ISBN: 951-796-091-3, Atena 1998. Sivut 11-24.

Johdanto
Mitä on erilaisten historia

Jaettaessa yhteiskuntaa eri ryhmiin tai luokkiin yleisin ja samalla stereotyyppisin erottelu on ollut jako kahteen: on puhuttu aatelistosta inuiden säätyjen vastakohtana, joskus on käytetty jakoa talonpojat vastaan ylemmät säädyt. Kun teollistumisen seurauksena varallisuus tuli yhä keskeisemmäksi jakoperusteeksi, alettiin puhua rikkaista ja yhä rikastuvista köyhien ja entisestään köyhtyvien vastakohtana. Teollistumisen myötä 1800-luvun lopulla varallisuus, sivistyksellinen valveutuminen ja ostotavarat metsäkauppojen seurauksena toivat entistä selvemmät luokkavastakohtaisuuden merkit myös Suomen maaseudulle.

   Alempiin yhteiskuntaryhmiin kuuluneet ihmiset, tai jokin osa heistä, ovat olleet historian luomassa kuvassa paljolti mukana vain joko yhteiskunnallisena ongelmana tai jonkin toiminnan kohteena, joko yhteistyöhaluisina tai vastentahtoisina, kuten Marjatta Rahikainen asiaa luonnehtii. Ns. normaalit ovat aina katsoneet, että fyysisesti, sosiaalisesti tai henkisesti erilaiset aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Poikkeavien ja ns. normaalien yhteiskuntaryhmien välillä on aina ollut jonkinlainen tai jonkinasteinen konfliktitilanne, jonka poistamiseen normaalien johtama yhteiskunta on pyrkinyt. Erilaiset ominaisuudet ovat aiheuttaneet käsitys- ja elämisentavan eroja. Ongelmaryhmistä puhuttaessa tarkastelu lähtee poikkeuksetta yhteiskunnasta: sillehän poikkeavuus on ongelma ja ongelman aiheuttajat toiminnan kohteita, objekteja. Mutta viimeksi mainitut voidaan myös nostaa toimijoiksi, subjekteiksi ja puhua marginaaliryhmistä. Vaikka esimerkiksi rikollisuus koskettaa koko sitä yhteiskuntaa, jossa rikoksia tehdään, rikollisia on vain pieni, nimensä mukaisesti marginaalinen, osa koko väestöstä.

   Historian kannalta ihminen on tutkimisen arvoinen, vaikkei hän samastu tai liity mihinkään puolueeseen, joukkoliikkeeseen tai yhteiskunnalliseen ongelmaan. Vähemmistöryhmiä voidaan kuitenkin lähestyä myös vallankäytön näkökulmasta. Joukko ihmisiä on jäänyt aina yhteiskunnassa "pimentoon" joko poikkeavien arvojensa tai tietoisen syrjinnän tuloksena. Syrjäytyneiden oleellisena piirteenä ei välttämättä ole lakien vastainen käyttäytyminen. Yhteiskunnat ovat toimineet paljolti ylä- ja keskiluokan ehdoilla. Niin kauan kuin rahvaaseen kuuluva ihminen ei ole kiinnittänyt ylempiensä huomiota itseensä, hän on pysynyt ns. normaalina. Mutta aina on löytynyt tavallaan huono-onnisia, jotka ovat joutuneet yhteiskunnan erilaisia varten järjestämien laitosten kanssa tekemisiin.

   Erilaisten historia ei kuitenkaan ole sama asia kuin vähemmistöjen historia. Monet vähemmistöt ovat yhteiskunnan täysivaltaisia osaryhmiä, yhteiskunnan ongelmaton osa. Ne nauttivat samoja oikeuksia kuin väestön enemmistö, niille ovat kuuluneet samat velvollisuudet kuin pääväestölle. Erilaisryhmä poikkeaa niin ratkaisevasti muusta yhteiskunnasta, että sen pelkkä olemassaolo on tavallaan ongelma. Yhteiskunnan intressiin on kuulunut joko eristää, sopeuttua, samanlaistaa tai tuhota tällaiset.

