ISBN: 951-50-0682-1, Schildts 1997. Sivut 11-16. Suomennos Marketta Klinge.

Muualla Verkkoliitteessä:
Keisarin Suomi -kirjan arvio (6.12.1997)

Suomi nousee esiin maailmanpolitiikan pyörteistä

Suomi irrotettiin Ruotsin valtakunnasta ja liitettiin Venäjän keisarikuntaan sen jälkeen, kun keisarit Aleksanteri I ja Napoleon I olivat vuonna 1807 päässeet Tilsitissä sopimukseen Euroopan ja periaatteessa koko maailman jakamisesta kahteen suureen vaikutuspiiriin. Ruotsin valtakunnan ja Suomen osalta sopimus pantiin toimeen "Suomen sodassa" 1808-1809 ja Ruotsin ja Venäjän sen jälkeen venäläisessä rajakaupungissa Haminassa 17. syyskuuta 1809 solmimassa rauhassa.

   Tilsitin ja Haminan sopimusten taustalla oli se suuri mullistusten aikakausi, joka oli saanut alkunsa Ranskan vallankumouksen syttyessä 1789 ja päättyi Wienin kongressissa 1814-1815 saavutettuun vakauden tilaan. Mutta näihin sopimuksiin vaikutti myös pitempiaikainen historian kehityskulku, joka Itämeren alueen osalta juontui 1700-luvun alussa käydystä Suuresta Pohjoismaisesta sodasta. Tässä sodassa Ruotsi luovutti Liivinmaan, Viron ja Karjalan Venäjälle, ja venäläiset palauttivat sille takaisin niin ikään jo miehittämänsä Suomen; Ruotsin itäisistä omistuksista jäivät Inkerinmaa sekä Viipurin ja Käkisalmen läänit voittajalle. Venäjä halusi pitää nämä alueet sekä Viron, Liivinmaan ja Saarenmaan siksi, että Pietari Suuri oli päättänyt laajentaa valtaansa lännessä ja että Suomenlahden rannalle rakennettu uusi pääkaupunki Pietari tarvitsi takamaata ja suojavyöhykkeen. Yleiseksi kehityssuunnaksi 1700-luvulla osoittautui Venäjän voimistuminen yhä mahtavammaksi ja laajeneminen kaikkiin suuntiin, ja ne kaksi sotaa, joihin Ruotsi ryhtyi valloittaakseen takaisin menettämiään alueita, vain vahvistivat tätä tosiasiaa.

   Brandenburg-Preussi vahvisti samaan aikaan asemiaan Itämeren eteläpuolella, ja 1700-luvun lopussa Venäjä ja Preussi jakoivat (Itävallan tuella) kolme kertaa Puolan. Nämä "uudet" tehokkaat valtiot, Venäjä ja Preussi, laajenivat siis Puolan ja Ruotsin kustannuksella. Puola pyyhkäistiin valtiona olemattomiin 1795, kun taas Ruotsi menetti 1809 koko Suomen (Venäjälle) ja 1814 Pommerin (Preussille). Ruotsin olemassaolo valtiona oli joutunut vaakalaudalle vuonna 1809, jota leimasivat tappio, vallankumous, uusi perustuslaki ja uusi kuningashuone.

   Ruotsin ohella myös Tanska oli vaarassa Napoleonin aikakaudella. Ranskan liittolaisena Tanska sulki 1801 satamansa englantilaisilta ja marssitti joukkonsa kohti Hampuria sulkeakseen myös sen sataman. Tämä sai Englannin ottamaan haltuunsa sekä Ruotsin että Tanskan Länsi-Intian koloniat, ja amiraali Nelson antoi huhtikuussa 1801 pommittaa Kööpenhaminaa ja pakotti näin Tanskan rauhaan. Venäjä, Tanska ja Ruotsi liittoutuivat nyt keskenään Englantia vastaan aseellisen puolueettomuuden merkeissä. Rauhan rikkoi 1805 Napoleonia vastaan käyty kolmas koalitiosota, jossa Ruotsi taisteli Venäjän, Preussin, Englannin ja Itävallan rinnalla. Koalitio voitti Trafalgarin meritaistelun mutta kärsi maalla raskaita tappioita Ulmissa ja Austerlitzissa, minkä jälkeen Napoleon pakotti Itävallan ja Preussin solmimaan rauhan ja lakkautti tuhatvuotisen Pyhän Saksalais-roomalaisen valtakunnan.

