaalisia työkaluja, sellaisiin kuin esimerkiksi Trim tai Story space. Interaktiiviset fiktiot ovat silti edelleen lapsenkengissä, mikä tarkoittaa sitä että vanhoja ja usein vielä ällöttävän mieskeskeisiä tarinoita tarjotaan uudessa kuosissa.
- Teorian tekemisestä ja kehityksestä saa jonkinlaisen käsityksen tutustumalla Michael Joycen esseen »Hypertext Narrative» lähdeluetteloon: Bey (T.A.Z.), Bolter (Writing space), Calvino (The uses of literature), Deleuze ja Guattari (A Thousand Plateaus), »The Dryden Statement», Eco (The open work), Landow (HYPERTEXT) ja Pound (Literary Essays). Toki myös Barthes, Baudrillard, Derrida, Foucault, Irigaray, Kristeva, Lacan, Lyotard ja Virilio kuuluvat virtuaalisuuden, multimediaalisuuden ja hypertekstuaalisuuden teoretisoinnin itseoikeutettuihin kiintopisteisiin ja tukirakenteisiin. Postpost digitalisoituu, mikä hämmästyttää vain niitä joilta tilaisuus menee toistamiseen ohi.
- Silti niin teoria kuin käytäntökin ovat vasta ottamassa ensimmäisiä askeleitaan. Tilanne on erittäin epävakaa ja miellyttävän muutosherkkä. Digitaalista avaruutta ei pedagogiikka paljon kiinnosta, sellainen sisältyy lähinnä esseekokoelman keveyteen, liikkuvuuteen, modulaarisuuteen ja niistä toivottavasti seuraavaan helposti lähestyttävään heuristisuuteen. Teoria vaikuttaa taustalla, kätkössä, rivien välissä, se on tietenkin tärkeää, mutta siitä on muutenkin ylitarjontaa. Koska kirjallisuuden käytännöt muuttuvat hitaasti, myös Suomessa, pääpaino on uusien mahdollisuuksien esittelyssä, kuvittelussa, havainnollistamisessa ja luonnostelussa. On hyvä muistaa että digitaalisuus tulee muuttamaan kaikkea kirjallisuutta ja tekstuaalisuutta eikä pelkästään avantgardea. Tarkoitus on kannustaa ja rohkaista eikä etukäteen teoreettisesti kolonialisoida vielä syntymätöntä ja tapahtumatonta. (Kirjallisuus)instituutio — siinä on reikä.
4. ENNAKOIVA
- Garri Kasparov on tehnyt muutakin kuin voittanut ja hävinnyt pelatessaan shakkitietokone Deep Blueta vastaan. Hän on ehdottanut shakin sääntöjen muuttamista siten että ennen pelin aloittamista upseerien sijainnit pelilaudan takariveillä arvottaisiin, jolloin alkuasetelmat moninkertaistuisivat ja yllätyksettömyyttä ruokkivat puhkijyystetyt avausteoriat joutaisivat pitkäksi aikaa roskikseen. Ihminen keksii, kääpiösimpanssi keksii, mikä tahansa elollinen tekee muutakin kuin sopeutuu. Kone sen sijaan on toteuttamisväline. Ainakin toistaiseksi. Omalla kohdallani digitaalinen tekstuaalisuus poistaa joitakin kirjan asettamista rajoituksista (joihin joku toinen ilolla pitäytyy). Jos ne olisi laajemminkin koettu esteiksi oman kekseliäisyyden totetumiselle, tämä kirja olisi kirjoitettu paljon aikaisemmin ja sen olisi tehnyt joku muu. Olen miltei pahoillani että kohdalleni on jälleen osunut tilaisuus potkia keskustelua, kokeilua ja kiinnostusta uusille urille. Että pitikin sattua. Hankin ensimmäisen tietokoneeni vasta pari vuotta sitten kun todella tarvitsin sitä, joten kaiken järjen mukaan miltei kenen tahansa olisi pitänyt ehtiä ennen minua.
