ISBN 951-0-25732-X, WSOY 2001. Sivut 21-25.

Luvusta Johdanto - suunnitelma Haavikoksi

Kansainvälisesti tunnettuna ja palkittuna kirjailijana Haavikko on toisaalta ollut kansallisen kirjallisen eliitin ylpeyden aihe, mutta tässäkin roolissa tutkimuksen tuolla puolen, hirviömäisenä vertailukohtana, johon muuta kirjallista toimintaa ja puuhastelua ei missään tapauksessa haluta suhteuttaa. Tästäkin haluamme tehdä lopun, mikä toki on tulkittavissa elitismiksi, mutta myös vallankumoukseksi tai hyväntekeväisyydeksi, sivistyksen muotoja nekin.

   Emme halua edes Haavikon yhteydessä käyttää sana maailmankuva siihen liian usein sisältyvän infantiilin painolastin vuoksi. Silti meistä on selvää, että jokaisella prosaistilla on edes jonkinlainen käsitys siitä miten osat, asiat ja asianosaiset liittyvät toisiinsa. Jos sanomme sitä maailmaksi tai metsäksi niin Haavikolla se on moniehtoinen mikä ei tarkoita kaoottista tai sekavaa vaan huolella hahmotettua ja ennakoimattomasti muuttuvaa, jossa pysyvintä ovat ihmisten, kertojien, henkilöiden ja lukijoiden suhtautuminen tuohon moniehtoisuuteen. Silti lukijan ja tulkitsijan kannattaisi olla kärsivällinen eikä vain tyytyä tunnistamaan itselleen tuttua. Haavikolta yhteyksistä irralleen poimitut sitaatit, jotka huomattavan usein eivät edes ole sanatarkkoja eivätkä siten oikeastaan sitaattejakaan, toimivatkin usein vain esimerkkeinä alleviivaajansa kyynisen tai infantiilin masturbatorisesta asenteesta kirjallisuuteen eivätkä tietenkään vain kirjallisuuteen. Huomattava osa Haavikon väitetystä konservatiivisuudesta on peräisin hänen lukijoidensa liki lukutaidottomasta konservatismista, varsinkin tässä yhteydessä Haavikon ylivertaisuus on vain hänen lukijoidensa alamittaisuutta.

   Toisin kuin nykyisessä eurokeskeisyyden huumassa intoudutaan kuvittelemaan, suomalaisen ja etenkin suomenkielisen kirjallisuuden historia on hämmentävän lyhyt eli noin 130 vuotta, proosan alalla Seitsemästä veljeksestä nykypäivään, hieman enemmän draamakirjallisuudessa (Kiven 1850-luvun näytelmistä lähtien), ja selvästi vähemmän runoudessa (jos "eeppistä" Kalevalaa ei lasketa mukaan). Aika on tässä laskettu alkavan ensimmäisestä vielä lukukelpoisesta eli "elävästä" klassikosta - eihän kukaan enää vakavissaan lue esimerkiksi Agricolan ABC-kirjaa. Haavikon kirjailijanura kattaa runsaan kolmanneksen näin lasketusta suomenkielisen kirjallisuuden historiasta ja hänen prosaistin uransa noin 30 prosenttia suomenkielisen proosan historiasta. Näillä suhteilla on seurauksensa, kovin toisenlaiset kuin on totuttu näkemään. Vielä rajummaksi tilanne käy jos kysymme kuinka monta tutkimuksellisesti haastavaa suomenkielistä ja fiktiivistä proosateosta näki päivänvalon ennen kun Haavikko ja 50-luvun modernistit aloittivat työnsä ja tuotantonsa. Kiven ja toisen maailmansodan väliseltä ajalta löytyy parhaalla tahdollakin vain kaksi kirjailijaa: Maiju Lassila varhaisine metafiktioineen ja Voiter Kilpi ja hänen saaristolaissarjansa. Heidänkään osaltaan perustutkimus ei ole kunnossa. Lassilan 26 julkaisematonta teosta (4 000 käsinkirjoitettua sivua) odottavat edelleen rehabilitointiaan Helsingin yliopiston kirjastossa (sivumennen sanoen eurooppalaisissa sivistysvaltiossa kyseinen rehabilitointi ja sitä seuraava "kansalliskirjailijan" koko tuotannon julkaisu kuuluu asiaan yleensä huomattavasti aikaisemmin kuin 80 vuotta laittoman teloituksen jälkeen). Kilpi taas on saanut suojakilvekseen yhä uusia sisältöön mieltyneitä, siihen kielen kustannuksella keskittyviä ja suomen kielen perustavaa laatua olevaa joustavuutta ymmärtämättömiä tutkijoita.

