ISBN: 951-0-22712-9, WSOY 1998. Sivut 193-205.

Tukholman kautta Euroopan porstuaan, Kööpenhaminaan

"Kööpenhamina on lähempänä Eurooppaa"

Keväällä 1885 Ida Aalberg jätti jälleen sopimuksensa teatterinsa kanssa uusimatta ja aikoi lähteä ulkomaille. Hänen eroonsa odotettiin selitystä, mutta niin suomenkielisissä kuin ruotsinkielisissä lehdissäkään kukaan ei osannut sitä antaa. Ida Aalbergin näyttelijänura oli Kylän heittiön Boriskan menestyksestä lähtien noussut jatkuvasti. Suoria voittoja olivat mm. Luise, Jane Eyre, Lea, Julia, Margareta, Nora, Regina von Emmeritz, Ofelia ja Maria Stuart, jotka tunnettiin kaukana maaseudullakin. Pääkaupungin yleisö, Helsingissä pistäytyvät matkailijat ja jopa ruotsinkieliset ja venäläiset teatterin harrastajat tulivat Arkadiaan katsomaan Ida Aalbergia.
   Toukokuussa hän lähti Tukholman ja Kristianian kautta Kööpenhaminaan, josta hän toivoi paljon, vaikka ajattelikin Tanskan olevan vain pysähdyspaikka matkalla Eurooppaan. Kun Idalta kysyttiin, miksi hän suinpäin päätti muuttaa Kööpenhaminaan, miksei Tukholmaan jossa sentään puhuttiin ruotsia, hän vastasi, että Kööpenhamina oli lähempänä Eurooppaa. Hänen sitkeä haaveensa ei ollut kuollut, vaikka hän vakuutti itselleen ja muille toista palatessaan keväällä 1884 Pariisista Suomeen. Unelma maailmanmaineesta Sarah Bernhardtin tapaan eli hänessä yhä vahvana.

