ISBN 951-20-5338-1, Gummerus 1999. Sivut 352 - 359.

Tie konsensusyhteiskuntaan 1960 - 1975

4. Kansanrintaman finaali 1968-1972

4.10 YHTEENVETO

Neuvostoliitto muutti Suomen-politiikkaansa kesällä 1965. Tämä tapahtui osana niitä neuvotteluja, joita se kävi eri maiden kommunistipuolueiden kanssa vuosina 1965 sekä 1966 ja joissa käsiteltiin kansainvälisen kommunismin uutta strategiaa ja taktiikkaa. Tämä strategia ja taktiikka vahvistettiin sitten Karlovy Varyn kokouksessa 1967. Lähtökohtana näille muutoksille oli, että Neuvostoliitolta ja kansainväliseltä kommunismilta puuttui kokemusta siitä, miten sosialismiin siirtyminen voisi tapahtua Länsi-Euroopan pitkälle teollistuneissa maissa, joissa vallitsi kehittynyt poliittinen demokratia. Näissä oli myös vahva sosiaalidemokraattinen puolue. Vanha aseelliseen tai väkivaltaan perustuva kumousmalli ei ollut käyttökelpoinen näissä maissa. Vallankumous ei siis enää tulisi rajojen ylitse, vaan sosialismiin siirtyminen perustuisi valtion sisäsyntyisiin tekijöihin. Strategiana oli kapitalistisen yhteiskunnan mädättäminen sisältäpäin poliittisin, ammattiyhdistyspoliittisin ja tiedotuksellisin keinoin. Joukkoliikkeellä oli tässä toiminnassa myös keskeinen asema.

   Neuvostoliitto ajoi Suomeen vuoden 1966 valtiollisten vaalien jälkeen kansanrintamahallitusta, johon pyrki myös presidentti Kekkonen ja SDP:n johto. Näin alkoi 1960-luvun loppupuolen kansanrintamahallitusten ajanjakso. Kommunistit ja Neuvostoliitto toimivat aluksi varovaisesti ja pyrkivät kasvattamaan muiden luottamusta kommunisteihin. Se mahdollisti Liinamaa-sopimukset ja ammattiyhdistysliikkeen eheyttämisen. Se tuki myös sosialidemokraattisen puolueen nousua maan johtavaksi puolueeksi ja heidän otteensa vahvistumista ammattiyhdistysliikkeen johdossa. Lopputulos oli siis tässä suhteessa päinvastainen kuin mihin Neuvostoliitto ja kommunistit pyrkivät.

   Tsekkoslovakian kriisin jälkeen alkoi Neuvostoliiton politiikka Suomen suhteen muuttua maamme kannalta huonompaan suuntaan. Itänaapurimme katsoi Suomen puolueettomuuspolitiikan kehittyneen liian itsenäiseksi ja presidentti Urho Kekkosen aseman tulleen liian vahvaksi. Tämän takia Neuvostoliitto halusi puhaltaa taivaan tuuliin käsitteen "puolueettomuuspolitiikka" sen ja Suomen välisistä suhteista. Tämä tuli voimakkaasti esiin Kekkosen Moskovan-vierailun yhteydessä heinäkuussa 1970. Vain Kekkosen erouhkaus liitti puolueettomuuskäsityksen yhteisesti annettuun julkilausumaan, joka syntyi matkan johdosta.

   Neuvostoliittolainen virkamies Belohvostikov, joka oli neuvotteluissa Suomen edustajan vastapuolena, sanoi ettei asia tästä muutu, vaan kaikki mitä hän oli sanonut Suomen puolueettomuutta vastaan oli edelleen voimassa. Että näin oli, kävi hyvin selvästi ilmi keskustelusta, jonka suurlähettiläs Hägglöf kävi suurlähetystöneuvos Vladimirovin kanssa lounaalla maaliskuun 16. päivänä 1971. Kun suurlähettiläs huomautti, että Suomen puolueettomuus oli Ruotsin näkökulmasta tärkeä pohjoismaisen tasapainon kannalta ja ihmetteli, miksi neuvostoliittolaiset eivät halunneet oikein hyväksyä sitä, sai suurlähettiläs seuraavan selityksen.