- Kirjoittaessani Jälkisanoja aloin suunnitella romaanitrilogiaa joka muodostaisi sillan postmodernismeista digitaalisen kerronnan mahdollisuuksiin. Kiireisenä ihmisenä annoin itselleni seitsemän vuotta aikaa, lopulta tarvitsin yhdeksän.
- Jo ennen Jälkisanoja olin vuosia ollut sitä mieltä että postmodernistien teksti-identiteetin horjutus- ja leikittelyhankkeista oli suora yhteys tietokonetekniikan ennemmin tai myöhemmin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Suunta näytti selvältä ja jopa itsestäänselvältä, sellaiselta, jonka kuka tahansa huomaisi heti ja helposti. Silti en ole viimeksi kuluneena vuosikymmenenä huomannut yhdenkään suomalaisen kirjailijan kulkevan kanssani samaan suuntaan, siis teoissa ja julkaisuissa. Totta kai internetistä löytyy suomalaista kirjallisuutta, mutta tekstit noudattavat painetun kirjan estetiikkaa suorastaan uskomattoman orjallisesti. En tiedä miksi eikä minulla todennäköisesti koskaan tule olemaan tarpeeksi aikaa (ja julmuutta) ottaa selvää. Ehkä tekstinkäsittely tosiaan vituttaa.
- (Ajattele digitaalisesti, toimi kirjallisesti.)
- Saattaa olla ettei digitaalinen avaruus ainakaan ensi silmäyksellä vaikuta kirjallisuutta suosivalta toimintaympäristöltä. Siitä täytyy silloin tehdä sellainen. Jos tekstiin on yhä helpompaa ja halvempaa yhdistää kuvia, ääniä, grafiikkaa ja pelejä, niin kieltääkö kukaan kokeilemasta. Eikö kirjailijan pitäisi melkein työkseen miettiä asioita, jotka syystä tai toisesta koetaan kiinnostavammiksi kuin kirjallisuus, voidakseen oppia jotain tärkeää? Vai ahistaako taas liikaa?
- Olen jokseenkin varma, että jollei Digitaalisesta avaruudesta ärsyyntynyt toimittaja (delivery boy tai girl) keksi mitään muuta »kriittistä» sanottavaa niin ainakin sen että kirjallisuus tuntuu tähän aikaan ja tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa perin pieneltä, mitättömältä ja yhdentekevältä aiheelta. Vastaan kolmella helpolla tavalla.
Ensinnäkin olen samaa mieltä ja siksi juuri Digitaalinen avaruus on esseekokelma myös kaikesta muusta kuin kirjallisuudesta.
Toiseksi. Koska ainakin isot kustantamot julkaisevat kirjallisuutta käsitteleviä esseekokoelmia äärimmäisen harvoin eikö ole hyvä jos sellainen harvinaisuus keskittyy olennaiseen ja mikä olisi tällä hetkellä olennaisempaa kirjallisuudessa kuin digitalisoitumiskehitys. Ja kolmanneksi Digitaalisen avaruuden yksi päämäärä on nimen omaan vapauttaa kirjallisuus nykyisestä epäyhteiskunnallisesta alennus(myynti)tilastaan. (Vaikeaksi väitettyä esikoisromaaniani myytiin vajaa vuosikymmen sitten enemmän kuin keskimääräistä mainstreamromaania nykyisin eli noin neljä kertaa enemmän kuin Markus Nummen Hyvän tekijöillä oli maksaneita katsojia. Seuraavaksi haluankin rahaa elokuvan tekemiseen.)
