ISBN 951-0-22922-9, WSOY 1998. Sivut 41 - 52

Ilkka Malmberg: Uroot ja naaraat - Journalismin kaksi tiedonintressiä

Olen työskennellyt nyt puolisen vuotta sunnuntaisivujen esimiehenä Helsingin Sanomissa- ja joka aamu tunnen itseni epävarmemmaksi.

   Minun pitäisi tietää, millaisia juttuja ihmiset tahtovat lukea sunnuntaiaamuisin, normaalin uutispäivälehden ohessa. Mihin asioihin he ehkä haluaisivat palata ja syventyä paremmin.

   Vaikuttaa siltä, että suuri lehti elää ratkaisun vuosiaan, lukijakunnan tottumukset ovat muuttumassa, ja yhä vähemmän tunnen olevani varma siitä, mitä ihmiset lehdeltään odottavat.

   Jo monta vuotta olemme puhuneet siitä, että uutistoimintaa on tehostettava. On löydettävä jälleen himo uutisiin. Niitä on nuuskittava, kytättävä ja pengottava. Olemme siitä suorastaan liikuttavan yksimielisiä, mutta mitähän mahdamme sillä oikein tarkoittaa? Kaikki varmaan vähän eri asioita, sillä uutinen ei ehkä enää ole ihan sama asia kuin aikaisemmin.

   Joka aamu toimituskokouksessa ihmettelen, miten joku on voinut lukea saman lehden niin eri tavalla. Meillä Helsingin Sanomissa on näet tapana, että aamun pomopalaverissa päätoimittaja tai toimituspäälikkö käy lävitse koko lehden ja jakaa kiitoksia ja moitteita. Koska Helsingin Sanomien perusosa on uutislehti, painottaa hän uutisten seurantaa ja käsittelyä.

   Esilukijan työ on valtava. En käsitä, miten joku ehtii aamun tunteina kahlata niin tarkasti koko lehden lävitse, vielä Nytit ja Kuukausiliitteet päälle.

   Itse olen lukenut lehteni aamukahvipöydässä sieltä täältä, niin kuin varmaan suurin osa lukijoista. Olen viipynyt pitkäänkin jossakin uutisessa tai reportaasissa, ohittanut ehkä suuren ja tärkeän kokonaisuuden lukemalla pelkät otsikot ja jäänyt tutkimaan joitain kuvia. Aika ajoin jokin jutuista tempaa minut mukaansa niin, että huomaan ajattelevani sitä koko aamupäivän.

   Kerta kerran jälkeen huomaan, että jutut, joista olen ollut innostunut ja joista olemme ehkä aamulla jo keskustelleet, ohitetaan aamun palautekokouksessa kokonaan. Ehkä kiitellään jotain uutishoitoa; nimitystä, lausuntoa, yrityskauppaa, Itävallan ministerivaihdosta. Totta kai, lehden on hoidettava tärkeät asiat, ja hoidettava ne hyvin. Taidan olla aika sopeutuvaista tyyppiä: alan nimittäin soimata heti itseäni siitä, että en tätä tärkeää asiaa ollut ollenkaan huomannut vaikka se on seissyt siinä kuudella palstalla. Tulee vähän huono omatunto.

   Huomaan lukevani lehteä aivan eri lailla ja etsiväni siitä eri asioita. Aamukokouksessa saatan olla poikkeus, mutta muuten en usko olevani. Onneksi lukijoiden ei tarvitse kärsiä huonosta omastatunnosta. Aikaisemmin olin varmempi näkökulmastani, mutta sadan aamukokouksen jälkeen käyn koko ajan epävarmemmaksi.

NUMEROITA VAI TUNTEITA?