    Historiallisesti ja oikeudellisesti puolueettomuus oli jotakin, mikä saattoi esiintyä vain sodan yhteydessä. Perinteinen selkeä puolueettomuuskäsitys oli tullut möyhennetyksi ja kadottanut merkityksensä, kun eri maat kukin omalla tavallaan olivat alkaneet puhua puolueettomuudesta jo rauhan aikana. Neuvostoliitossa suhtauduttiin skeptisesti sellaisen puolueettomuussanan käyttöön. Jos esimerkiksi yksi suurvalta harjoittaisi sotapolitiikkaa (epäilemättä Yhdysvallat) ja toinen rauhanpolitiikkaa (varmaankin Neuvostoliitto), voisi jokin pieni valtio (ehkäpä Suomi) kutsua itseään puolueettomaksi, jos se suhtautuisi samalla tavoin molempiin suurvaltoihin, sen sijaan, että se ottaisi etäisyyttä sotapolitiikkaa harjoittavaan suurvaltaan.

   Mitä Suomeen tuli, oli asia sitä paitsi niin, että tietyissä sotatapauksissa maan piti taistella Neuvostoliiton rinnalla YYA-sopimuksen mukaan. Kuinka tällöin voitaisiin puhua puolueettomuudesta? (Tämä huomautus oli vaikeasti kumottavissa.) Suomalaiset tarkoittivat puolueettomuudella tosin sitä politiikkaa, jota he harjoittivat Ruotsin ja Neuvostoliiton välissä ollen. Tämä puolueettomuus oli Neuvostoliiton kannalta täysin tyydyttävä. Sitten Vladimirov ihmetteli, mikä estäisi jotakin tulevaa suomalaista hallitusta katsoa puolueettomuudeksi politiikkaa, joka kulkisi keskitietä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä. Näissä olosuhteissa Neuvostoliitossa oltiin hyvin epäröiviä, oliko sopivaa kutsua Suomen ulkopolitiikkaa puolueettomuuspolitiikaksi. Kun muistaa, miten Vladimirov asennoitui Beljakovin ja Kokoomuksen edustajien keskustelussa puolueettomuudesta, jää miettimään. kulkiko Viktor ketunhäntä kainalossa.

   Neuvostoliiton, siis Beljakovin, ohjeesta ja muutoinkin suomalaiset kommunistit muuttivat taktiikkaansa suhteessa vakauttamiseen ja hallitustyöskentelyyn. Nyt pyrittiin laajamittaiseen joukkoliikkeeseen ja sen avulla vahvaan asemaan hallitustyöskentelyssä. Lakkojen avulla oli tarkoitus viedä tilanne niin vasemmalle kuin hallitusyhteistyötä vaarantamatta voitiin mennä. Laskelmoitiin, että sekasortoa kohti mentäessä työnantajat ja muut hallituspuolueet olivat valmiita hyväksymään hyvinkin pitkälle meneviä kommunistien vaatimuksia. Tähän ei olisi riittänyt kommunistien sisäpoliittinen voima, mutta Neuvostoliiton tuki olisi tehnyt sen mahdolliseksi. Sanoihan Beljakov "olkaa hyvät ja rähjätkää niin paljon kuin haluatte, minä pidän huolen, ettei teidän tarvitse lähteä hallituksesta". Näin hahmotteli ajatuksia esimerkiksi Olavi Hänninen Tampereella marraskuun 1970 lopulla. Näissä tavoiteasetteluissa olivat mukana sekä saarislaiset että sinisalolaiset, vaikka jälkeenpäin syytä on yritetty sysätä pelkästään sinisalolaisille.