   Preussi ja Saksi kääntyivät kuitenkin uudelleen Ranskaa vastaan, mutta Napoleon voitti veriset Jenan ja Auerstädtin taistelut, ja suuri eurooppalainen sota alkoi lähestyä Itämeren rannikkoa. Vuoden 1806 lopulla Napoleon oli jo Varsovassa. Seuraavana vuonna Venäjä mautti poliittista kurssiaan, ja keisari Aleksanteri kohtasi Napoleonin Tilsitin rajakaupungissa heinäkuussa 1807 ja liittyi siihen täydelliseen Englantia vastaan suunnattuun kauppasaartoon, jonka avulla Napoleon oli päättänyt kukistaa vihollisensa merellä. Tilsitin liiton jälkeen Ruotsi jäi Englannin ainoaksi liittolaiseksi, ja siitä tuli näin Venäjän potentiaalinen vihollinen.

   Sota ulottui nyt Pohjolaan. Ranskan joukkoja oli Lübeckissä ja muissa rannikkokaupungeissa aina Venäjän rajalle saakka, ja Napoleon aikoi käyttää Tanskan satamia hyökätäkseen Englantiin. Syyskuun 2.-5. päivinä 1807 britit pommittivat taas Kööpenhaminaa onnistuen tällä kertaa aikaansaamaan suurta tuhoa.

   Tanskalaiset antautuivat englantilaisille ja siirtyivät Ranskan puolelle, samaan aikaan kun Ranska otti haltuunsa Ruotsin Pommerin. Tilsitin sopimuksen perusteella ja jotta Pietari ei - vallitsevassa tilanteessa eikä tulevaisuudessa - joutuisi alttiiksi Englannin laivaston hyökkäykselle Venäjä aloitti sodan Ruotsin kuningaskuntaa vastaan, ja sen joukot ylittivät rajan Kymijoen kohdalla 21. helmikuuta 1808. Suomi miehitettiin nopeasti kevään kuluessa, mutta taistelut jatkuivat kuitenkin Savossa ja Pohjanmaalla ja Pohjanlahden takana ja sissisotana Suomessa aina Haminan rauhaan saakka, jossa Ruotsi luopoi koko Suomesta mukaan luettuna Ahvenanmaa sekä Tornion- ja Kemijoen väliin jäävä Länsipohjan itäosa, jota ei siihen mennessä ollut luettu Suomen alueeseen.

   Suomen valloitus tulee siis nähdä Venäjän ja Ranskan verrattain lyhytaikaisen liiton seurauksena ja ainoana pysyvänä tuloksena. Jo 1812 näiden mantereen kahden suurvallan välinen liitto purkautui, ja Napoleon hyökkäsi Venäjälle, mistä hänet kuitenkin ajettiin takaisin aina Pariisiin ja Fontainebleauhun asti, ja suuri maailmansota päättyi 1814 Ranskan tappioon ja liittoutuneiden, varsinkin Venäjän voittoon.
   Sittemmin, vuosisadan lopussa, toinen ranskalais-venäläinen liitto vaikutti jälleen ratkaisevasti Suomen kohtaloihin.

   Suomen tulevaisuuteen sen uudessa asemassa vaikutti kolme ratkaisevaa toimenpidettä ja päätöstä, joihin maan asukkailla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista osuutta. Haminan rauhansopimuksessa Suomi, Ahvenanmaa ja osa Länsipohjaa luovutettiin Venäjälle, ja jouluknussa 1811 tehdyllä keisarillisella päätöksellä liitettiin Viipurin ja Käkisalmen läänit ("Vanha Suomi") vuoden 1812 alusta lähtien suuriruhtinaskuntaan. Kun Venäjän keisari ja Ruotsin kruununprinssi (Bernadotte) kohtasivat Turussa huhtikaussa 1812, sovittiin siitä, että Ruotsi taistelisi Venäjän rinnalla Napoleonia vastaan: Ruotsi sitoutui taistelemaan Pohjois-Saksassa, ja korvaukseksi se saisi Norjan. Näin Ruotsi luopui definitiivisesti kaikista vaatimuksistaan Suomeen nähden. Heinäkuussa 1812 solmittiin Englannin, Ruotsin ja Venäjän välillä rauha, ja heti sen jälkeen nämä kolme maata liittoutuivat Örebrossa Ranskaa vastaan.