   Erityisesti sekä Hesarin Kuukausiliitteessä että sunnuntaisivuilla työskennellessäni olen pannut merkille, että lukijakunta menee selvästi kahtia. Kun joku sanoo erityisesti pitäneensä viime numerosta, sanoo toinen, että siinä ei ollut tällä viikolla kyllä yhtään mitään luettavaa. Ihmiset tuntuvat lukevan aivan vastakkaisia juttuja. Jotkut valittavat, että lehdissä ei enää nykyisin ole kovia uutisia vaan pelkkää hörhöilyä. Toisten mielestä lehdet taas ovat etäisiä ja rutikuivia, vailla tunnetta ja elämää. Vuosien mittaan olen tullut taipuvaiseksi uskomaan, että näiden kahden porukan intressejä ei yhdistä mitenkään; kun toiselle kumartaa niin toiselle pyllistää. Keskeltä ei voi kirjoittaa.

   Tunnettehan lauseet: "Siinä nyt ei ollut mitään uutista/faktaa", "Se oli sellaista hölynpölyä/ainekirjoitusta." "Se oli kovaa/rankkaa kamaa/uutista." Ne kertovat yhdestä lukutavasta, tiedonintressistä, jolla on ainakin lehtimiesten keskuudessa hegemonia. Ensin tulevat painavat, tärkeät faktat, sitten muut. Ensin marssivat politiikat ja taloudet, isojen poikien asiat - poliisit, paloautot, lentsikat! - sitten tulee kaikki muu, "kevyempi".

   Epäilen, että noin puolet ihmisistä ajattelee toisin. Joskus toista puolikasta nimitetään miehiksi ja toista naisiksi. Se johtuu siitä, että valtaosa naisista sijoittunee toiseen ryhmään, kun taas suurin osa miehistä taitaa olla toisessa, mutta mitenkään sukupuolen mukaan ero ei mene! Journalismissa ero koiraan ja naaraan välillä menee tiedonintressiä pitkin.

   On faktoja etsiviä lukijoita, jotka haluavat tietää nimiä, numeroita, prosentteja - mitä ja paljonko joku on. Jos ottaisi avuksi Antti Eskolan/Jürgen Habermasin vanhan erottelun, niin voisi sanoa, että he ovat positivisteja, heillä on tekninen tiedonintressi.

   Sitten on toinen porukka, joka haluaa tietää miltä jokin tuntuu, mitä se tarkoittaa. He tahtovat ymmärtää ja tulkita asioita. Saman vanhan määritelmän mukaan heitä voisi ehkä nimittää tiedonintressiltään hermeneuttisiksi. He pyrkivät muodostamaan kokonaiskuvan asioista, myös käsittämään ja eläytymään, ja heille keskeinen väline on kieli. Heille uutinen ei ole kerrottu, kun siitä on sanottu faktat. Heille esimerkiksi Ruandan pakolaisongelma tulee todelliseksi vasta, kun he ovat lukeneet siitä reportaasin ja nähneet kuvia.

   Kun Estonia menee pohjaan, ensin mainitut tahtovat tietää mistä se johtui ja kenen vika se oli. Toinen porukka taas tahtoo tietää, miltä se tuntui eloonjääneistä ja omaisista.

   Mutta Estonia-esimerkki ei ole siinä mielessä hyvä, koska niin suuressa ja järkyttävässä asiassa kaikki lehdet pyrkivät kertomaan molemmat puolet. Tiedonintressien ero näkyy arkisempien juttujen valinnassa ja ideoinnissa. Kun nelivuotias vantaalainen Sabira-tyttö kaapataan Algeriaan, tulee Helsingin Sanomien ja Ylen kaltaisille medioille ongelma. Lukijoita olisi aivan varmasti, mutta arvovalta on vaarassa: tällaiset jutut kuuluvat muka iltapäivälehtien puolelle. Joskus ongelma ratkaistaan kirjoittamalla tällaisesta naarasaiheesta urosjuttu: siinä mainitaan lasten kaappausten yleistyneen ja selvitetään asian juridista puolta. Äänessä ovat viranomaiset. Ehkä työryhmä asetetaan tutkimaan asiaa. Ohimennen saatetaan mainita nelivuotias vantaalaistyttö. On myös aivan mahdollista, että tapauksesta ei kerrota mitään, koska se on liian tunteisiin käypä, liian yksityinen, eikä siitä löydy mitään yleistettävää.