Kuokkavieraana "Kuninkaallisen" palkeilla

Jo ennen lähtöään Suomesta Ida Aalberg oli kuullut, että maailmankuulu italialainen näyttelijä Ernesto Rossi oli tulossa vierailemaan Hamletina Tukholman Kuninkaalliseen teatteriin. Mitä enemmän Ida tuota vierailua ajatteli, sitä selvemmäksi hahmottui hänen mielessään aie: Miksei hänkin voisi vierailla Ofeliana Kuninkaallisessa teatterissa? Olihan hän suurella menestyksellä esittänyt roolin Arkadiassa. Laivamatkalla Helsingistä Tukholmaan hän harkitsi, miten voisi lähestyä asiassa Kuninkaallisen teatterin johtajaa, jota hän ei entuudestaan tuntenut. Kun laiva oli jo tulossa satamaan, hän teki päätöksensä. Yrityshän voi epäonnistua, mutta se voi myös onnistua.
   Tukholman Kuninkaallisen teatterin rakennus oli suuri ja juhlallinen verrattuna kotoiseen Arkadiaan. Näyttämön ovi löytyi helposti. Vahtimestari istui ikkunan takana vartiokopissa ja luki aamulehteä. Tuskin hän päätään käänsi, kun Ida pysähtyi tiedustelemaan herra johtajaa, jonka nimeäkään hän ei tiennyt.
   - Johtaja Willman on vielä huoneessaan, mutta harjoitukset alkavat puolen tunnin kuluttua.
    Ensimmäiseltä kohtaamaltaan näyttelijältä Ida kysyi teatterinjohtajan huonetta. Vasta koputtaessaan tämän ovelle hänet valtasi jännitys ja pelko. Kuultuaan sisääntulokehotuksen hän avasi oven eikä ensin uskaltanut katsoa Willmania. Hän pyysi anteeksi ja sai suustaan pari kolme lausetta.
   - Tahtoisin teidän teatterissanne, johtaja Willman, esittää Ernesto Rossin vastanäyttelijänä Ofelian. Tulen Suomesta ja olen esittänyt osan Suomessa. Ja myös Julian osan.
   Willman meni ensin sanattomaksi mutta kysyi sitten hämmästyneenä:
   - Vai niin. Ja millä kielellä? Italian kielelläkö?
   - En, mutisi Ida.
   - Ruotsin kielelläkö? jatkoi Willman.
   - En ruotsin kielelläkään, sopersi Ida.
   - Ja millä kielellä siis, jos saan luvan kysyä? tiukkasi Willman.
   - Suomen kielellä, vastasi Ida.
   Willman kuiskasi jotakin huoneeseen pistäytyneelle näyttelijälle, joka lähti kiireesti paikalta kasvoillaan huvittunut ja ivallinen ilme. Tämä levitti uutisen koko talon tietoon ja muutama näyttelijä kokoontui käytävään johtajan huoneen lähelle ilmeisesti kuulemaan lisää suomalaistytön uskomattomasta ehdotuksesta. Jotkut nauroivat ääneen. Muutamassa hetkessä itse Rossi, jolle oli myös kiidätetty skandaalimainen uutinen, syöksyi koputtamatta huoneeseen saadakseen kuulla, mitä oli tapahtumassa. Hän halusi nähdä naisen, joka niin odottamatta tarjoutui Ofeliaksi.
    Tähtivieras ja Willman puhuivat muutaman sanan ranskaa ja molemmat katsoivat puhuessaan Idaa. Sitten Willman kääntyi Idan puoleen ja esitteli hänet Ernesto Rossille. Italialaisen näyttelijän hymy oli aseistariisuvan lämmin ja sydämellinen, mutta Willman oli yhä ivallinen:
   - Vieraallamme ei ole mitään sitä vastaan, että kokeilemme nyt heti harjoituksen alkaessa teidän Ofeliaanne.
   - Nyt hetikö? hämmästyi Ida.
   - Nyt heti!
   - Tässä asussako?
   - Tässä asussa!
   - Juuri laivarannasta tulleena?
   - Juuri niin.
   - Suoraan näyttämölle?
   - Aivan niin. Jättäkää laukkunne huoneeseeni.
   Ida ohjattiin kuitenkin lähellä olevaan pieneen pukuhuoneeseen, jonne hän jätti tavaransa. Rekvisiitanhoitaja toi hänelle kimpun tekokukkia ja harmaan vaatekappaleen, joka osoittautui hameeksi. Ida irrotti tukkaneulat hiuksistaan ja päästi tukkansa valloilleen, ja tuskin hän oli laskenut hiuksensa vapaiksi, kun näyttämöltä kuului huuto: "Harjoitus alkaa! Ofelia näyttämölle!" Willman käski aloittaa Ofelian hulluuskohtauksella.
   Willmania lukuun ottamatta kukaan teatterissa ei tiennyt hänen nimeään. Kun näyttämöjärjestäjän komento kuului pukuhuonekerrokseen, Ida ymmärsi, että häntä kohdeltiin kuin armopalojen kerjääjää, jonka kustannuksella haluttiin pilailla. Näyttämölle mennessä hänet valtasi samanlainen raivo kuin näyttelijätovereiden naureskellessa joskus hänen setäystävilleen tai kun svekomaani tai viikinki Helsingissä tokaisi hänen kuultensa, miten suomen kieli oli aivan liian kehittymätön ja karkea, jotta sillä voitaisiin ilmaista herkkiä tunteita ja syvällisiä ajatuksia. Tarvittaessa Ida sai silmänräpäyksessä yhteyden "voimavarastoonsa" ja näyttämökohtaus joka sitten seurasi tavoitti jokaisen katsojan. Kohtaus saattoi olla herkkä ja hiljainen tai äänekäs, hurja räjähdys, mutta Ida hallitsi voimansa, jonka hän lähetti edelleen yleisölle. Tuhannet olivat sen Arkadia-teatterissa kokeneet. Kun Idan hallittu purkaus tapahtui näyttämöllä, vaikka hän olisi vain kuiskannut vuorosanansa, tuo voima täytti koko teatterisalin ja kiiri katsomon lävitse seinästä seinään, lattiasta kattoon. Eikä yleisön joukossa ollut ainoatakaan katsojaa, jota se ei olisi koskettanut. Kiiruhtaessaan nyt Tukholman Kuninkaallisen teatterin näyttämölle Ida tunsi, miten voima virtasi häneen, ja kun hän astui näyttämölle, jännitys ja pelko olivat kadonneet.