   Uudempi sosiaalihistoria hakee erilaisia ryhmittelyjä, mm. ikään, sukupuoleen ja syntyperään perustuvia, etnisyyden ja uskonnon kategorioita. Kertovaan aspektiin kuuluva juoni voi olla mikä tahansa seksuaalisuudesta salaiseen identiteettiin.

   Sille mentaliteettien historian edustajien vaatimukselle, että historiassa yleensä ja sosiaalihistoriassa erityisesti olisi huomio kohdistettava tunteviin ja kokeviin ihmisiin, erilaisten historian käytössä oleva lähdeaineisto asettaa kuitenkin rajat. Se on syntynyt valta osin yhteisön harjoittaman valvonnan, huollon, hoidon ja opetuksen, yleensä ohjannan, seurauksena. Toisaalta valtaosa historiantutkimuksen käyttämästä lähteistöstä on lähinnä aikansa yläluokkaan kuuluneiden viranomaisten tuottamaa. Nämä merkitsivät papereihinsa alamaisia, syytettyjä, todistajia tai joidenkin toimenpiteiden kohteita, eivät suinkaan toimijoita. Talonpojat, käsityöläiset tai kauppiaat palkollisista, köyhistä, rikollisista ja vammaisista puhumatta ovat harvoin päässeet valikoimaan niitä tietoja, joita heistä on asiakirjoihin merkitty. Lähteiden näkökulma suodattuu pakosta historiantutkimukseen.

   Ongelma ei rajoitu pelkästään virallisiin asiakirjoihin. Kansanperinnekokoelmat ja yksityinen kirjallinen aineisto osoittavat, että voimamiehistä ja -naisista sekä yleensä "myönteiseen" suuntaan poikkeavista on kyllä kerrottu kaskuja ja tiedetty tarinoita. Niitä värittää jonkinasteinen ihailu. Myös suurista tappelijoista ja herrojen puijaajista on kertomuksia. Mutta perin harva on muistanut, miten kyläyhteisö päivittäin asennoitui keskuudessaan eläneeseen eläimeensekaantujaan, rampaan, huoraan, homoseksualistiin tai todelliseen mielisairaaseen ei niinkään hauskaan "hupakkoon". Vaikeneminen puhuu sen puolesta, että kysymys on kautta aikojen ollut perin hankalasta asiasta.

   Huolimatta siitä, että ruumiin ja sielun hoitajat, kirkon pappi ja valtion lääkäri, rohkaisivat "asiakkaitaan" tunnustamnan syntinsä ja vaivansa ja että näin todellisuudessa usein tapahtuikin, kerran todettua erilaisuutta ei helposti pyyhkäisty olemattomiin, vaan leimattu henkilö kantoi taakkaansa pitkään, joskus koko lopun elämänsä. Siksi erilaisuutta on useimmiten hävetty, poikkeavuutta on tavallisiminin pelätty ja marginaalisuutta lähes poikkeuksetta vähätelty. On ollut helppo niputtaa kaikki jonkin yleiskäsitteen alle, puhua yleisellä tasolla unohtaen, että tarpeeksi läheltä katsottaessa yhdenmukaisuus hajoaa. Jos omaksumme sen oikealta tuntuvan periaatteen, että jokainen aika ja jokainen yksilö tai ryhmä sinällään on arvokas ja että menneisyyttä ei voi katsella nykyisyyden näkökulmasta; ts. valita tarkastelun kohteeksi vain niitä ilmiöitä, ihmisiä ja asioita, jotka ovat tutkijan mielestä joko edistäneet tai jarruttaneet nykyisyyden tulemista, on erilaisten ihmisten ja heidän kohtalonsa tutkiminen historian oleellinen tehtävä.