- Sitä paitsi digitaalinen proosa sopii kaoottisten, epävakaiden, päällekkäisten ja samanaikaisten tapahtumasarjojen kuvaamiseen paljon paremmin kuin kansiin kanavoitu edeltäjänsä. Entä jos meillä on jo aavistus siitä, että keskeisimmät elämäämme vaikuttavat poliittiset, taloudelliset, hallinnolliset, sosiaaliset ja ekologiset prosessit ovat liian monimutkaisia, jotta niitä voisi uskottavasti käsitellä saati selkeyttää kirjan muodossa? Silloin kai kirjallisuuden pitäisi ryhtyä tapahtumaan digitaalisesti ollakseen edes näennäisesti samalla tasolla kuin kohteensa ja kilpailijansa olivat ne mitä tahansa.
- (Jollet ole osa ratkaisua, olet osa kirjallisuutta.)
5. HENKILÖKOHTAINEN
- Hokemat modernista »ahdistuneisuudesta»» ja postmodernista »pirstaleisuudesta» saavat minussa aikaan vain joko ihmetteleviä tai psykosomaattisia reaktioita. Synnyttyäni, kasvettuani ja elettyäni skandinaavisessa hyvinvointivaltiossa kokonaista 37 vuotta en tunne noita metaforia ja tunnetiloja mitenkään omikseni tai edes läheisiksi. Em. iskulauseiden allekirjoittamisen sijasta tulkitsen ne taiteilijoiden ja tutkijoiden yrityksinä levittää ja monistaa teoreettista ja käytännöllistä (uus)avuttomuuttaan »vastaanottajissaan». Harvalukuisia poikkeuksia lukuunottamatta teorian tuottajien enemmistö luo muodista menneiden suurten kieltäytymisten ja suurten tarinoiden jälkeen suurta vetäytymistä, joka antaa loputtoman oikeutuksen akateemisten ja semiakateemisten hangaroundklubien uskomuksille, ettei mitään kannata, pidä eikä voi tehdä. Valta on kaikkialla eikä missään ja Nelson Mandela on Josef Stalin. Tämän degeneroituneen poliisivitsin kohteilla on vaikeuksia toimia ajatellessaan ja ajatella toimiessaan.
- Hyvän esimerkin tarjoavat niin työelämästä kuin työttömyydestäkin tietämättömät akateemiset broilerit, jotka säikähtävät ojennukseen heti kun hömppäfilosofiaan perustuvat saneerausmenetelmät tulosvastuineen ja laatuohjauksineen ulottuvat heidänkin häkkeihinsä ja hautomakoneisiinsa. On ollut turhaa toivoa, että kokemus kannustavanjoustavasta mielivallasta karsisi taipumusta akanaruokittuihin Aristoteleella ansiosidonnaista vastaan -asiantuntijakukkoiluihin (toisaalta Aristoteles on tässä aivan oikeassa asiayhteydessä - muistattehan trilogian aikaisemmat osat: Aristoteles vs. orjuuden lakkauttaminen ja Aristoteles vs. yleinen äänioikeus).
- Parhaimpien perinteidensä mukaisesti humanistiryhmä vaihtaa vähän käytetyn tutkimusvapautensa »ihmisluonnossaan» hajoamattomaan mielistelynpakkoon eikä osoita edes orastavaa kiinnostusta osoittaa terrorisoivan taloustieteellisen teorianmuodostuksen ja asiantuntijavallan perustuvan antropologisesti, psykologisesti, sosiologisesti ja melkein filosofisestikin kestämättömiin kuvitelmiin ihmisten toiminnasta.