   On syytä painottaa, että näin ei tällä kertaa tapahtunut. Tämä oli kuviteltu esimerkki. Kun tunteet astuvat peliin, tulee arvovaltaiselle medialle vaikeuksia. Tässä tekee mieli siteerata Juha Siltalaa (niin kuin nykyään kuuluu): "On vaarallista, että julkista puhetta hallitsevat eivät salli tunteiden yhdistämistä käsitteelliseen ajatteluun. Kun tunteet kielletään, ne alkavat hallita."

   Media vaikuttaa jotenkin keskenkasvuiselta ja ahdistuneelta, jos se ei kypsästi kykene käsittelemään tunteita ja elämyksiä vaan pitäytyy tiukkaan faktaan ja käy selostamaan kuin oikeudenkäyntipöytäkirja. Olen tuntenut ylpeyttä lehdestäni niinä hetkinä, jolloin lehti on uskaltanut surra ja iloita yhdessä ihmisten kanssa.

ASIANTUNTIJAA El AINA LÖYDY

Kahden journalistisen tiedonintressin kiista muistuttaa niitä ikuisia keskusteluja, joita on käyty luonnontieteellisen tutkimuksen ja humanistisen tutkimuksen välillä. Tieteiden filosofiassa on väitelty iät kaiket luonnontieteellisen selittämisen ja humanististen tieteiden ymmärtämisen (Verstehen-Erklären) välillä. Kuulostaa tutulta.

   Samat asetelmat tulevat näkyviin myös silloin, kun puhutaan vaikka mikrohistoriallisen tutkimuksen todistusvoimaisuudesta tai elämäkertatutkimuksesta. Aina kun kerrotaan kiinnostavasta tapaustutkimuksesta, jossa on käytetty laadullista, pehmeää aineistoa, nousee jostain se luonnontieteitä ja vankkoja positivistisia lähtökohtia edustava hahmo, joka kysyy mikä on otos, ja eikö tässä ole kysymys yksityistapauksesta? Onko tämä subjektivismia, ei kai vaan mutua?

   Mikrohistorioitsijat korostavat, että tutkimalla perusteellisesti muutamaa yksittäistä tapahtumaa saadaan ehkä näkyviksi muutoksen problematiikkaa ja ymmärretään paremmin, miten muutos koettiin. Perinteinen historiankirjoitus on merkkihenkilöiden historiaa, jotka ovat jättäneet toiminnastaan asiakirjoja. Silloin kohoavat esille yläluokkaiset asiat kuten politiikka, sodat, talous. Dokumenteista näkee toteutuneita asioita, aika vähän myttyyn menneitä hankkeita, keskeneräisyyksiä, banaliteetteja ja kaaosta - joista elämä on tehty.

   Esimerkiksi kertomalla minkä ainutkertaisten tapahtumien kautta yksittäinen pohjoiskarjalaiskylä tyhjeni, ymmärrämme enemmän koko prosessista. Syvähaastattelemalla ihmisiä ja kuvaamalla muutaman talon historian pääsemme ehkä lähemmäs syiden ymmärtämistä. Mutta ankara positivisti sanoisi, että emme voi tietää vaikka naapurikylässä tilanne olisi koettu aivan toisin. Luotettavaa tietoa saisimme hänen mukaansa koko läänin kattavasta tilastosta.

   Joka ainut kerta kun elämäkertatutkimukseen perustuvaa tutkimustietoa pannaan lehteen, käydään tämä sama keskustelu "positivistien ja hermeneuttien" välillä. Positivistiuroot kaipaavat suuria otoksia, tilastollista näyttöä. He eivät symboleihin usko, he uskovat numeroon eivätkä diskurssianalyysiin. Nämä kaksi ryhmää - kova ja pehmeä, tekninen ja ymmärtävä, faktakeskeinen ja kielikeskeinen, "uroot ja naaraat" - tuottavat kahta erilaista journalismia kahdelle eri lukijakunnalle.