   Erilaisten historia valaisee koko yhteiskuntaa. Tutkimalla suhtautumista normaalikansalaisen mallista poikkeaviin ihmisiin saadaan tietoa yhteiskunnan säännöistä ja ihanteista. Määritellessään tietyt ryhmät poikkeaviksi yhteisö lausuu käsityksen itsestään. Poikkeavuus tai toiseus heijastelevat tavallaan sitä tilaa, millaisen täydellisen yhteisön tulisi olla ja jollainen se ei voi olla ilman poikkeavuuksia. Vaikka yksilöllinen ajattelu ja toiminta alkoivat voimistua jo 1700-luvulla, tietynlaista poikkeavuutta tarkasteltiin yhä yhteisön julkisena asiana. Esimerkiksi mielisairasta ei pidetty yksilönä vaan epäonnistuneena yhteisön jäsenenä, jonka käyttäytymiseen voitiin liittää kaikki oikean ja yhteisöllisen elämäntavan nurjat puolet. Yhteisö rakensi 1800-luvullakin puhdasta ja normatiivista kuvaansa epäihmis-jäsentensä välityksellä. Se pystyi projisioimaan poikkeavien tekoihin huonoa kollektiivista omaatuntoaan mutta se kykeni näiden välityksellä myös sovittamaan rangaistuksiaan, omasta mielestään puhdistautumaan. Niinpä esimerkiksi vammaisten historia kertoo, mitä ajan ihmiskuvassa pidettiin arvokkaana ja tärkeänä. Se ei ole yksinomaan, eikä edes ensi sijassa yhden pienen ryhmän erityispiirteiden ja -aseman tutkimista, kuten Minna Harjula on todennut.

   Erilaisten historia on ajatuksissa ja todellisuudessa kahtia jaetun yhteiskunnan sosiaalihistoriaa.

   Jokaisella yhteiskunnalla on ongelmaryhmänsä, jotka vaihtuvat ajan mukana. Mutta jotkut näistä ovat lähes pysyviä kuten niiden taustalla olevat ilmiötkin. Köyhyys liittyy moniin erilaisryhmiin. Köyhä ei ole tullut omillaan toimeen. Hänen avustamisensa oli laupeudentyö. Avustustavat kehittyivät varhain yhteisöjen virallisiksi toimintamuodoiksi, joita varten luotiin omat laitokset. Vapaaehtoinen auttaminen muuttui viralliseksi huolloksi. Toiminta oli itsekästä, vaikka se näytti hyväntekeväisyydeltä. Valtio pyrki lisäämään työkykyistä väestöä ja saamaan ongelmaksi koetut ihmiset ja ilmiön valvontaansa. Jokaisessa esiteollisen Euroopan maassa oli suurempia tai pienempiä kerjäläisjoukkoja, jotka uhkasivat ja rasittivat keskusvaltaa. Irtolaislait, työlaitokset, vankilat, köyhäinhuoltolat ja sairaalalaitos syntyivät osin työhön pakottamiseksi mutta myös valvonnan helpottamiseksi. Varsinaista sosiaalipolitiikkaa edelsi pitkä ja kiihkeä keskustelu toimenpiteiden tarkoitoksista. Keskustelun kuluessa esitettiin argumentteina mielipiteitä ja suunnitelmia, jotka paljastavat aikansa yhteiskunta-, jopa valtapoliittisia tavoitteita.

   Yhteiskunnassa valtaa pitävä kerros yleensä sanoo, mikä on haitallista, mikä ei. Työttömyydestäkin tuli ongelma, kun valtaeliitti löysi kansalaisille tärkeämpää tekemistä kuin joutilaana elämisen. Taloudelliset, mieltymyksiin ja henkisiin mutta myös fyysisiin arvostoksiin liittyneet tekijät puolestaan tekivät sairaudesta yhteiskunnallisen ongelman. Sairaus oli ongelma, jos se aiheutti toimeentulovaikeuksia, jos se oli niin vaarallinen, että se uhkasi suurta osaa väestöstä ja jos tavoitteena oli pitkä ikä ja terve elämä.

