Luku
1: Hakkerien työetiikka
Linus Torvalds sanoo Prologissaan, että hakkerille
»tietokone itsessään on viihdettä»,
millä hän tarkoittaa, että hakkeri ohjelmoi,
koska ohjelmointi on hänelle itsessään kiinnostavaa,
innostavaa ja iloittelevaa. Muiden hakkeriluomusten takana
oleva henki on hyvin samanlainen. Torvalds ei ole yksin
kuvatessaan työtään sellaisilla ilmaisuilla
kuin että »Linux-hakkerit tekevät jotakin
siksi, että se on heistä jotakin erittäin
kiinnostavaa». Esimerkiksi Vinton Cerf, Internetin
»isä», kommentoi, kuinka ohjelmointi alkoi
kiehtoa häntä: »Ohjelmoinnissa oli jotakin
hämmästyttävän viettelevää.»
Steve Wozniak - mies joka rakensi ensimmäisen varsinaisen
henkilökohtaisen tietokoneen - sanoo tietokoneiden
suunnittelun maailman löytämisestä: »Se
oli yksinkertaisesti kaikkein kiehtovin maailma.»
Tämä on yleinen henki: hakkeri ohjelmoi, koska
ohjelmointihaasteet ovat hänelle itsessään
kiinnostavia. Ohjelmointiin liittyvät ongelmat saavat
hakkerin aidosti uteliaaksi ja haluamaan oppia asiasta lisää.
Kiinnostava asia myös innostaa hakkeria,
energisoi hänet. 60-luvun MIT:sta lähtien klassinen
hakkeri on alkanut ohjelmoida innostuneena herättyään
puolenpäivän jälkeen ja jatkanut koodaamiseen
voimakkaasti uppoutuneena pitkälle aamuyöhön.
Hyvä esimerkki tästä on kuusitoistavuotiaan
irlantilaisen hakkeri Sarah Flanneryn kuvaus ns. Cayley-Purser
-salausalgoritminsa kehityksestä: »Siinä
oli vahva jännityksen tuntu. … Lopussa työskentelin
tauotta koko päivät ja se vain energisoi minua
lisää. Oli hetkiä, jolloin en olisi halunnut
lopettaa koskaan.»
Hakkerin toiminta on myös
ilottelevaa. Sen alkuina ovat usein leikilliset kokeilut.
Torvalds on kertonut verkkoon lähettämissään
viesteissä, kuinka Linux alkoi laajeta hänen juuri
hankkimansa tietokoneen ominaisuuksien pienistä kokeiluista.
Samoissa viesteissä hän on selittänyt motiiviaan
kehittää Linux toteamalla yksinkertaisesti, että
»sen parissa oli ja on hauskaa työskennellä».
Tim Berners-Lee, Webin luoja, kuvaa myös,
kuinka Webin alkuna olivat hänen linkityksen idealla
tekemänsä kokeilut, joita hän kutsui »leikittelyohjelmiksi».
Wozniak kertoo, kuinka monet Apple-tietokoneeseen
luodut ominaisuudet lisättiin hänen peliprojektinsa
vuoksi: »loin nuo hauskat ominaisuudet, jotta voisin
toteuttaa lempiprojektini, joka oli ohjelmoida Breakout[-niminen
peli] ja leveillä sillä kerholla».
Flannery kommentoi, kuinka hänen salaustekniikan
kehitystyönsä eteni yliopiston kirjastossa aiheeseen
liittyvien artikkelien teoreemien tutkimisen ja käytännön
kokeilevan ohjelmoinnin vuorotteluna: »Kun löysin
erityisen kiinnostavan teoreeman … kirjoitin yleensä
ohjelman, joka hyödynsi sitä … Ja aina kun
ohjelmoin jotakin, päädyin kokeilemaan asioita
tuntikausiksi sen sijaan, että olisin palannut lukemaan
artikkelin tunnollisesti loppuun.»