Joka toinen pikkupyrkyri esittelee itsensä nykyisin mediataiteilijana, mediatutkijana, mediafilosofina tai mediaveistoksena (eli markkinarakona). Niinpä esimerkiksi mediatutkijan ihannoidun omakuvan mukaan mediatutkija suhtautuu näkemäänsä toisin kuin ns. tavallinen katsoja (vrt. rikospaikalla tuhojaan tehnyt tuntematon mies). Ja juuri siksi vain mediatutkija voi seota seurattuaan muutaman minuutin musiikkitelevisiota ja puhjeta hurmoksellisiin ylisanoihin (puhumaan metakielillä) huomaamatta katsoneensa tusinatarjontaa kouliintumattomalla ja siten epäonnistuneella tavalla - suurkuluttajat kun eivät mokomasta menetä mielenrauhaansa saati elämänhallintaansa. Samaa kulttuurista logiikkaa seuraten voi huoletta väittää homo erectuksen kokemusmaailman olleen ahdistavanpirstaloituneen tämän poimiessa lauman muiden jäsenten kanssa monenvärisiä, erilajisia ja nopeastivilistäviä äyriäisiä laskuveden hetkeksi paljastamalta rantakaistaleelta.
- Hupaisa ylitulkintalörpöttely pyörii myös kyborgien (ihmisen ja teknologian muodostamien heterogeenisten sommitelmien) ympärillä alleviivaamassa sitä kuinka ne hämärtävät ja sotkevat perinteisiä dikotomisia tukirakenteita (luonto/kulttuuri, elollinen/mekaaninen, ihminen/kone, body/mind jne.). Pari kysymystä: jos mummollani on tahdistin ja kuulolaite onko hän kyborgi? Jos meikki imeytyy ihohuokosiin mistä tiedän mikä on ulko- ja mikä sisäpuolta? Spooky. Lyhyesti: useimpien ihmisten arki koostuu jatkuvista välitiloista, joiden navigoinnissa em. jaoista ei ole vähäisintäkään apua, joten niistä on joko luovuttu ajat sitten tai niitä ei koskaan ole käytettykään. Siinä missä joka toinen murrosikäinen luulee olevansa maailman ainoa seksuaalinen olento siinä tosi-intellektuellin täytyy uskoa, että kaikki muutkin roikkuvat kiinni perinteessä.
- Samankaltaiseen surkeuteen sortuu surkimuskirjailijan surkimuslukijoidensa samaistumisapajaksi räpeltämän ihmissuhderomaanin tutkija, jos hän sitoutuu teoksen tutulta ja todelta tuntuvaan ongelmakenttään kenties vain oman surkeutensa johdattamana. Ja niin uusi mies tai nainen tai ikiaikainen naiseus tai miehisyys löytyy joka syksy samasta kapeasta kohdasta mahdollisuuksien ja elämäntapojen miltei ääretöntä kirjoa.
Aivan niin, akateeminen vapaus voisi olla tärkeä asia niin kuin teknologia ja ihmissuhteetkin. Olemme ehkä samaa mieltä monesta muustakin asiasta, periaattessa, millä ei ole paskankaan väliä niin kauan kun käytännössä noudatetaan serbialaista logiikkaa. Neuvottelupöydästä noustaan vain sopimusta rikkomaan. Siksikin henkilöiminen on poliittista, esimerkkien ottaminen pakollista ja törkeys tärkeää.
- Sankarillinen sopeutuminen vaihtoehdottomuuteen on sekä poliitikkojen että psykopuoskareiden yhtä suurella innolla hokema motto ja nekrologi 90-luvulle. Lamalääkkeeksi on tarjolla vain eksistentialismia prozacilla tai ilman. Hieno homma, mutta mikään tuskin on kauempana digitaalisen muokattavuuden ajatuksesta kuin moinen fundamentalismi. Eli kuten jokainen rakastava ja rakastunut ihminen tietää: parasta elämässä on hyvien vaihtoehtojen runsaus eli tunne, kokemus ja niistä seuraava varmuus siitä, että toisen kanssa voi tehdä mitä jomman kumman mieleen juolahtaa ja se tuntuu hyvältä. Jälleen kerran on kysyttävä: kumpi on lähempänä tätä tilaa, perinteinen mutta paluuta tekevä orjatyölineaarisuus vai liikkumavapauden ja lahjojen runsaus?
[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]
Markku Eskelinen: Digitaalinen avaruus
|
|
|
|