   Tasavertaisunden näkökulmasta erilaisuus on aina ollut ongelma. Esimerkiksi vuoden 1914 valtiopäivillä vaadittiin hoidon ja kasvatuksen järjestämistä sellaisille ihmisille, jotka vaillinaisten aistimien, ruumiinviottumain tai puuttuvaisen ymmärryksen vuoksi eivät koskaan voineet terveitten tapaan suhtautua elämään ja siinä vallitsevaan elämisen taisteluun. Anomuksen mukaan viallisuus ei kiusannut heitä kuin tauti, mutta sen sijaan se pysyvästi rajoitti heidän kykyään liikkua ja työskennellä. Oleellista vammaisuudessa ei kuitenkaan ollut elimellinen vaurio ja toiminnan vajavuus sinällään vaan nimenomaan se haitta, jonka vajavaisuus jokapäiväisessä elämässä aiheutti. Historiaa kiinnostaa tutkia kyvyttömyyden ja haitan yhteiskunnallisen problematiikan kehitystä: mitä eri aikoina on pidetty poikkeavuutena sekä miten poikkeavia on koetettu "hallita".

   Erilaisuus onkin määrittynyt viime kädessä sosiaalisesti. Kun yksilöön kohdistuneet vaatimukset ovat muuttuneet ajan ja yhteisön mukaan, myös poikkeavuuksien rajat ovat siirtyneet. Erilaisuus on vaihdellut myös yhteiskuntaryhmää ja ammattia myötäillen. Vammainenkaan ei kyennyt täyttämään niitä vaatimuksia, joita normaalit hänelle asettivat. Niinpä käsitykset siitä, mikä oli yhteisön kannalta sopivaa ja toivottavaa, määräsivät jo varhain, kenet kulloinkin tulkittiin vammaiseksi. Yhteiskunnan kannalta vammaisuus oli ei-toivottua erilaisuutta, koska siihen kytkeytyi avuttomuutta, riippuvuutta, epäitsenäisyyttä, eristäytymistä, työkyvyttömyyttä, köyhyyttä. Se on historiassa yleensä merkinnyt huono-osaisuutta ja ulkopuolisen avun tarvetta. Kun yhteisö on kokenut vammaisuuden haittana, sitä on pyritty mahdollisuuksien mukaan ehkäisemään, lievittämään ja valvomaan. Keinot ovat ajan kuluessa vaihdelleet heitteillejätöstä kuntoutukseen. Mielisairauteen asennoitumisessa kehitys on ollut samanlainen. Yhteisö saattoi sietää mielisairasta varsin kauan, jos hänestä ei ollut suoranaista vaaraa jokapäiväiselle elämälle. Mielisairaan ja kehitysvammaisen ero taas oli vielä 1700-luvulla sekä 1800-luvun alkupuolella varsin vähäinen, mikäli eroa yleensä vaivauduttiin tekemaän. Etenkin silloin, jos "tylsistä" ja "tylsämielisistä" oli edes jotakin hyötyä työelämässä ja itsensä elättämisessä, ei heidän touhuunsa juuri puututtu.

   Esiteollisessa yhteiskunnassa hyväksyttiin ihmisen eliniän sattumanvaraisuus. Myös maailmankatsomukselliset, lähinnä uskonnolliset, tekijät vaikuttivat suhtautumiseen. Kaikki oli korkeimman kädessä, miksei siis ihmisen ikä. Ikä- ja terveysihanteen muutos synnytti lähes kaiken kattavan terveydenhoitolaitoksen.

   Fyysisesti sairaat ovat aiheuttaneet ongelmia, mutta heitä tuskin voidaan pitää minään varsinaisena yhteiskunnan ongelma- tai marginaaliryhmänä. Ihmisen sairauden aiheuttajaa kun ei useinkaan katsota kielteiseksi ja yhteiskunnallisen normiston vastaiseksi. Sääntö sallii pari poikkeusta, jos kysymystä ajatellaan historiallisesti. Mielisairaus nähtiin sellaisena poikkeavuutena, jonka siitä kärsivä oli saanut rangaistukseksi omista tai vanhempiensa teoista. Hullua pidettiin myös varoittavana esimerkkinä muille. Varsin pitkään hoitopaikkojen tehtävänä oli eristää vaaralliset yksilöt ja siten turvata muun yhteiskunnan häiriötön kehitys.

