ISBN 951-31-1741-3, Tammi 2000. I osa.

Katja Lindroos: Espoo tyylinä

Keski-ikäinen pariskunta ulkoiluttaa toppatakit pulleina koiraansa. Kuusikerroksisia taloja reunustaa ruusunmarjapensaiden pöheikkö. Lenkkeilijät haukkaavat happea kuntopolulla. Optimistijollat kelluvat peilityynellä lahdella.

   Tätä kaikkea on Espoo. Espoo on kaupunki, puistoalue, maalaismaisemia ja saaristolaiskylä - ilman niiden tunnelmaa. Espoossa ei ole kantakaupungin porvarillista charmia eikä työläiskaupunginosien karheutta. Espoossa ei ole maalaista rehellisyyttä eikä saariston karuutta.

   Espoo on kevytlevite, kofeiiniton kahvi, sokeriton karkki ja hajunsyöjä.

   Espoossa ei ole väriä, hajua, makua.

   Mikä pahinta. Espoossa ei ole tyyliä.

   Vartuin Olarissa. Paikan nimi oli ruotsiksi Olarsby, joka myöhemmin muutettiin totuudenmukaisempaan muotoon Olars. Olarsiin kiteytyy Olarin olemus: se on lyhennelmä, surkastuma, maaseudun ja kaupungin väliin jäävä umpilisäke.

   Kouluaikoina olarilaisuutta yritettiin lietsoa kohentamalla kotiseututietoutta. Olarsby oli kuulemma saanut nimensä alueelle haudatun viikinki Olarin mukaan. Pyhän haudan ympärille syntyi kylä, siitä nimi.

   Totuus on, että Olari on lyhyessä ajassa, 1970-luvun alkuvuosina, kohonnut punatiiliparatiisi. Se keräsi asukkaikseen lisääntymisikäisiä "kaupunkilaisia", toisin sanoen helsinkiläisiä. He olivat opiskelleet Helsingissä, synnyttäneet Kätilöopistolla tai Naistenklinikalla. Heidän lapsensa nukkuivat vauva-ajan vuokrayksiössä Töölössä, Eirassa ja Haagassa. Espooseen muutettiin "lasten vuoksi". Asuntojen koot ja pohjat olivat sopivia yksi-kolmelapsisille nuorille perheille. Autot eivät päässeet betonilaatoitetuille raiteille uhkaamaan avaimet kaulassa juoksevien tenavien vapautta. Joka pihassa oli kiipeilytelineitä, monta erilaista keinua ja isot hiekkalaatikot.

   Olari valittiin 1970-luvulla ihannelähiöksi. Ainakin se oli ihanteellinen espoolainen lähiö. Espoolla ei ollut menneisyyttä, vain tulevaisuus. Ajatus kolmannen polven espoolaisesta tuntui järjettömältä, Olarissa jopa toisen polven espoolainen oli eksoottinen. Helsingistä katsottuna Espoo näyttäytyi lännen kultamaana, dynaamisena kasvukeskuksena. Lapsuudessani Espoo kasvoi Suomen neljänneksi suurimmaksi kaupungiksi. Aikuisikään ehdittyäni Espoosta oli tullut jo toiseksi suurin.

   Kehitysalueen suurimmat rikkaudet eivät olleet varakkaiden Haukilahdessa ja Westendissä vaan lapsivaltaisissa lähiöissä. Heidän vuokseen Espooseen rakennettiin teitä, asuinalueita, puistoja, ostoskeskuksia, monitoimitaloja, urheilukenttiä, uimahalleja ja kouluja. Lähiöiden lapsihallitsijat määräsivät espoolaisen estetiikan.

   Espoolaista maisemaa luonnehtii parhaiten se, mitä se ei ole.

   Espoolaisessa lähiössä ei ole selkeää asemakaavaa. Ei kortteleita. Ei näkyviä katunumeroita. Tie muuttuu äkisti kujaksi, kävelytieksi tai poluksi. Katukyltissä lukee Kuunsäde, Päivän kehränpolku, Illansuu. Olarin katujen nimet eivät kerro tapahtumista Ja todellisista henkilöistä. Sen sijaan ne muistuttavat alueen keinotekoisuudesta. Nimien epämääräiset luontoaiheet ja runolliset vuorokaudenajat ovat ajattomia. Siksi ne sopivat paikkaan, jossa ei ole ajan tuntua. Ainoastaan Olarin katujen avaruusaiheisissa nimissä voi aavistella viittauksia historiaan: lähiötä rakennettiin ensimmäisen kuukävelyn aikoihin. Tosin tämäkin historiallinen tapahtuma koettiin etäältä, television välityksellä.