   Neuvostoliitto, Beljakov ja kommunistit eivät pyrkineet klassiseen aseelliseen ja väkivaltaiseen vallankumoukseen. Kaikilla toki oli tavoitteena vallan haltuunotto, mutta kyseessä oli vaiheittainen projekti käyttämällä työmarkkinoiden ja politiikan keinoja. Tämä käy hyvin selville siitä esitelmästä, jonka Beljakov piti syksyllä 1970 joukolle johtavia kommunisteja molemmista ryhmistä. Suomi oli koekenttänä. Beljakov ei maininnut sanallakaan vallankumousta, vaan hahmotteli taktiikan, jonka ytimenä oli se, että vallan haltuunotto ei onnistuisi Suomessa ilman sosialidemokraatteja. Siksi oli luotava yleisdemokraattien rintama, joka kätkisi sisäänsä monenlaisia organisaatioita ja poliittisia ryhmittymiä. Kommunistien tuli sijoittautua tämän yleisdemokraattisen rintaman ylätasolle eli ottaa johto siinä käsiinsä.

   On huomattava, että lakko ja poliittinen painostaminen ovat sallittuja keinoja politiikan teossa, ellei niihin liity suoranaisia laittomia menettelyjä. Tällaisia ovat esimerkiksi fyysisen vakivallan käyttö, mellakat ja niihin yllyttäminen. Tilanne Suomessa olisi voinut muodostua hyvin hankalaksi, jollei presidentti olisi tullut väliin työmarkkinaneuvotteluihin. On mahdollista, että tilanne olisi päässyt irtautumaan työmarkkinajärjestöjen johtajien käsistä.

   Presidentti ja eräät muut yhteiskuntamme johtohenkilöt olivat hyvin perillä Beljakovin ja kommunistien toiminnasta Suopon ja Puskalan organisaation sekä armeijan vastatiedustelun hankkimien tietojen perusteella. Myös kommunistien piiristä tuli vuotoja Veikko Hauhian antamien tietojen lisäksi. Apulaisulkoministeri Kuznetsovin tulo Suomeen joulukuun puolivälissä katkaisi tapahtumien venäläisen vaiheen. Beljakov joutui muuttamaan toimintatapojaan. Hän ja muut venäläiset lähetystövirkamiehet pyrkivät nyt hillitsemään SKP:n puuhia. Heidän sanansa ei kuitenkaan tehonnut kommunisteihin, vaan tapahtumat vierivät kohti metallin ja rakennusalan aiottua lakkoa. Lakot eivät kuitenkaan kehittyneet suunnitelmien mukaan, koska rakennusalan lakkoa siirrettiin, ja metallin lakko laantui kohti sovintoa kommunistien jouduttua jättämään hallituksen maaliskuun 17. päivä 1971.

   Neuvostoliitto yritti monin tavoin estää hallituksen hajoamisen. Kaatuminen oli lähellä jo joulukuun puolivälissä, mutta sitten syntyi omalaatuinen kompromissi. Se piti hallitusta koossa jonkin aikaa, mutta maaliskuussa tultiin tilanteeseen, joka päättyi kommunistien lähtöön. Vaikka Neuvostoliitto painosti jopa törkeästi uhaten presidentti Kekkosta, kommunistit saivat lähteä, koska eivät ottaneet lusikkaa kauniisti käteensä. Näin oli päättynyt se kansainvälinen kokeilu, jonka koekaniinina esiintyi Suomi, koska se täytti kaikki sopivan maan edellytykset. Kokeilu oli epäonnistunut.

   Epäonnistumisen sai maksaa ensi vaiheessa Aleksei Beljakov, kun piti löytää sopiva syntipukki. Asian liikkeelle lähdöstä vastasi Neuvostoliiton koko ylin johto, kun se nimitti Beljakovin keskuskomiteassa sopivaksi ehdokkaaksi Suomeen. Tällöin voidaan myös lähteä siitä, että Suomen "kokeilun" takana oli koko neuvostojohto. Beljakov toimi näin ollen käskystä ja hänelle annettujen ohjeiden mukaan. Beljakov itse tunsi Suomen asiat hyvin, sillä hän oli ollut niiden kanssa tekemisissä lähes vuosikymmenen. Näin ollen Beljakov ei ainakaan ollut kenraalikuvernööri, joka kuvitteli tulevansa kuvernementtiin, kuten hänen käyttäytymistään on toisinaan yritetty selittää.