   Sukupuolitautia pidettiin sekä rikoksesta (maallinen oikeus) että synnistä seuranneena rangaistuksena (uskonnollinen käsitys), joka onnettoman oli kärsittävä. Sairauden aiheuttaneen teon hävettävyys kävi kaikille kiistattomasti selville. Sukupuolitauti hankittiin itse, ja se oli usein avioliiton ulkopuolisen suhteen seuraus. Sekä kuninkaan että Jumalan laki kielsivät huoruuden ja esiaviollisen sukupuoliyhdynnän. Sääntöjen vastaisesti käyttäytynyttä ja sairastunutta tuli sekä rangaista että hoitaa.

   Uskomukset ja ajan tietoon perustuvat käsitykset saattavat vaikuttaa tosiasioitakin syvemmin. Eräät sairaudet, ennen kaikkea sukupuolitaudit, mielisairaudet ja alkoholismi, nähtiin oireena pelottavammasta uhkasta. Yhteiskunnan rappion, degeneraation, kuviteltiin kuvastuvan eräissä ilmiöissä, joita edellä mainittujen lisäksi olivat itsemurhat, prostituutio ja rikollisuus. Lähinnä teollistumista ja kaupungistumista pidettiin 1800-luvulla fyysisen ja henkisen rappeutumisen syinä, joten asiaan vaikuttivat myös yhteiskunnalliset ihanteet ja elitistiset käsitykset. Sinänsä oikea havainto, että kaupunkien väestöstä joinakin aikoina tällaisista ongelmista kärsivien osuus oli suuri, vahvisti mielipiteitä. Kysymys oli kuitenkin enemmän siitä, että riskiryhmien kasvun myötä riskitodennäköisyyskin lisääntyi. Kaupungit eivät synnyttäneet kaikkia ongelmia. Maaseudulla mahdollisesti muodostuneita, siellä piilossa olleita ja muuttoliikkeiden seurauksena kaupunkeihin keskittyneitä vinoutumia ei pystytty oikaisemaan. Monet eri tekijät - uusi ympäristö, uusi suhde työhön - provosoivat ne esiin.

   Erilaisten historia on sosiaalisten ongelmien ja niiden aiheuttajien, ns. normaaliudesta ja normaaleista jollakin tavoin poikkeavien, historiaa.

   Historian on otettava huomioon ja selitettävä myös se, miten ongelma on omana aikanaan käsitetty. Käsitykset monista nykyään selvinä ja ehkä japa universaaleina inhimillisinä ominaisuuksina pidetyistä asioista ovat kiteytyneet asteittain ja pitkän kehityksen myötä. Mutta köyhyys, sairaus, rikollisuus, siveettömyys ja vammaisuus saavat historiallisen mielekkyytensä vain aikansa yhteiskunnassa. Ne eivät ole pelkästään mielenkiintoisia marginaali-ilmiöitä eivätkä niiden aiheuttajat tai niistä kärsivät ainoastaan kummallisia erilaisia. Yhteiskuntien ja yhteisöjen muuttuessa vaihtovat myös erilaisryhmien nimeämiskriteerit.

   Historian tutkimuksen kannalta on tärkeää, kuka/mikä, milloin, miten ja miksi määrittää poikkeavuuden. Kysymys on samalla ongelmaksi käsitetyn ilmiön suhteellistamisesta taustaansa. Mutta aikakin on monikerroksinen; eriaikaisuus leimaa samanaikaisuutta. Ajattelumallit ja maailmankuvat ovat pitkäikäisimpiä historian ilmiöitä sekä historian arkipäivää. Erilaisryhmä määrittyy tutkittavan ajan virallisten normien ja saamansa kohtelun mutta myös aikakaudella vallalla olevien käsitysten perusteella. Historiallisena ilmiönä jokin erilaisryhmä selviää katsomalla, mitkä säännöt ko. ryhmää koskivat, mitä elimiä oli perustettu valvomaan sääntöjen noudattamista, miten nämä elimet toimivat ja miten toiminnan kohteina olleet ihmiset sen kokivat sekä millainen käsitys asiasta oli mahdollisesti muilla kuin yhteiskunnan virallisilla edustajilla. Erilaisten historia on suhteellisuuden tajuamisen historiaa.