   Pimeässä katsomossa hän erotti suuren joukon päitä. Hänelle kerrottiin myöhemmin, että teatterin henkilökunnasta kaikki talossa olleet olivat läsnä. Itse Willman näet oli luvannut, että "nyt tapahtuu jotakin". Tyhjällä näyttämöllä Ida näytti aralta hiireltä, joka harmaassa hameessaan, kädessään kimppu tekokukkia, tukka valloillaan astui kohti ramppia ja puhui edetessään oudolla kielellä. Kieli ei kuitenkaan ollut ymmärtämisen este. Ofelian hulluuskohtaus esitettiin tavalla, joka ei jättänyt ketään välinpitämättömäksi. Kuiskuttelu salissa vaihtui muutamassa hetkessä hiljaisuudeksi, liikuttuneet ammattilaiset pyyhkivät kyyneliään ennen kuin kohtaus oli päättynyt. Ofelian lopetettua vuorosanansa ja poistuessa kulisseihin salista ei kuulunut hiiskahdustakaan, sitten räjähtivät kättentaputukset. Jokainen oli tarvinnut muutaman hetken tointuakseen näkemästään. Ennen kuin kukaan ruotsalaisista ennätti sanoa mitään, italialainen Rossi karjaisi koko kauniin, vahvan äänensä voimalla: "Grandioso! Magnifico!" Ja sitten seurasi yhtä kovalla äänellä ranskalainen repliikki teatterinjohtajalle:
   - Tämän tytön minä tahdon huomisillan Ofeliaksi enkä ketään toista.
   Muut paikalle osuneet olivat samaa mieltä. Ida oli valloittanut saliin ilmestyneet teatterilaiset hyökyaallon tavoin. Joukossa oli tietenkin muutama soraääni. Pari vanhempaa Kuninkaallisen teatterin näyttelijää ei onnistuneesta näytteestä huolimatta pitänyt suotavana, että tuntematon suomalainen näyttelijä esiintyisi omituisella kielellään heidän kuninkaallisessa Hamletissaan ja vielä odotetun vierailun ensi-illassa, jossa oli mukana Ernesto Rossi. He antoivat uutisen parille päivälehdelle, jotka repäisivät sen seuraavana päivänä palstoilleen asianmukaisin kommentein varustettuna sävyyn: Kuninkaallisen teatterin sopimaton ratkaisu! Uutinen levisi laajalle ja oli parasta mainosta Rossin vierailulle. Ensimmäinen esitys myytiin nopeasti loppuun ja runsaasti jäi jonottajia, jotka eivät mahtuneet sisälle.
   Varsinaisessa esityksessä Ida Aalberg onnistui vielä paremmin kuin edellisen aamupäivän harjoituksessa. Yleisö oli haltioissaan. Seuraavan päivän lehdissä kiitettiin esitystä, Hamletia sekä Ofeliaa. "Neiti Aalberg on ainoa, joka on näytellyt suomeksi tukholmalaisessa teatterissa. Koe menestyi täydellisesti", kirjoitti Dagens Nybeter ja totesi että "mielipuolisuuskohtaus oli täydellinen riemuvoitto". Ida tutki tarkkaan Tukholman lehdet ja oli myös Stockhoms Dagbladetin arvostelusta iloisesti yllättynyt: "Tämän kirjoittaja ei ymmärrä ainoatakaan suomen sanaa, mutta silti ei ollut vaikea ymmärtää Ida Aalbergin Ofeliaa.... Vasta mielipuolisuuskohtaus näytti täysin, millainen taiteilijapersoonallisuus oli edessämme. Äänen lapsellinen, naiivi surumieli, puoleksi lauletut, puoleksi puhutut laulut, niin lausutut, että näki kuinka Ofelia itse luuli laulavansa, tyhjä nauru, joka päättyy nyyhkyttävään itkuun, hämmentynyt, pelokas katse, kaikki yhtyi liikuttavan kauniiseen kokonaisvaikutukseen."
    Aftonbladetin kirjoittaja oli arvostettu kirjailija ja kulttuuripersoonallisuus Gustaf af Geijerstam, joka pitkässä arvostelussaan mainitsi mm. seuraavaa: "Kuuluisa suomalainen näyttelijä Ida Aalberg antoi meidän ennen kaikkea nähdä, miten lämpimästi Ofelia rakastaa Hamletia. Hänen näyttelemisessään oli kolmannen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa jotain hermostunutta, joka teki erinomaisen vaikutuksen. Huomasi, miten hänen täytyi hillitä itseänsä voidakseen olla osoittamatta hellyyttä Hamletia kohtaan ja nähdessään mitenkä Hamlet kärsi. Mutta siitä syystä, että katsoja sai niin voimakkaan vaikutelman Ofelian rakkaudesta, saattoi hän saada yhtä voimakkaan vaikutelman mielipuolisuuskohtauksesta. Ida Aalbergin näyttelemisessä oli tavatonta vivahdusrikkautta."
    Vain läheisimmille ystävilleen Ida kertoi myöhemmin, mitä hän sai kestää Kuninkaallisessa teatterissa sekä lyhyen oleskelunsa aikana Tukholmassa. Hänen kaikessa kiireessä kirjoittamansa lyhyt kirje Ellen Nervanderille antaa aavistaa, ettei kokemus ollut vain suuri näyttämövoitto ja erinomaisia arvosteluja vaan kokonainen sarja vaikeita tilanteita ja tuskallisia, nöyryyttäviä kokemuksia, jotka Idan ajattelutavan mukaan "kypsyttivät ja kehittivät" häntä:

"Olen voittanut! Monen katkeran kyyneleen, monen nöyryytyksen jälkeen olen voittanut. On surullista, että poliittista asemaamme ei täällä lainkaan käsitetä. Tunsin joka hermosäikeelläni, kuinka ne uhkasivat suomen kieltä sekä teatterin ulko- että sisäpuolella. Kuinka paljon minä sainkaan niellä! Siitä tulisi kokonainen kirja, mutta en uskalla panna paperille yksityiskohtia. Rossi piti Italian lähetystön jäsenille näytännön jälkeen illalliset, joihin teatterin jäsenistä minut yksin oli kutsuttu. Hän esitti samppanjamaljan nuorelle taiteilijalle, joka lähtee maailmaan ja jolle kaikki vielä on avoimena - hän itse jo vähitellen saa lopettaa.
   Kuljen kuin unessa. Kuinka onnellinen minä olen, kuinka kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. - Kuningas sanoi, että olin ihmeellinen ilmestys."

Ennen lähtöään Tukholmasta Ida tapasi vielä kerran Ernesto Rossin ja keskusteli tämän kanssa pitkään eurooppalaisista teattereista. Rossilla, joka oli esiintynyt useimmissa Euroopan maissa, oli runsaasti kokemuksia.
   - Jos haluatte tulla suureksi taiteilijaksi, muistakaa olla viisas ja pitää itsenne kurissa! oli Rossin neuvo.
   Idan Tukholmassa esiintymisen jälkeen Ottilia Silfverstolpe kirjoitti Emilie Bergbomille:

"Eriskummainen on tapahtunut! Suomenkieli on kaikunut Kustaa III:n temppelissä, ruotsalaiselta kansallisnäyttämöltä - Ida lähettuä terveisiä ja sanoo olevansa ylen onnellinen. Niin hän olkoonkin, sillä luonnollista on että täällä häntä kohtasi mitä jäykin vastarinta. Kumminkin on menestys ollut täydellinen.
    Kaikki ovat ihastuneita, ja sanomalehdistön tunnustus on yksimielinen. Svenska Dagbladet on useissa numeroissa esittänyt halpamaisimpia häväistysväitteitä svekomaanisessa hengessä, mutta kiittää sittenkin hänen taidettaan.
    Teatterissa on kateus ja vehkeileminen ollut rajaton, mutta Rossi on ollut erinomaisen rakastettava. Hänen käytöksensä Idaa kohtaan on synnyttänyt kuulumatonta kateutta , mutta kenties se ratkaisi asian että hän sai esiintyä...
   Näytäntöiltoina ei kukaan tahtonut auttaa häntä, ja neljännen näytöksen jälkeen ei tahdottu antaa esiripun nousta. Yleisö oli hakata kätensä pilalle, mutta esirippu ei noussut! Oli kuitenkin vähän itsepäistä suomalaista verta salongissa ja lopulta se voitti ja esirippu nousi."