   Beljakov ei myöskään ollut jonkun tietyn suunnan tai NKP:n lukuun toimiva, vaan hänen toimintansa ilmensi neuvostojohdon tavoitteita Suomen suhteen. Neuvostolähetystön henkilökunta selitteli miehen töppäyksiä sanomalla, että "lähetystön uudesta päälliköstä ei ollut heti Suomen ilmastoon, mutta nyt saatuaan opastusta Suomen olosuhteisiin, kaikki menee jo paremmin".

   Beljakovin mahdollisuudet toimia pitempään Suomessa pilasi lopullisesti hänen väkijuomien käyttönsä. Beljakov oli ilmeisesti aika perso viinalle, mutta tehtävässä epäonnistuminen varmasti lisäsi juomahalua. Beljakov kaiketi tunsi mielessään, että Suomeen sovellettiin nyt väärää taktiikkaa. Tämä käy ilmi eräästä Suopon raportista, jossa kerrotaan, että Beljakov oli antanut ymmärtää olevansa nk. liberaali-kommunisti, joka ei voinut toimia näkemyksensä mukaan, koska se oli vastoin NKP:n virallista linjaa. Beljakovin kertomaa voidaan pitää uskottavana sen perusteella, mitä tiedetään hänen toiminnastaan ennen lähettilääksi tuloa. Tästä kertovat sekä englantilaisten Suopolle toimittamat henkilötiedot että Rentolan artikkeli "Beljakovin ensimmäinen vaihe 1963-1966" Osmo Jussilan juhlajulkaisussa. Beljakov jätti Suomen helmikuussa 1971 eikä enää palannut. Hän joutui myös jättämään korkean asemansa NKP:ssä. Syntipukki sai mennä.

   Syksyn 1970 ja alkuvuoden 1971 tapahtumissa oli myös Karjalaisen pääministerin rooli mielenkiintoinen. Hänestä on annettu kuva, jonka mukaan hän vältti kaikkia ratkaisuja ja vetäytyi sitten seurustelemaan alkoholin kera. Tätä kuvaa ovat ylläpitäneet monet tutkijat ja tahot, kuitenkin erilaisin vivahtein. Kokemukseni perusteella Karjalainen ei mielellään ottanut vastuuta työmarkkina-asioista. Hän edellytti, että järjestöt olisivat palanneet vanhaan asetelmaan, eivätkä olisi puuttuneet palkkapolitiikan ulkopuolisiin asioihin, kuten Liinamaa-sopimusten aikana oli tapahtunut. Se oli ollut kuitenkin välttämätöntä, jotta järjestöt saattoivat puoltaa omia ratkaisujaan jäsenkunnalleen.

   Pääministeri Koivisto näki järjestöjen roolin osana tulopolitiikkaa. Pääministeri Karjalainen taas katsoi järjestöjen rooleihin kuuluvan vain palkkapolitiikan. Poliittisten asioiden hoidossa Karjalaisen ote näyttää olleen vankempi kuin työmarkkina-asioiden. Hän piti tiivistä yhteyttä esimerkiksi hallituspuolueiden puheenjohtajien työryhmään kriisitilanteissa. Karjalainen tapasi sen edustajat useasti Smolnassa aamukahvilla kello yhdeksän ja keskusteli tilanteesta ja tapahtumista. Pääministerinä Karjalainen oli yhteistyökykyinen ja informoiva. Mikään ei myöskään osoittanut, että pääministeri olisi liiallisesti käyttänyt väkijuomia. Karjalainen kertoili myös vaikeuksistaan maan ylimmän johdon kanssa, joka ryhtyi toimiin puhumatta niistä etukäteen, mutta joka informoi niistä jälkikäteen. Karjalainen arvioi mmyös, mitä lähiaikoina oli tulossa. Hän ei vienyt joulukuussa kommunistien kanssa tekemäänsä kompromissia hallituksen käsiteltäväksi, vaan puhui siitä erikseen yksittäisille ministereille. Tämä johtui siitä, että tuohon aikaan vallinneen käytännön mukaan hallitus ei enää puuttunut lakiesitysten sisältöön, kun ne oli annettu eduskunnalle.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]