   Mainittakoon, että ainakin meidän lehdessämme otsikkokirjasintyyppi kertoo jutun sukupuolen. Lihava times on urosjuttu ja uutinen, laihempi times taas naarasjuttu: reppari, tausta tai vastaava. Eroa on vaikea selittää, mutta kokeneet hesarilaiset kyllä tietävät sormituntumalta kumpaa otsikkotyyppiä juttuun voi panna. Ja kyllä se vaikuttaa varmasti lukijaankin, vaikka hän ei sitä huomaa. Lihavampi urosotsikko on paljon arvostetumpi ja sivulle ylös sijoitettua laihaa naarasotsikkoa pidettäisiin seuraavan aamun neuvottelussa tappiona: uutista ei ole... ellei tosta mietinnöstä saisi väännettyä jotain...

   Urosjournalisti joutuu vaikeuksiin, kun pitäisi tehdä havaintoja, kuvata maailmaa ja tuntea ja tulkita, nähdä symboleita, käyttää mielikuvitusta. Tehdä siis reportaasi. Sehän tarkoittaa sitä, että ei voi turvautua pelkkiin faktoihin.

   Toki reportaasi voidaan tehdä niinkin (ja hyvin usein tehdään) että vain kysytään vastaan tulevilta ihmisiltä asioita. Se on toimittamista, ei journalismia.

   Kuten edellä kerroin, tahtoisin lukea lehdestäni suurista, hitaista muutoksista, jotka päivän uutisointi jättää väliin, että paremmin ymmärtäisin millaisessa maassa elän. Sellaisia juttuja ei voi tehdä menemättä reippaasti naaraspuolelle. Tulee todistamisen ongelma, sama kuin mikrohistorioitsijoilla. Miten vakuuttaa ihminen siitä, että tämä ilmiö on todellinen?

   Jos haastattelemme asiantuntijaa niin hyvä. Mutta jos havainto on aivan uusi, ei asiantuntijaa aina ole. Jos jäämme odottamaan tutkimusta, menee ilmiö jo ohi. Ja jos joku uskoo vasta väitöskirjaa, menee vielä kauemmin. Se on hyvän journalistin paikka.

   Siltikään kunnon uroslukija ei sitä lue eikä usko. Kaikkia ei voi miellyttää samalla jutulla, sillä keskeltä ei voi kirjoittaa, tai ainakin se on erittäin vaikeaa. Pääasia että lehdessä on luettavaa molemmalle porukalle.

   Olisi tärkeää löytää symboleita ja ihmisiä, keulakuvia, joissa yhteiskunnan muuttuminen näkyy, tarttua niihin ja kuvata niitä. Se vaatii tarkkasilmäisyyttä ja omaa havainnointia. Samalla on oltava oma teoria siitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Nämä kaikki ovat asioita, joita faktuaalinen uutisjournalismi ei kykene hallitsemaan. Niinpä on ymmärrettävää, että urospuolelta kuuluu heti murinaa, jos lehdessä esitellään yksityiskohta suuremman asian symbolina, miten esimerkiksi yhteiskunnan tila ja arvomaailma heijastuu vaikkapa arkkitehtuurissa, esimerkiksi Hjalliksen Areenassa.

   Tässä yhteydessä lienee hyvä muistuttaa, että vanhassa Eskolan tutkimusmenetelmäkirjassa oli myös kolmas tiedonintressi: emansipatorinen. Se oli niitä aikoja. Sillä tarkoitettiin kriittistä yhteiskuntatiedettä, etupäässä marxilaista tutkimusta, joka pyrki maailman muuttamiseen: kun saadaan selville yhteiskunnalliset lainalaisuudet, vapaudutaan niistä. Siitäköhän on pitkästä aikaa kysymys niissä puheenvuoroissa, joissa vaaditaan esimerkiksi talousjournalismia, joka vaatii vaihtoehtoja eikä suostu hyväksymään itsestään selvästi markkinavoimien valtaa? Tällaisista asioista minä en paljon tiedä.

PERINTEINEN UUTINEN El TOIMI

Kukaan ei varmaan ole eri mieltä kanssani siitä, että sekä uros- että naarasjuttuja tarvitaan. Mutta kyllä se on sitten vaikea muistaa. Asiaan kuuluu myös, että toisia tuntuu koko ajan olevan lehdessä liikaa.