Saksan porstuasta keisarinnaa tapaamaan

Saapuessaan Kööpenhaminaan Ida Aalberg ei kiinnittänyt kaupunkiin huomiota. Hänellä oli etukäteen laadittu tarkka suunnitelma, miten hänen olisi toimittava. Kannettuaan kevyen matkalaukkunsa hotelliin hän istui koko iltapäivän huoneessaan ja mietti, mitä seuraavana päivänä sanoisi Luise Heibergille, Tanskan Kuninkaallisen teatterin kuuluisimmalle näyttelijättärelle. Tanssijattarena uransa aloittanut Johanne Luise Heiberg o.s. Pätges oli siirtynyt puhenäyttämön puolelle ja päässyt jo nuorena Kuninkaalliseen teatteriin, jossa ura vei hänet yhä korkeammalle. Avioliitto Kuninkaallisen teatterin johtajan, tunnetun näytelmäkirjailijan, Johan Ludvig Heibergin kanssa varmisti hänen asemaansa, jonka hän lahjoillaan ja kovalla työllään oli saavottanut. Grand old lady oli yli 80-vuotias, mutta näyttelijäntyöstä vetäydyttyäänkin häntä pidettiin yhä vaikutusvaltaisena Tanskan teatterimaailmassa.
   Täsmällisesti sovittuun aikaan Ida soitti ovikelloa. Oven tuli avaamaan nuori ja sievä sisäkkö, joka johdatti hänet sisähuoneeseen. Luise Heiberg istui jo häntä odottamassa. Kun vanha rouva ei sanonut muodollisen tervehtimisen jälkeen mitään, Ida aloitti hiljaisella äänellä ja niin nöyrästi kuin mahdollista. Hän toivoi apua koska aikoi yrittää näyttelijänä Kööpenhaminassa. Epäkohteliaasti hänet keskeytettiin. Luise Heiberg totesi lyhyesti, ettei hänellä ollut mahdollisuutta tehdä mitään vieraansa puolesta. Lyhyt tapaaminen oli Idalle katkera pettymys, koska hän oli laskenut paljon sen varaan.
   Idan helsinkiläiset ystävät olivat yhdessä tanskalaisten suhteittensa avulla järjestäneet toisenkin tapaamisen, johon hän pisti nyt toivonsa. Teatterinjohtaja August Rasmussenin huoneessa oli vahva sikarintuoksu ja pöytänsä takana istuva teatterimies näytti yhtä tanskalaiselta kuin hänen nimensä kuulosti. Hän katsoi Idaa suoraan silmiin ja hymyili ystävällisesti. Rasmussenille oli kerrottu etukäteen, kuka Ida Aalberg oli ja mitä rooleja hän oli esittänyt. Tämä näytti 27 ikävuottaan paljon nuoremmalta, Rasmussenin mielestä hän oli vasta tyttönen. Hänen asunsa oli epämuodikas, melkein tyylitön. Vaaleanruskea tukka oli kiedottu huolettomasti niskaan, kasvojen iho oli hyvä ja ilmehikkäiden silmien katse kiinteä ja rauhallinen. Nuori nainen katsoi häntä vetoavan odottavasti, aivan kuin hän olisi voinut avata tälle minkä tahansa oven maailmaan. Eniten häntä kiinnosti nuoren naisen charmi ja voimakas persoonallinen säteily.
   Ilman pitkiä puheita Rasmussen sanoi vain lyhyesti, että yhteistyötä hän oli halukas yrittämään syksyllä, jolloin hän antaisi Idan esittää Casino-teatterissa kymmenenä iltana Scriben Adrienne Lecouvreur -näytelmän nimiosan. Ida saisi puhua ruotsia muuten tanskankielisessä esityksessä. Lyhyen keskustelun jälkeen hän toivotti hyvää kesää ja ahkeraa paneutumista roolin opiskeluun, elokuussa Casino-teatterissa tavattaisiin. Vielä ovelta hän huusi, että oli ystäviltään kuullut Ida Aalbergista kiitosta ja ylistystä, mutta ihailijat eivät olleet lainkaan liioitelleet. Hän oli varma, että syksyllä työ sujuisi hyvin.
   Se riitti palauttamaan Idan uskon ja toivon työhön ja tulevaisuuteen. Hiukan häntä huolestutti se, että hänellä ei ollut kirjallista sopimusta syksyn roolista, mutta hän luotti pohjoismaalaisen miehen sanaan. Lupaus oli hänelle tärkeä, sillä hän aikoi ryhtyä heti tutkimaan roolia, jonka hän oli Suomessa esittänyt pari vuotta aiemmin ja piti sitä yhtenä parhaista osistaan. Kesän aikana oli paljon muutakin tehtävää, sillä elokuussa oli oltava tuliteräkunnossa. Ensi töikseen hänen oli löydettävä oma asunto. Kevein askelin hän lähti hotelliinsa. Parin päivän ajan hän tutustui Kööpenhaminaan ennen kuin lähti etsimään niitä Tanskan kuuluisuuksia, joille suomalaiset ystävät olivat kirjoittaneet ja sopineet hänen tulostaan. Ida oli varma, että he suhtautuisivat häneen suopeammin kuin Luise Heiberg.
   Tapaamatta oli vielä pelottava Georg Brandes. Ensin hän aikoi lykätä tapaamista tuonnemmaksi mutta muuttikin mielensä. Kööpenhaminassa kirjoittamassaan lyhyessä muistelmaluonnoksessa hän on kuvannut sitä mm.:

Hän loi nopean ja uteliaan katseen mieheen. Hän näki älykkään, kylmän otsan ja muutamia pilkallisia, ironisia piirteitä suun ympärillä. Samassa mies kääntyi, pyysi häntä istumaan ja istuutui itse vastapäätä. Sydämellistä, jotain ystävällistä oli hänen silmissään, kun hän aloitti keskustelun. Jos hän vain jotenkin voisi olla avuksi, tekisi hän kaikkensa, 'mutta', sanoi mies, 'te tulette liian myöhään, teatterisesonki loppuu näinä päivinä'."
   "Niin, paha kyllä, minä viivyin liian kauan Norjassa."
   "Mitä te olette näytellyt?"
   "Enimmän Shakespearea ja muita klassikkoja, kuten Juliaa, Maria Stuartia."
   "Huh! te vanhana Maria Stuartina" keskeytti mies hänet koomillisesti.
   "Ofeliaa - -"
   "Niin, Teillä on Ofelian katse ja tukka, mutta ettekö ole näytellyt uudenaikaisia osia?"
   "En, vain jokusen, Noran, Clairen."
   "No, mutta miksi ette?"
   "Ei ole sopinut."
   "Ja nyt tahdotte päästä ulkomaille?"
    "Niin, miksi en saisi tahtoa?"
    "Tahdotte oppia uuden kielen?" mies katsoi häntä epäilevästi ja lievän ironinen hymy väreili hänen huulillaan.
   "Niin, sitä tahdon, tahdon tulla suureksi, tahdon tulla eurooppalaiseksi", hän vastasi koko nuoruuden innolla.
    "Mutta miksi ryhtyä tuohon hirvittävään työhön? Tiedättekö, mitä uuden kielen oppiminen merkitsee? Kuka teille on semmoista neuvonut?"
   "Ei kukaan, en ole kysynyt keltään, seuraan omaa päätäni", hän heilautti uhmaten päätään taaksepäin ja koska toisen suupielessä väikkyvä puoliksi säälivä hymy häntä kiihotti, hän jatkoi ylimielisenä ja kuumeisen iloisena:
   "Toivon, että aika tulee aina enemmän ja enemmän humaaniseksi ja että annetaan kyvyn vuoksi anteeksi vähäinen murtaminen. On esimerkkejä, että jotkut vieraalla kielellä ovat saavuttaneet menestystä."
   "Kyllä, kyllä, mutta silloin täytyy kykyä olla kaksin verroin. Silloin täytyy olla nerollisuutta -"
    "Ja kun te ette usko minulla olevan paljoakaan tuota jumalanlahjaa niin -"
   "Ah neiti, miksi ei, uskon että olette nero."
    Mies katsoi häneen, taivutti kylmästi päätään ja muutti keskustelunaihetta.
   "Kuinka kauaksi aikaa aiotte jäädä tänne?" Hän nousi.
   "Mihin aiotte lähteä?"
    "Menen kotiin, en halua kauempaa pidättää teitä."
   "Ah, minä vakuutan, että keskustelu teidän kanssanne on ollut nautinto. Tunsin teidät heti. Teistä on kirjoitettu, teitä on kiitetty. Tunsin heti teidän nimenne ja nyt pyydän teitä sanomaan, voisinko jotenkin tehdä olonne Kööpenhaminassa siedettäväksi. Tahdon olla Teidän ritarinne, jos suvaitsette.
   Missä syötte huomenna? Emmekö voisi syödä yhdessä päivällistä?"