   Ulkopuolelta katsottuna espoolainen lähiö näyttää inhimilliseltä pienyhteisöjen rykelmältä. Taloyhtiöt muodostavat saarekkeita, joita kävelysillat yhdistävät. Ikkunoiden alla olevat värilliset muovipaneelit erottavat taloyhtiöt omiksi heimoikseen. Tuolla on Marjalax, tämä on Mirjalax, siellä on Arjalax. Estetiikan tarkoituksena on antaa asukkaille turvallisuudentunnetta. Meidän kotimme on keltaisissa taloissa, meillä on oma parkkipaikka, me jätämme pyörämme pihaan.

   Turvallisuus taataan hienovaraisilla kylteillä: yksityisalue, läpikulku kielletty. Espoolaiselle maaperälle astumista ei tehdä muukalaiselle helpoksi. Nukkumalähiössä ei ole tarkoitus käyskennellä.

   Viimeistään yhteisiksi tarkoitetut alueet paljastavat lähiöläisyyden yhteisöttömyyden. Kukaan ei vietä niillä aikaansa. Lähiöelämä ei näy ulkona vaan se tapahtuu kerrostalojen seinien sisäpuolella. Lapsuuteni Olarissa oli yksi ainoa häiriötekijä, joka muistutti kodin ulkopuolisen maailman olemassaolosta. Ravintola Olarius, "rällästäjien" kokoontumispaikka, oli ikävästi ostarin ja kotitalon välissä.

   Yksikään leikkikavereitteni perheistä ei ollut käynyt Olariuksessa. Lähiössä ei istuta kuppilassa kuten kaupungissa eikä juoruta postikonttorissa kuten kylässä. Lapsuuteni Olarin puistojen penkeillä ei istunut eläkeläisiä, ei rakastuneita opiskelijoita, ei edes lapsiaan kaitsevia äitejä. Ei siksi, etteikö lähiöstä löytyisi kohtaamispaikkoja. Ne oli suunniteltu niin viihtyisiksi, ettei niillä viihdy kukaan.

   Espoolainen ympäristösuunnittelu on määrää laadun kustannuksella. Lähiön piha on pieni vihreä mätäs, joka erottuu parkkipaikasta tuhkapensasrivistöllä. Lähiön puisto oli mäntymetsikkö, johon on tuotu liukumäki. Lähiön puutarha oli ostareiden väliin jäävä huuruinen talvipuutarha, jossa päiviään viettävät korkeintaan seudun ainoat puliukot.

   Kaikkea löytyy vain kutistettuna, pilkottuna ja ahdettuna.

   Etäältä katsottuna espoolaislähiö tuo mieleen japanilaisen puutarhan. Kukin elementti oli tarkasti omalla paikallaan. Läheltä, elettynä ympäristönä, lähiö paljastuu täydellisyydessään tyhjäksi. Talon kylkeen työnnetty yksinäinen puistonpenkki oli tahtomattaan taidetta. Edes sen kutsuva oranssi väri ei houkuttele istujia. Espoolainen estetiikka kiteytyy näihin "puistonpenkkeihin": ilman ihmisiä, käyttäjiään, ne näyttävät Nykytaiteen museosta poistetuilta tilateoksilta.

   Puistonpenkillä ei ole muuta virkaa kuin saada lähiö näyttämään täydelliseltä. Se nököttää paikallaan, koska lähiöön kuuluu puistonpenkki. Se on itsetarkoituksellinen ja samalla täysin tarpeeton. Puhdasta estetiikkaa.

   Lapsuuteni Olarissa ei vielä ollut nykyaikaisia kauppakeskuksia. Oli K-kauppa, Valintatalo ja Sesto. Vaatimattomuudestaan huolimatta ostarit olivat seudun kiistattomia keskipisteitä. Niiden keskelle jäänyt aukio (lue: parkkipaikka) oli Kuitinmäen agora, puheen ja politiikan tori ilman puhetta ja politiikkaa.