   Esimerkiksi minä saatan tehdä pahan arviointivirheen, kun sanon, että insinöörimäinen, positivistinen ajattelu näkyy nykyisin urheilusivuilla. Tuntuu kuin niillä kilpailtaisiin siitä, miten vähän innostusta ja eläytymistä jutuissa on, oikein taistellaan tunnetta vastaan. Vaikka urheilu on täynnä tunnetta ja draamaa, on se joidenkin onneksi myös täynnä numeroita ja yksiselitteisiä mitattavia asioita. Pyrkimys kovaan urosuutiseen näkyy siinä, että sivuilla käsitellään yhä useammin urheiluseurojen taloutta, sponsorirahoja ja johtajanpaikkajuonitteluja. Urheilusta tehdään muun yhteiskunnan pienoismallia, sillä siellähän on kaikki tarvittava: talous, politiikka ja rötökset. Mutta mikäs siinä, niillä jutuilla on varmasti omat lukijansa, ja varmasti urheiluosastot tuntevat lukijansa paremmin kuin minä.

   Muuatta esimerkkiä olen usein viljellyt. Olin Suomen Kuvalehden innokas lukija. Yhdeksänkymmentäluvun alussa lehti teki joukon niin suuria skuuppeja kuin tässä pienessä maassa suurin piirtein on mahdollista. Lehti sai runsaasti mainetta ja joutui näyttäviin oikeudenkäynteihin. Se yritti jatkaa kovalla ja paljastavalla linjallaan, mutta siitä huolimatta sen levikki alkoi pian pudota. Myös minä lopetin lehden lukemisen. Miksi?

   Skuupit olivat tärkeistä asioista, mutta luin ne sieltä missä ne kerrottiin minulle selkeässä ja kiinnostavassa muodossa, vaikka vähän myöhemminkin. Nopeimmin otsikot kertoi minulle YLE. Kesti pari vuotta etten Suomen Kuvalehteä lukenut. Seuraavan kerran huomasin tarttuvani siihen kun näin kannessa Jouko Turkan haastattelun.

   Perinteisessä uutisessa on jotain, joka ei enää toimi. Skuuppia on vaikea käsittää. Onko se lukijalle yhtä tärkeä kuin toimittajille? Muistanko mistä kuulin Kekkosen kuolleen? Kennedyn kuolema taisi tulla radiosta, vai oliko se sittenkin telkkari? Mikä väline kertoi minulle SYP:n ja KOP:n fuusiosta ensimmäisenä?

   Sen sijaan muistan paremmin sen jutun tai ohjelman, josta ensimmäisen kerran asian ymmärsin. Kuka kertoi sen minulle selkeimmin ja parhaiten, piirsi parhaat grafiikat, näytti parhaat kuvat. Ja ennen kaikkea: kuka kertoi mitä se minulle merkitsee.

   Siksi onnistunut reportaasi on tavallaan myös skuuppi, sillä vasta sen jälkeen jo aiemmin uutisoitu asia tulee lukijalle läheiseksi ja todelliseksi.

   Olen ollut huomaavinani, että meikäläiset ulkomaanreportterit ovat taas innokkaammin työntyneet maailman kriisialueille ja kirjoittavat sieltä enemmän läsnäoloa painottavia reportaaseja. Se on minusta hyvä suuntaus. Uutiset kyllä tulevat pääpiirteissään kansainvälisiltä toimistoiltakin, mutta silminnäkijäkertomukset ovat tärkeitä. Ei ole järkeä kytätä zairelaisministerin lausuntoa, jos voi kertoa miten ihmiset Zairessa elävät.

VIIHTEELLISTYMISTÄ VAIN INHIMILLISTYMISTÄ?

Journalismin muutos on meneillään, myös "laatulehdissä". Toiset nimittävät sitä viihteellistymiseksi, toiset inhimillistymiseksi.