Joskus tämä hakkerin
ilottelevuus näkyy virtuaalitodellisuuden lisäksi
myös »lihatodellisuudessa». Esimerkiksi
Sandra Lerner on tunnettu paitsi yhtenä Internet-reitittimien
luojana niin myös alastomana ratsastamisestaan. Richard
Stallman, joka pitkine partoineen ja hiuksineen näyttää
itämaiselta gurulta, saapuu tietokonetilaisuuksiin
kaapu päällään karkottaakseen hänen
uskollisten seuraajiensa tuomista tietokoneista kaupalliset
ohjelmat. Hakkerikulttuurin kuuluisa puolustaja Eric Raymond
tunnetaan myös hänen leikittelevästä
elämäntyylistään: live-roolipelien harrastajana
hän seikkailee pitkin kotikaupunkinsa Pennsylvanian
katuja ja metsiä päällään esimerkiksi
muinaisen tietäjän puku, roomalaistyylinen senaattitooga
tai 1600-luvun kavaljeerin asu.
Raymond on Unix-hakkerien filosofian
kuvauksessaan vetänyt hyvin yhteen myös yleisen
hakkerihengen:
Unix-filosofia edellyttää,
että on uskollinen täydellisyyden pyrkimykselle.
Täytyy uskoa, että ohjelmistosuunnittelu on taito,
johon on pantava koko älynsä ja intohimonsa.
Ohjelmistosuunnittelun ja -toteutuksen kuuluu
olla ilotteleva taiteenlaji, eräänlainen korkeantason
leikki. Jos tämä asenne tuntuu naurettavalta tai
jopa hävettävältä, niin pysähdy
ja mieti, kysy itseltäsi, mitä olet unohtanut.
Miksi suunnittelet ohjelmistoja, sen sijaan että tekisit
jotakin muuta rahan eteen ja aikaa kuluttaaksesi? Sinun
on täytynyt joskus ajatella, että ohjelmointi
on intohimosi...
Unix-filosofia vaatii, että sinulla
on (tai palautat jälleen) tämän asenteen.
Täytyy välittää. Täytyy leikitellä.
Täytyy olla halukas tutkimaan.
Raymond käyttää
hakkerien toiminnan hengen kokoamiseen ilmaisua »intohimo».
Merkitykseltään se vastaa Linuksen Prologissaan
käyttämää termiä »viihde»
mutta on parempi, sillä vaikka molemmat sanat voivat
tuoda kuulijalle mieleen asioita, joita niillä ei tässä
yhteydessä tarkoiteta, niin »intohimo»
sisältää sanaa »viihde» paremmin
edellä kuvatut kolme tasoa: kysymys on omistautumisesta
jollekin asialle, joka on itsessään kiinnostava,
innostava ja ilotteleva.
Tietokonehakkerit eivät ole tietenkään
ainoa joukko, jolla on tällainen intohimoinen asenne
työhönsä, vaan esimerkiksi akateemista maailmaa
voi pitää asenteen paljon vanhempana esikuvana.
Tutkijoiden intohimoinen suhde tekemiseensä sai itse
asiassa ilmaisunsa jo, kun historian ensimmäisen Akatemian
melkein 2500 vuotta sitten perustanut Platon kuvasi filosofiaa
»singonneesta kipinästä leimahtavana liekkinä,
joka siitä lähtien ravitsee itse itseään».
Sama suhde tekemiseen voi
olla tietysti monen muunkin alan edustajalla, kuten taiteilijoilla,
käsityöläisillä ja erilaisilla »informaatioammattilaisilla»
johtajasta ja insinööristä mediatyöntekijään
ja suunnittelijaan. Tietokonehakkerit ovat itse korostaneet
käsitteen hakkeri yleistettävää ydintä
»jargon-tiedostonsa» lisäksi monessa yhteydessä.
Esimerkiksi Burrell Smith, joka suunnitteli Applen Macintosh-tietokoneen,
määritteli sanan San Franciscossa vuonna 1984
järjestetyssä Hakkerikonferenssissa näin:
»Hakkeri voi tehdä melkein mitä tahansa
ja olla hakkeri. Sitä voi olla vaikka puuseppähakkeri.