   Suhtautuminen poikkeaviin paljastaa, miten yhteiskunta on halunnut "puolustautua" tavallaan sen omasta piiristä lähtenyttä "uhkaa" vastaan. Kysymys on myös siitä, milloin ja miten yhteiskunta katsoi voivansa parantaa poikkeavien ryhmiin luetut henkilöt. Ihmisen, ryhmän tai ilmiön suhteet ja paikka ajan yhteiskunnassa viime kädessä määräävät niiden historiallisen mielekkyyden. Marginaaliryhmiin kuuluvien ihmisten virallinen suhde ympäristöönsä on ollut ennen kaikkea yhteiskunnan suorittama valvonta tai huolto (hoito). Valvonta kohdistuu yleensä normeista poikkeavaan käyttäytymiseen, käytännössä myös yhteisöjen sisäisiin arvostuksiin ja tavoitteisiin. Länsimaisessa kulttuurissa valvonnan perusteena on ollut näkemys, ettei yksilö saa olla vaaraksi itselleen eikä ympäristölleen. Ensi silmäykseltä yhteiskunnat näyttävät tulleen ahdasrajaisemmiksi. Todellisuudessa varhaisemmillakin yhteisöillä oli halua puuttua yksilön käyttäytymiseen mahdollisimman paljon, mutta niillä ei aina ollut siihen mahdollisuuksia. Tavoitteiden ja keinojen välinen ristiriita ei ole Durkheimin keksintö.

   Tuonnempana käsiteltävään ns. epäsosiaalista väestöä koskevaan lainsäädäntöön sisältyy valtaosa niistä tavoitteista ja arvoista, joille valvonta perustuu. Kirkko ja valtio ovat pitkään huolehtineet yksilöihin kohdistetusta virallisesta kontrollista Suomessa. Valtionkirkko-järjestelmän vuoksi pitkälle 1800-luvulle - karkeasti ottaen - kirkolliset elimet osallistuivat, osin valtiolle alisteisina, ihmisten elämän säätelyyn. Kirkon ja valtion valvonnan välillä oli kuitenkin tietty suhde. Kirkko hoiti pienet harha-askeleet, valtio puuttui suurempiin poikkeamiin, mm. rikollisuuteen. Gezelius vanhemman hiippakuntasäännöissä tähdennettiin nimenomaan, että kirkkoneuvosto oli seurakunnallinen valvontaelin ja tuomioistuin, joka puuttui kirkkohäiriöihin ja seksuaalirikkeisiin. Gezelius veti myös rajan maallisen oikeuden suuntaan, sillä säännöissä todettiin, että pappien tuli kirkkoneuvostoissa tukahduttaa kaikki epäsopu ja riidat heti niiden ilmaannuttua. Niitä ei saanut päästää paisumaan ja lisääntymään. Mutta tärkeitä kysymyksiä koskevat riidat ja torat oli osoitettava maalliselle oikeudelle. Kirkollisten instituutioiden toiminnan tuloksena syntyneestä lähteistöstä näkyy myös perheen sisällä tapahtunut valvonta.

   Valtion otteesta huolimatta erityyppisellä itsehallinnolla on Suomessa ollut valvonnan kannalta keskeinen merkitys. Kun Ruotsin valtakunnasta 1600- ja 1700-lovuilla tehtiin voimakkaan keskus- ja hallintovallan maata, samalla kuitenkin esim. kurinpidossa paikallisen itsehallinnon tehtäväpiiriä lisättiin. Valta siirtyi paikallistasolla lähinnä kirkkoherroille, mutta läänintasolla se pysyi tiukasti keskushallinnon edustajalla, maaherralla. Laajoissa maaseutupitäjissä kirkkoherrat vastasivat monelta osin myös terveydenhuollosta pitkälle 1800-lukua.