   Minusta näennäiset, etäiset uutiset tekevät lehdistämme niin tylsiä ja mitäänsanomattomia. Jos haluaa tietää miten lukija suhtautuu lehteen, on hyvä muistella miten lehteä lukee lomalla, kun sitä ei ole pakko lukea. Yleensähän ihmisillä ei ole pakko. Lomalehti on hyvä kriteeri.

   Huomaan, että lomalla avaan lehden ennen muuta varmistaakseni, että mitään oleellisen tärkeää ei ole päässyt tapahtumaan. Mutta lehti on minulle myös viihdettä, sillä lehtiä on kiva lukea. Missään tapauksessa en tarkoita viihteellä vain kepeää ja hauskaa; minua viihdyttävät hyvinkin vaikeatajuiset ja vakavat asiat. Tutkiminen ja paneutuminen on viihdyttävää: lomalla lukee mielellään vaikka kielioppia. En ymmärrä mitä on kevyt kesälukeminen.

   Huomaan lukevani lomalla lehdestä asiat, jotka tulevat lähelle elämään. Esimerkiksi, että puhelinmaksut nousevat. Mutta auta armias, jos jutussa ei ole vaivauduttu ottamaan selville paljonko puhelinmaksut kotipaikkakunnallani kallistuvat.

   Se johtuu läheisyydestä, uutinen on tullut minua lähelle. En voi ymmärtää miksi Suomessa ei ilmesty kunnollisia paikallislehtiä, jotka kertoisivat ihmisille asioista, joita tapahtuu samalla kadulla, samassa kaupunginosassa. Lähiympäristömme on täynnä kertomattomia asioita ja selvittämättömiä kysymyksiä: kuka tuohon rakentaa ja mitä, millaisia taloja siihen tulee? Miksi nuo puut kaadetaan, tuleeko tuohon jokin uusi liike? Milloin ne hidastintöyssyt oikein tulevat? Naapurusto on täynnä vajavaisesti informoituja ihmisiä ja kuulopuheita.

   Tai sitten luen ne jutut, jotka herättävät minussa tunteita. Uppoudun mielelläni myös hyvän kirjoittajan tekstiin, vaikka miten pitkään, jos aistin siitä intohimoa ja kiihkoa kertoa.

   Läheisyys ja tunne. Molemmat ovat näitä naaraspuolen asioita. Sitten lehdessä on tärkeitä, suuria uutisia, vaikka joku HVK (hallitusten välinen konferenssi). Siihen juttuun en lomallani koske kepilläkään. Paitsi, jos siinä tehdään selväksi, mitä se meille merkitsee - esimerkiksi kolumnissa. Miten kaipaankaan lapsuuden tv-uutisten Knud Mölleriä, joka ilmestyi huolestuttavan maailmanpolitiikan uutisen jälkeen kommentoimaan ja selittämään tapahtunutta miellyttävällä äänellään. Mutta kommentointi ja tulkinta on vaikeaa. Arvostan jokaista yritystä.

   Ja taas kuulen äänet, jotka valittavat, että lehdissä on nykyään pelkkiä mielipiteitä ja kolumneja. Faktat esiin!

    Mutta aika vähän tulen lehteä lukeneeksi. Lomalla. On kiire tehdä kaikkea muuta. On kiire esimerkiksi lukemaan kirjoja. Niissä ei ole uutisia kuin lehdissä, mutta jostain syystä niitä vain tekee mieli lukea, vaikka ne ovat pitkiä ja vaikeatajuisiakin. Ne tuottavat elämyksiä, kertovat maailmasta omista näkökulmistaan.

   Lainatakseni kollegan sanontaa: Eivät ihmiset taistele saadakseen lukea juttunne. Ihmisillä on sunnuntaiaamuna kiire päästä eroon pitkistä jutuista, ulos aurinkoon. Tehkää niistä niin hyviä, että he eivät pääse vaikka haluaisivat.

JOURNALISTIT JA LUKIJAT ERI LEIREISSÄ?