Tekemisen ei tarvitse olla high techiä. Kysymys on
käsityöläisyydestä ja tekemisestään
välittämisestä.»
Raymond toteaa oppaassaan »How To Become
A Hacker» (Kuinka tulla hakkeriksi), että »on
myös ihmisiä, jotka soveltavat hakkeriasennetta
muihin asioihin [kuin ohjelmointiin], esimerkiksi elektroniikkaan
ja musiikkiin - itse asiassa tämän asenteen tapaa
kaikkien tieteiden ja taiteiden korkeimmilla tasoilla».
Tästä näkökulmasta
katsottuna tietokonehakkerit voidaan ymmärtää
erinomaisena esimerkkinä informaatioammattilaisten
roolia kasvattavassa verkostoyhteiskunnassa laajemmin nousussa
olevasta työetiikasta, jota voisi kutsua vaikka nimellä
hakkerien työetiikka. Nimen ei pidä antaa hämätä:
vaikka tämän asenteen nimeämiseen käytetään
tietokonehakkerien keksimää nimikettä, on
tärkeää nähdä, että voisimme
puhua siitä ilman mitään viittausta tietokoneammattilaisiin.
Puheena on yleinen yhteiskunnallinen haaste, joka kyseenalaistaa
elämäämme pitkään hallinneen ja
yhä voimakkaassa otteessa pitävän protestanttisen
työetiikan.
Kannattaa katsoa tarkemmin, mitä
nämä yleistetyssä merkityksessä ymmärretyn
hakkerietiikan kohtaamat historiallisesti pitkälle
juurtuneet yhteiskunnalliset voimat ovat. Tuttu ilmaisu
»protestanttinen työetiikka» periytyy tietysti
Max Weberin kuuluisasta esseestä The Protestant Ethic
and the Spirit of Capitalism (1904-5). Weber kuvaa siinä
ensin, kuinka 1500-luvulla nousseen kapitalismin hengen
ytimessä oli ajatus työstä velvollisuutena:
»Tuo erikoinen ajatus henkilön kutsumuksesta,
joka on hänen velvollisuutensa, on meille nykyisin
niin tuttu mutta tosiasiassa kaikkea muuta kuin itsestäänselvä.
Tämä ajatus on kapitalistisen kulttuurin sosiaalisen
etiikan luonteenomaisin osa ja eräällä tavalla
sen perusta. Kysymys on velvollisuudentunteesta, jota yksilön
oletetaan tuntevan ja jota hän tuntee työtään
kohtaan riippumatta siitä, mistä se koostuu, ja
erityisesti riippumatta siitä, onko siinä kyse
hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa käytöstä
vai vain hänen käytöstään materiaalisesti
(pääomana).» Ja hän lisää:
»kehittyneen velvollisuudentunnon lisäksi välttämätön
on yleinen asenne, jossa ainakin työaikana jätetään
sivuun kysymys siitä, miten totutun palkan voisi hankkia
kaikkein mukavimmin ja vähimmällä vaivalla.
Sen sijaan työtä täytyy tehdä aivan
kuin se olisi absoluuttinen päämäärä
sinänsä, kutsumus.»
Sitten Weber osoittaa, miten
hänen esseensä toinen päätekijä
eli protestanttien opettama työetiikka edisti näitä
teemoja. Protestanttinen saarnaaja Richard Baxter ilmaisi
protestanttisen työetiikan puhtaassa muodossa: »Jumala
on luonut meidät toimimaan; työ on voimiemme sekä
moraalinen että luonnollinen päämäärä»,
ja sanoa, että »rukoilla ja mietiskellä
[työnteon sijaan] on sama kuin palvelijasi kieltäytyisi
annetusta tärkeimmästä työstään
ja tekisi vain pienempiä ja helpompia hommia».