   Kun kansalaisen rike ylitti tietyn rajan, valtion viranomaisten oli puututtava asioihin, joskin kirkolla itselläänkin oli varsin tehokkaita keinoja ohjata jäsenensä vaellusta. Monet kirkollisiin seremonioihin kuuluneet syntien sovitustavat, joiden alkuperäinen tarkoitus oli ollut puhdistautua, muuttuivat aikojen kuluessa tehokkaiksi julkisiksi häpeärangaistuksiksi. Valtio tans katsoi, ettå jokaisella sen mielestä ei- täysivaltaisella ihmisellä oli oltava jonkinlainen suojelija ja että vanhukset, köyhät, vaivaiset, orvot, mielisairaat sekä "muut säälittävät olennot" oli alistettava viranomaisten isännyyteen.

   On ehkä kuitenkin liikaa tähdennetty sekä kuningas- että keisariajan valtion hallinnollista ja muutakin yhtenäisyyttä. Alueelliset ja paljolti asutuksesta jobtuneet erot olivat Suomessa erittäin suuret. Varsinkin maaseudulla epäsosiaalisen väestön valvonta oli varsin vaihtelevaa. Toisaalta yksilöä tarkkaillaan ja valvotaan laeista riippumatta, paljolti sattumanvaraisesti sekä mielivaltaisesti. Rikoksien ja rikollisten sisäinen hierarkia puolestaan on usein määrännyt, minkä yhteisö laeista välittämättä on käsittänyt rikokseksi, minkä ei. Kansa ja viranomaiset ovat suhtautuneet esiaviollisiin suhteisiin varsin ristiriitaisesti. Rahvas ei ole pitänyt niitä välttämättä rangaistavina tekoina, kuten kirkko ja valtio ovat tehneet. Esimerkiksi vuoden 1889 rikoslaki tunnusti "huoruudesta" virallisesti sen, mitä monet ihmiset olivat ajatelleet jo paljon aikaisemmin.

   Yhteisön epävirallinen suhtautuminen on tärkeä, koska viralliset instituutiot eivät voi hoitaa ja valvoa kaikkea käyttäytymistä. Kansan oikeustaju ratkaisee monta kertaa myös sen, mitkä rikkomukset tulevat ilmi, mitkä eivät. Tämä on historian metodiikan kannalta oleellinen seikka, koska se antaa aavistaa, että rikoksia ja rikollisia on aina paljon enemmän kuin viralliset tilastot ja asiakirjat kertovat. Todennäköisesti myös sairaita ja vammaisia on ollut lukuisammin kuin potilaskortistot ja -päiväkirjat osoittavat. Kaikki sairaat eivät ole hakeutuneet lääkäriin ja hoitoon. Pappien perinteisesti vahva asema seurakunnissaan sai paikallisyhteisön jäsenet sairaustapauksissakin turvautumaan sielunpaimeneensa, mistä taas saattoi seurata papin ja lääkärin oikeusistuimiin ulottuneita kiistoja. Ammattilaisten roolit menivät herkästi sekaisin vielä 1800-luvulla. Papin Raamattuun perustuva käsitys saattoi olla ristiriidassa ajan tieteeseen tukeutuvan lääkärin mielipiteen kanssa. Kumpikin halusi käsitellä rationaaliseksi katsomallaan tavalla ilmiöitä, jotka tavallisessa kansassa herättivät taikauskon kyllästämää vauhkoa pelkoa.

   Erilaisten historia on virallisen ja epävirallisen valvonnan, niiden kohteiden ja suorittajien, historiaa.

   Tässä esityksessä tarkastelun kohteeksi valitut ryhmät on käsitettävä esimerkkeinä, ei niinkään systemaattisen luokituksen tuloksena muodostettuina erilaisryhminä. Vammaiset, mielisairaat ja sukupuolitautiset ovat fyysisesti tai psyykkisesti erilaisia. Irtolaiset, prostituoidut ja vangit kelvannevat esimerkeiksi sosiaalisesti tai juridisesti poikkeavista. Mustalaiset ja pakolaiset erosivat muista suomalaisista etnisesti. Mainittuihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä pidettiin omana aikanaan erilaisina, muista erottuvina.