"Vanhoja uutisia, meillä on ollut siitä jo", tuhahdellaan toimituksissa usein. Lomalla ihminen huomaa, että lehden voi hyvin lukea parin päivän vanhanakin. Hyvän lehden. Radiokin kailottaa samoja uutisia viisitoista kertaa päivässä, mutta ei se ole niin vaarallista. Niistä kuulee alun, se on sama kuin lukaisisi otsikon, ja toteaa, että maailma on hallussa, minun ei tarvitse tietää tuotakaan.

   Toimittajat kammoavat myös saman aiheen toistamista. Mutta jos olet lukenut kiinnostavan jutun Hongkongin tulevaisuudesta, luet helposti toisenkin. Jos olet lukenut hyvän profiilin henkilöstä, haluat tietää hänestä myös lisää. Jos juttu oikeasti kiinnostaa sinua, luet siitä kaiken mitä löydät ja moneen kertaan. Ei toisto ole niin kauhean vaarallista kuin toimituksissa lunllaan. Se on samanlainen asia kuin uutiskilpailu, jota joskus pitäisi katsoa lukijakunnasta päin.

   Sellaiset sanat kuin uutisvoitto ja -tappio kertovat, että on kysymys jostain pelistä. En ole aivan vakuuttunut siitä, että lukijat ovat mukana samassa pelissä kuin toimittajat. Entä jos heitä kiinnostavatkin selkeys, ymmärrettävyys ja elämyksellisyys? Maailma on täynnä uutta tietoa ja dataa, sitä tulee joka hanasta ja koko ajan yhä enemmän. Pelkällä datan lisäämisellä ei enää nykyään tee suurta vaikutusta.

   Urosjournalismi on kiinnostunut voittajista: menestyksestä, vallasta ja rahantekijöistä. Surullisinta jälkeä se teki 80-luvulla. Samoin sitä kiinnostaa saman asian kääntöpuoli: rötös ja rikos, sillä niissäkin käytetään valtaa ja jopa voimaa. Sosiaalinen vääryys ei sensijaan välttämättä kiinnosta samoja ihmisiä, se tuppaa jäämään naaraspuolelle. Siinä kun on vallasta puutetta.

   Journalismi on myös näkyväksi tekemistä. Hyvä juttu voi näyttää meille asiantilan, joka on koko ajan silmien edessä, mutta jota emme osaa nähdä. Kuinka R-kioskit yhtäkkiä valtasivat parhaat paikat taajamissa, miten äkkiä opimme tekemään myöhäisostokset huoltoasemilta. Miten kesämökeillä alettiin viipyä yhä pitempiä aikoja.

   Minusta hyvä journalismi paljastaa hitaita muutoksia ja murroksia, jotka eivät pääse päivän uutisiin. Niistä ei järjestetä infoa. Luen lehtiä ja kirjoitan niihin ymmärtääkseni mitä Suomessa ja maailmassa on tapahtumassa, miltä tämä kaikki näyttää etäämpää katsottuna. Yritän katsoa lähelle nähdäkseni kauempaa.

USKON JALKATYÖHÖN JA KYTTÄÄMISEEN

Minun pitänee vähän selittää. Takavuosina yritimme kovasti valokuvaaja Markus Jokelan kanssa kertoa Kuukausiliitteen reportaaseissa mitä Suomessa tapahtuu juuri nyt. Kuten tunnettua sekä yksityisistä että julkisista arkistoista puuttuvat arkielämää esittävät kovat, sellaiset, joissa ihmiset syövät, katsovat televisiota, tekevät töitä tai nukkuvat. Aika ja tavat muuttuvat, ja äkkiä emme osaa vastata kysymykseen, miten sisustimme 1970-luvulla olohuoneen, mitä lapsilla oli päällään, mitä söimme tavallisena tiistaina ja tarjosimmeko vieraille kuivaa valkoviiniä. Mistä lähtien lauantai on ollut viikon touhukkain päivä?

   Seurasimme ihmisiä ostoskeskuksissa, kesämökeillä, lomalla. Kaikki tavallinen ja jokapäiväinen kiehtoo minua. Kuriositeetit ja kylähullut eivät ole minusta kiinnostavia.