Jumalaa ei miellytä katsella pelkkää
mietiskelyä ja rukoilua.
Baxter neuvoo kapitalismin hengen mukaisesti
työnantajia vahvistamaan tätä oman osansa
mahdollisimman hyvin hoitamisen ajatusta tekemällä
siitä omantunnon asian: »Jumalalle todella mieleinen
palvelija tekee työnsä velvollisuudesta Häntä
kohtaan, aivan kuin Jumala itse olisi pyytänyt hänet
tekemään sen.» Myös
Baxter vetää opetuksensa yhteen käyttämällä
työstä ilmaisua »kutsumus»,
mikä on hyvä nimitys protestanttisen
etiikan ytimenä olevalle kolmelle asenteelle: työ
on nähtävä itseisarvona, työssä
on tehtävä oma osansa mahdollisimman hyvin ja
työhön on suhtauduttava velvollisuutena, joka
on tehtävä, koska se on tehtävä.
Siinä missä hakkerien työetiikan
esikuva on akatemia, Weber sanoo, että protestanttisen
etiikan ainoana historiallisena edeltäjänä
voidaan pitää luostaria. Ja todellakin, jos Weberin
vertausta laajennetaan, voimme nähdä monia yhteyksiä.
Esimerkiksi Benedictus määräsi kuudennella
vuosisadalla luostarisäännössään
kaikki munkit ottamaan annetun työosansa vastaan velvollisuutenaan
sekä varoitti työtävieroksuvia veljiä
toteamalla, että »Paholainen keksii tekemistä
joutilaille käsille». Munkkien
ei sopinut kyseenalaistaa annettuja työtehtäviään.
Benedictuksen edeltäjä Johannes Cassianus teki
tämän luostarisäännössään
hyvin selväksi kuvaamalla ihaillen munkki Johanneksen
yrityksen pyörittää vanhempansa käskystä
niin isoa kiveä, jota ihminen ei pysty pyörittämään:
Kun eräät halusivat kovasti
kehittyä henkisesti hänen [Johanneksen] kuuliaisuutensa
esimerkistä, vanhimmainen kutsui hänet ja sanoi:
»Johannes, juokse tuonne ja pyöritä tuo
kivi tänne niin nopeasti kuin mahdollista.» Hän
ryhtyi välittömästi toimeen, käyttäen
työntämiseen välillä niskaansa, välillä
koko ruumistaan yrittäen kaikin voimin pyörittää
tuon valtavan kiven, jota suuri miesjoukkokaan ei olisi
pystynyt liikuttamaan, niin, että sekä hänen
vaatteensa että kivi olivat hiestä märät.
Tässäkään tilanteessa hän ei ryhtynyt
kyseenalaistamaan käskyä ja tekoa mahdottomana,
vaan luotti kunnioituksesta ja kuuliaisuudesta vanhaa miestä
kohtaan siihen, että hän ei käskisi tekemään
mitään turhaan tai ilman syytä.
Tämä sisyfosmainen
raataminen kiteyttää hyvin luostarilaitokselle
keskeisen ajatuksen, että ihmisen ei pidä kyseenalaistaa
työnsä luonnetta. Benedictuksen luostarisääntö
selitti jopa, että työn luonteella ei ollut väliä,
koska työn korkein tavoite ei ollut itse asiassa saada
jotakin aikaan vaan työntekijän sielun nöyryyttäminen
- tavoite, joka tunnetaan yhä hyvin monissa toimistoissa.
Keskiajalla tämä protestanttisen työetiikan
esikuvana toiminut ajattelu pysyi kuitenkin vain luostarien
sisällä eikä vaikuttanut kirkon - puhumattakaan
laajemmin yhteiskunnan - hallitsevaan ajatteluun. Vasta
protestanttinen uskonpuhdistus levitti luostariajattelun
luostarin muurien ulkopuolelle.
Muualla Verkkoliitteessä:
Hakkerietiikka-kirjan
arvio (17.3.2001)