Seuraavana päivänä Georg Brandes saapui noutamaan Idaa sovittuun aikaan päivälliselle mukanaan veljensä Edvard. Päivällinen venähti muutamaksi tunniksi, ja sen aikana luotiin perusta Ida Aalbergin ja Brandes-veljesten ystävyydelle.
    Kesken kaiken tuli Emilie Bergbomin yllättävä kirje. Tulossa oli keisari Aleksanteri III:n ja keisarinna Maria Feodorovnan Suomen vierailu. Kuten usein ennenkin tärkeitä vierailuja ja juhlatilaisuuksia valmistettaessa Emilie Bergbom oli valittu naisten juhlatoimikunnan puheenjohtajaksi. Hän pyysi Idaa tulemaan kotimaahan pariksi kolmeksi viikoksi, koska häntä odotti kunniakas tehtävä elokuun 5. päivänä. Suomen naiset aikoivat lahjoittaa Lappeenrannassa keisarinnalle suomalaisen veneen, ja sen luovuttaisi Suomen maakuntia edustava nuorten naisten lähetystö. Ida oli valittu ensimmäisenä eri maakuntia edustavasta yhdeksästä nuoresta naisesta, koska Ida oli kaikkien mielestä Hämeen tunnetuin tytär.
   Kirje oli kuin vastaus Idan rukoukseen. Hän saisi tavata vaikutusvaltaisen henkilön, joka yhdellä sanalla pystyisi ratkaisemaan hänen elämänsä umpisolmutilanteen, auttamaan häntä eteenpäin hänen urallaan. Ida halusi esittää pyyntönsä keisarinnalle henkilökohtaisesti. Hetkeksikään ei hänen mieleensä juolahtanut, ettei korkeaarvoisen vieraan kanssa olisikaan mahdollista keskustella yksityisasioista. Ida lupasi tulla Helsinkiin ajoissa. Ennen lähtöään Kööpenhaminasta hän kirjoitti Ellen Nervanderille:

Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut kirjoittaa sinulle - mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa, minulla ei ole ollut mielenrauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa kirjoittaa kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois kotoa, aioin, niin pian kuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen, matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi noista yhdeksästä. Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle ja johonkin saksalaiseen hoviin ja senvuoksi minä heinäkuussa tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan ihmistä - niin, rouva Heibergin minä tiesin, mutta harhaluulosta naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin päässyt -; ilman ainoatakaan suositusta, sillä minä halveksin, halveksin kaikenlaisia suosijoita. Luulin pääseväni esiin omin voimin ilman toisten apua, mutta Euroopassa - ja Kööpenhaminassa on jo Eurooppaa - se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisten puhetta kuin olisi se satua, kohauttavat olkapäitään ja sanovat: "Emme tunne teitä" tai suorastaan jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa, olen ollut hyvin masentunut. Ja sen vuoksi haluan päästä korkeassa asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo koskaan, koskaan alentaa itseäni naisena ja sen vuoksi käännyn Venäjän keisarinnan puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen sitoutunut näyttelemään suuressa Casino-teatterissa (Ristori näytteli siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa ei lain mukaan kukaan yksityinen vierasmaalainen saa esiintyä. Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! - Olen innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston ruumissaattoa."