   Uskon jalkatyöhön ja kyttäämiseen. Tunnissa ei näe mitään, päivä on liian lyhyt, viikossa alkaa asia selvitä. Hesari on antanut siihen mahdollisuuden.

   Satoja tunteja olemme seisseet kameroiden kanssa ja katsoneet ja odottaneet. Soittaneet ovikelloja. Kulkeneet jalan kaikki Pietarin lähiöt (yksi unohtui), tsekanneet pari sataa taajamaa ja sata pizzeriaa, seisseet viikon jouluruuhkassa newyorkilaisessa tavaratalossa ja melkein saman verran maalaisalkon kassalla. En yritä väittää sitä silti tutkivaksi journalismiksi. Se vain yrittää tehdä tavallisuutta ja arkea - omaa elämäämme - läpinäkyväksi.

   Sitten vietin kolme omituista vuotta kotimaanosaston uutispäällikkönä. Minun nimittämiseni siihen virkaan oli perin ironista, sillä uutisistahan en ollut kiinnostunut muuta kuin velvollisuudentunnosta. Sinä aikana taisin saada ongittua yhden uutisen. Se koski EU:n vahtimestareiden palkkausta.

   Sain huomata, että suuren lehden uutistoimittajat olivat ammattitaitoista väkeä. Kun iso uutistapahtuma tuli, koneisto toimi tehokkaasti ja hyvin. Ihmiset olivat silmin nähden motivoituneita. Sitä oli hienoa seurata.

   Ongelma oli pikemminkin silloin kun mitään ei näennäisesti tapahtunut. Vaikeinta oli saada ihmiset tekemään juttuja ja omia havaintoja asioista, jotka olivat lähellä ja koko ajan näkyvissä. Kun piti siirtyä toimittamisesta journalismiin - tekemään maailmaa näkyväksi. Usein ihmisillä oli vaikeuksia aloittaa juttunsa, kun uutiskärkeä ei ollut. Ei voinutkaan lähteä rakentamaan käännettyä pyramidia. Sen pahuksen pyramidin rakenne kun tuntui työntyvän kaikkeen kirjoittamiseen: reportaaseihin, analyyseihin, haastatteluihin.

   No, joidenkin mielestä kotimaan osaston uutistoiminnan alamäki ajoittui juuri noihin vuosiin. Ja tietysti minulle tultiin myös sanomaan, että viime aikoina niillä sivuilla on ollut kiinnostavaa luettavaa. Mutta milloinkaan en asettanut kyseenalaiseksi uutisen ja lihavan timesin ensisijaisuutta. Sitä en sentään rohjennut tehdä.

   Journalistina tunnen itseni joskus hyvin uupuneeksi. Minulla on tunne, että jään aina jalkoihin. Se ei ole totta. Minua ja kaltaisiani on Helsingin Sanomissa kohdeltu erinomaisesti. Jokainen uutislehti kaipaa myös reportaaseja ja henkilöjuttuja sekä kaikenlaista omakohtaista kirjoittelua. Joka palaverissa todetaan, millainen pula reportaaseista jatkuvasti on.

   Mutta tunnen suurta epävarmuutta siitä, olenko sittenkään oikeassa. Minun pitäisi tietää mitä tarjota ihmisille, ideoida, teetättää juttuja, joiden avulla lehti selviytyisi tästä kuohuvasta kohdasta. Ovatko lukijat sittenkin lähinnä kiinnostuneita saamaan tuoreimmat tiedot eduskunnasta, tuomioistuimista, komiteoista; hermostuvatko he tosiaan, jos kaupunginhallituksen myöhään menneestä istunnosta ei ole aamun lehdessä? Haluavatko he riemuita yhdessä toimittajan kanssa skuupista, joka kertoo poliisiautojen tyhjäkäynninrajoittamisesityksestä?

   Minusta on alkanut tuntua, että ihmiset ovat oikeasti kiinnostuneita juuri noista tärkeistä, faktuaalisista ja mitattavissa olevista asioista. Kuulunko sittenkin vähemmistöön? Tai ehkä kaikki johtuu vain siitä, että olen ollut liian paljon aamun toimituskokouksissa.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]