   Nykyisin shoppaillaan, 1970-luvulla vain ostettiin. Kaupoissa ei kierrelty vaan niihin mentiin. Päivittäistavarakaupasta hankittiin ruoan lisäksi keinokuituisia poolopaitoja, puuvillapikkuhousuja ja muovikippoja. Ei mitään pitkäikäistä ja pysyvää vaan käyttökelpoista ja kulutettavaa.

   Muovi ja sen johdannaiset yhdistetään stereotyyppisesti lähiöestetiikkaan ja syystäkin, ainakin 1970-luvulla. Kotiimme kannettiin valkomustia muovijakkaroita, jotka sai ruuvattua kahtia. Sohvamme oli muovipäällysteinen laveri, jonka päällä oli vakosamettityynyt.

   Baarikeittiömme istuimet olivat nekin muoviset, tosin jalat olivat kiiltävää metallia. Oman huoneeni oveen oli ripustettu keinu, jonka muoviset narut hiersivät kämmentä. Ensimmäinen kirjoituspöytäni oli tehty muovilla päällystetystä levystä ja Palaset-laatikostoista. Muovi oli 1970-luvulla uudehko materiaali. Tulevaisuus kuviteltiin muoviseksi. Konkreettisena esimerkkinä oli kotimme lähellä sijainnut "avaruuspuisto", jossa lasten iloksi oli muovisia kiipeilytelineitä ja pyöreitä leikkimökkejä. Vahvin avaruuspuiston tarjoama elämys oli "aluksissa" leijaillut pistävä virtsan haju.

   Lähiöiden kasvateille opetettiin, että uusi ja keinotekoinen on kauniimpaa kuin luonnon luoma: kennolevy on puista parempi, metsässä on oltava pururata. Mutta kuten vallankumouksissa yleensä käy, muovivallankumouskin söi lapsensa.

   Nykyisin he asuvat Kalliossa ja haaveilevat puutalosta Käpylässä. Vanhimmat ovat jo löytäneet unelmiensa kyläkoulun, jota he sisustavat antiikkilöydöillä ja jonka ympärille he tilaavat vanhanaikaisen puutarhan.

   Aidon espoolaisen tunnistaa siitä, että hän ei asu Espoossa, hänen kotonaan ei ole muovia eikä hän pidä ostareista. Aidon espoolaisen tunnistaa seinälle kehystetyistä isovanhempien kuvista (jos isovanhemmat ovat vielä elossa, myös isoisovanhemmat käyvät). Aito espoolainen sanoo juurtensa olevan Pohjanmaalla tai Karjalassa. Sanojensa painoksi hän ostaa venäläisen lampukan joulukoristeeksi.

   Nostalgian kaipuun voi tulkita epätoivoiseksi identiteetin etsinnäksi. Tai iloiseksi opportunismiksi. Kaikki käy.

   Parhaiten espoolainen estetiikka kiteytyy Ikeassa. Trenditietoiset kantakaupunkilaiset hurauttavat keskelle espoolaista peltoa, syövät eineslihapullat puolukkahillolla ja täyttävät keltaiset muovikassinsa Artek-kopioilla, japanilaisilla paperilampuilla ja karvaisilla paimentolaismatoilla. Tyylien sekamelskan yhteiseksi nimittäjäksi jää espoolaisuus.

   Niinpä väite "Espoossa ei ole tyyliä" on väärä. Tosiasiassa Espoo on "pelkkää tyyliä". Sanat "tyylikäs" "tyylitön" menettävät merkityksensä, sillä espoolaisuus on tyyliä ilman sisältöä. Sitä on turha arvottaa, koska tyyli on arvojen ulottumattomissa.

   Espoolaisuus sallii mitä tahansa, koska se ei ole mitään. Kaikki on yhdistettävissä ja vaihdettavissa, kuten vaatteet tai sisustus. Espoolaisuus on vapauttaja syyntakeettomuutta.

   Istun kotonani Torkkelinmäellä ja katselen työhuonettani piristävää antiikkinukkea Ikea-hyllyn päällä. En näe yhdistelmässä mitään rumaa tai väärää. Olen luonut itselleni ympäristön. Enemmänkin: olen luonut ympärilleni menneisyyden. Olen ostanut itselleni mieleisen historian vanhojen tavaroiden kaupasta ja ruotsalaisesta sisustustavaraketjusta.

   Sillä kuten kaikki aidot espoolaiset, minäkin uskon: jos oma identiteetti ei miellytä, sen voi muuttaa.