Idan tavoitti vielä heinäkuussa Kööpenhaminasta innostava mutta kriittinen kirje. Se oli Helsingistä hänen ikätoveriltaan ja ihailijaltaan Hjalmar Neiglickiltä. Neiglickiä pidettiin yhtenä pääkaupungin parhaista ellei parhaana teatteriarvostelijana, vaikka hänen oma alansa oli psykologia. Kirjeessään Neiglick lupasi lähettää Ida Aalbergin ja hänen rooliensa esittelyn Edvard Brandesin lehteen. Sen hän lähettikin ja se ilmestyi syyskuussa. Kirjeessään Neiglick kirjoitti mm.:

"Teille ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea, kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi ja rohkeaksi.
   - - Suomen tulevaisuus ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista tulee senaattoreja, ei siitäkään, että 'isiltä peritty ruotsalainen kulttuuri' näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerran saa tuntea olevansa Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä pois eikä tulla takaisin muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa - se on tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei merkitse mitään, vaikkei kaikki mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti hyvää.
    Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa, mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja, jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te."

Suurin toivein Ida matkusti sitten Helsinkiin. Siellä oli käynnissä monenlaisia valmisteluja. Emilie Bergbom selvitti kansallispukuisten esiintyjien ryhmälle heidän tehtävänsä ja keisarillisten ohjelman. Vierailu alkoi 4. päivänä elokuuta, jolloin seurue tuli Lappeenrantaan. Seuraavana päivänä klo 7 illalla, kun seurue palasi Lauritsalasta huvimatkalta, keisarinnalle lahjoitettiin puuvene. Vene lähti rannasta ulompana olevan keisarillisen jahdin luokse, peränpitäjänä oli rouva Emilie de Pont. Sen jälkeen kun hän oli pyytänyt, että keisarinna suvaitsisi vastaanottaa lahjan ja keisarinna oli astunut veneeseen, kansallispukuiset naiset soutivat ylhäisen vieraan laiturille. Keisarinna ihasteli veneen käsin kirjottuja tyynyjä ja peitteitä. Lahjan ojentajat kutsuttiin samaksi illaksi teelle keisarillisten luokse, ja siinä tilaisuudessa Ida Aalberg lausui Julius Krohnin sepittämät suomalaiset säkeet, jotka ranskalaisen käännöksen ohella annettiin heidän majesteeteilleen ja jotka sisälsivät lämpimän tervehdyksen hallitsijaparille. Siihen Idan tapaamiset keisarinnan kanssa jäivätkin. Sen jälkeen hän ei nähnyt tästä vilaustakaan, vaikka maakuntien edustajat saivat olla läsnä samoissa juhlissa, joissa myös Venäjän hoviväkeä oli läsnä keisarinnan ympärillä. Juhlatilaisuus seurasi toistaan, mutta hovin protokolla ei sallinut pienintäkään muutosta sovittuun ohjelmaan. Lappeenrannasta Ida lähti Helsinkiin, mutta koska ystävät ja tuttavat olivat vielä kesänvietossa eri puolilla Suomea, hän lähti muutamaksi päiväksi Leppäkoskelle, jossa tapasi kotiväkeä ja lapsuudenystäviä ja keskittyi myös tulevaan rooliinsa.
   Kerkkolaan oli järjestetty pienet pidot Idan käynnin kunniaksi. Kun hän katseli onnellisia, iloisia nuoria ja heidän pieniä lapsiaan siinä ympärillä, hänestä hänen lapsuudenystävänsä elivät oikeata, hyvää elämää. Täällä olivat hänenkin juurensa, tähän maisemaan hänkin oli kuulunut ja kuului yhä. Kyllä hän sen tiesi, mutta hänen oli seurattava sisäistä ääntään ja mentävä, vaikka mahdollisuudet, kuten nytkin Kööpenhaminassa, olivat jokseenkin vähäiset. Hänen janakkalalaiset ystävänsä täyttivät velvollisuutensa ja elivät tyytyväisinä. Se oli luonnon järjestys, mutta mikä häntä riivasi? Mikä vimma häntä ajoi? Ja minne? Lapsuudenystäville jäi Idan lyhyestä vierailusta kuitenkin se kuva, että hänen elämänsä oli yhtä lailla järjestyksessä kuin heidän omansakin.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]