   Tarkastelujakso rajautuu lähinnä sen perusteella, että 1800-luvun jälkipnoliskolla ja 1900-luvun alussa usean erilaisryhmän asia ajankohtaistui yhteiskunnallisessa keskustelussa ja että suhtautuminen joihinkin erilaisryhmiin alkoi 1800-luvun lopussa muuttua. Keskustelu oli muuttumisen oleellinen osa. Erilaisten hoitamiseen, valvomiseen, eristämiseen ja kouluttamiseen liittyi joidenkin ammattiryhmien - esim. lääkäreiden, poliisiviranomaisten, erilaisten hoitajien sekä erityisopettajien - aseman vahvistuminen. Asiantuntijoiden panos oli ratkaiseva, sillä eräät heistä näkivät esim. Suomen terveydelliset olot kammottavina. Havahtumisesta puolestaan oli seurauksena suorastaan propagandistinen asenne. Kieltämättä aikana, jolloin puunjalostusteollisuus vanhditti yhteiskunnan muutosta mutta jolloin tilattoman maaseutuväestön ja kasvavan kaupunkiväestön ulospäin erottuvat ongelmat tuntuivat kärjistyvän, riitti sanomista. Lääkärit olivat havaitsevinaan suomalaisten fyysisen heikkenemisen, tautisuuden ja moraalittomuuden lisääntymisen. Tiede ei näyttänyt perusasiassa joutuvan riitaan edes uskonnon kanssa. Tahallisesti hankitut heikkoudet, esiin. alkoholismi ja prostituutio, sukupuolitaudit ja mielisairaudet, oli helppo nähdä rikkomuksena myös Jumalan säätämiä luonnonlakeja vastaan. Tiedemiespiireissä alaa voittanut uuslamarckistinen oppi hankittujen ominaisuuksien periytymisestä taas ruokki degenerantion pelkoa.

   Lyhyesti ilmaisten tavoitteena on tarkastella, miten ja miksi sekä mitä menetelmiä käyttäen yhteiskunta pyrki tekemään erilaisiksi katsomistaan ihmisistä tavallisia. Sekä erilaisnuden "poistajien" että sen harvojen ymmärtäjien sanoman tulkinnassa on otettava huomioon perusteluissa käytetyn argumentaation laatu. Asialleen vihkiytyneen mielipide pyrki vaikuttamaaan, se oli osaksi instrumentaalista viestintää - ei niinkään tuottajansa todellisia näkemyksiä paljastavaa ekspressiivistä sanontaa.

   Käsiteltäviksi otettujen erilaisryhmien yksi valintaperuste on ollut myös se, että niitä analysoimalla saadaan vivahteisempi näkymä erilaisten historiaan sekä ns. normaaliyhteiskunnan valvontatapoihin ja -keinoihin. Erilaisuus käsitetään poikkeavundeksi normaalista kaavasta, ja poikkeavia pidetään koko väestön marginaalisena osana.

   Lähteistön synnyn vuoksi tiedot erilaisista jäävät parhaassakin tapauksessa viranomaisten näkemykseksi. Yleisesti hyväksyttävää ja yksiselitteistä erilaisten lukumäärää ei knitenkaan ole. Poikkeavien määriä voidaan verrata alueittainen ja maittain. Tapana on myös etsiä maaseudun ja kaupunkien välisiä eroja. Vertailu selittää havaittavia eroja, mutta se ei paljon valaise ilmiötä nimeltä erilaisuus. Historioitsijalle erilaisten lähestyminen tilastollisen tutkimuksen näkökulmasta lienee toissijaista. Numeerinen puoli muodostaa kuitenkin ajattelun, asennoitumisen ja toiminnan selvittämiseen yhdistettynä käyttökelpoisen perustan ongelman laajuuden arvioimiseen. Ongelmien sosiaalisen merkityksen selvittämiseksi on määrän ohella kajottava erilaisryhmien alueellisiin ja sosio-ekonomisiin rakennepiirteisiin. Sosiaalinen ja alueellinen aspekti tulevat erityisen keskeisiksi silloin kun puhutaan niistä erilaisryhmistä, jotka tavallaan jo sinänsä ovat omia sosiaaliryhmiään.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]