   Tällä kaikella on merkityksensä Haavikon proosatuotannon suhteuttamisen kannalta: siis mikä ja missä on se kansallinen traditio, johon Haavikon romaanit ja novellit muka luontevasti sitoutuvat ja sijoittuvat. Sellainen on tietysti olemassa, mutta paljon luultua ohuempana ja nuorempana, miltei niin samanaikaisena Haavikon töiden kanssa, että olisimme pulassa, jos hän olisi aloittanut proosalla eikä lyriikalla vuonna 1951. Tästä tilanteesta aukeaa myös melkoisen taakaton näkymä suomenkielisen kirjallisuuden historiaan, ja varsinkin perinteen ja uutuuden dynamiikkaan, joka ei ole, laadultaan juuri lainkaan sellaista kuin niillä kielialueilla, joiden kirjallinen traditio on sekä pitempi että monipuolisempi kuin Suomen. Voi myös olla, että Suomi muodostaa anomalian tätä dynamiikkaa koskevan kansainvälisen teorianmuodostuksen sovellettavuuden suhteen (Finland - the final frontier). Tämä ei ole meille ainakaan ensisijaisesti pilkan kohde vaan neutraali fakta, jota käytämme hyväksemme.

   Haavikon ja muiden 50-luvun modernistien yhteydessä on muistettava heidän lähtökohtiensa ankeus ja rajoittuneisuus, kulttuurinen tyhjiö, jota vasten tarkasteltuna heidän saavutuksensa ovat sitäkin merkittävämpiä. Parhaiten sitä lienee kuvannut Tuomas Anhava (Kulttuuripoliittisilla neuvottelupäivillä 1962): "Yhteydet ulospäin katkesivat tai pinnallistuivat, ajankohtaisen sanataiteen suomentaminen lakkasi. Tämä irrottautuminen aktuaalisesta maailmankirjallisuudesta ja suuntautuminen kulttuuri-itsemurhaa tekevään Saksaan aiheuttivat sen, että Suomesta neljännesvuosisadaksi tuli provinssi, jossa täydellä voimalla alkoivat tuntua syrjäisyyden, kielialueen pienuuden ja hitaan mutta kivuliaan yhteiskunnallisen mullistuksen haitat. Kirjallisuutemme jäi polkemaan paikalleen. Laajakantoisiin saavutuksiin ei ollut ensin perinnettä ja aikaa, sitten ei avointa henkistä liikkumatilaa."

   Yksi tapa viitata aktuaaliseen maailmankirjallisuuteen Haavikon yhteydessä on huomauttaa, että hänen proosansa aloittaa vaikutuksensa samaan aikaan kuin Tel Quel -ryhmä, vuosi Alastoman lounaan ilmestymisen jälkeen, vuonna 1960. Uusi romaani oli silloin kukoistanut runsaan vuosikymmenen ja Borges julkaissut jo suurimman osan tärkeimmistä novelleistaan. Kun Haavikko 13 vuoden tauon jälkeen palaa proosan pariin Barr-nimisellä miehellään (1976), postmodernismin, uuden uuden romaanin ja maagisen realismin keskeisimmät teokset olivat jo ehtineet ilmestyä, ja tulla tunnetuiksi. Näidenkään neutraalien tosiasioiden mainitseminen ei merkitse Haavikon kritisointia vaan vain ehdottoman välttämätöntä kontekstia, jonka tarkoituksena, tämän johdannon lopuksi, on saada lukija ymmärtämään ja hyväksymään, ettei kirjallisuuden historia suinkaan pysähtynyt modernismiin saati siihen maagiseen sodan jälkeiseen vuosikymmeneen, jota jälkikäteen katsottaessa luultiin suomenkielisen kirjallisuuden viimeinkin saavuttaneen muun maailman.