   Valtiopäivien kutsuminen koolle Porvooseen ja Aleksanteri I:n huutaminen siellä Suomen suuriruhtinaaksi 29. maaliskuuta 1809 teki Suomesta erityisen valtion, Suomen Suuriruhtinaskunnan.

   Uusi Suomen valtio oli siten perustettu suhteessa Venäjään Haminan rauhansopimuksella ja Vanhan Suomen liittämisellä suuriruhtinaskuntaan, suhteessa Ruotsiin Turun sopimuksella ja suhteessa Suomen kansaan sen säätyjen kautta säätyjen uskollisuuden- ja kunnioituksenosoituksilla sekä hallitsijanvakuutuksella. Nämä elementit jäivät pysyviksi niitä ei käsitelty yleisessä rauhankonferensissa Wienissä 1814-1815 -, jopa siinä määrin, että suhteet Ruotsiin ovat sen jälkeen pysyneet ennallaan eikä rajoja ole muutettu, kun taas Suomen valtiosääntöä on kehitetty ilman ulkoapäin tulevaa vaikutusta ja se on suureksi osaksi säilynyt alkuperäisessä asussa. Suomen suhteessa Venäjään ei vuoteen 1917 mennessä tapahtunut muutoksia; suuriruhtinaskunnan raja pysyi tällä suunnalla samana aina vuoteen 1940, poikkeuksena Petsamo, joka liitettiin Suomeen 1920. Senkin jälkeen Suomi on pysynyt Venäjään nähden omana valtionaan, sellaisena jona sen kehitys alkoi 1808-1809. Vuosien 1944 ja 1948 tapahtumissa kertautui sinänsä merkillisellä tavalla vuosien 1809 ja 1812 malli.

   Ulkoisessa katsannossa Suomen siirtyminen Ruotsin valtakunnasta Venäjän valtakuntaan oli yksinomaan alueluovutus, jonka luonne tehdään selväksi Haminan rauhansopimuksen luettelossa kysymyksessä olevista lääneistä. Se, että Venäjä oli kaksi kertaa miehittänyt Suomen, sekä ensin Viipurin, Käkisalmen ja Inkerinmaan läänien luovattaminen (1721) ja sitten Kyminkartanon läänin luovuttaminen (1743) oli jo osoittanut Venäjän ekspansiopyrkimykset ja tulevan kehityksen suunnan. Traktaatissa puhutuan kuitenkin myöhemmin "Suomesta", mikä oli oikeutettua siksi, että Suomi oli aina kuulunut Ruotsin valtakunnan keskeisiin maihin Sveanmaan ja Götanmaan rinnalla, mutta ennen kaikkea siksi, että Suomesta oli siinä vaiheessa jo konstituoitu kokonaisuus, Suomen Suuriruhtinaskunta. Tämä oli tehty Venäjän sisäisenä toimenpiteenä, oktroijoimalla, joten sitä ei voitu käsitellä vieraan vallan kanssa tehdyssä sopimuksessa.

   Myöhemmän kehityksen valossa voidaan väittää, että suuriruhtinaskunnan perustamisella oli myös kansainvälistä poliittista merkitystä. Tämä kävi selvästi ilmi tammikuussa 1918, jolloin ensin Venäjä ja sitten joukko muita maita tunnusti entisen suuriruhtinaskunnan suvereniteetin samalla kun sen pääasiassa 1809 (ja 1811) määrätyt valtiomuoto ja alue pysyivät muuttumattomina.

   Porvoon maapäivät kutsuttiin koolle maaliskuussa 1809, keskellä käynnissä olevaa sotaa tai Suomen kannalta oikeammin sanottuna miehitystä. Suurin osa valtiopäivämiehistä noudatti kutsua, osittain asiaintilan vuoksi, osittain ehkä siksi, että aikaisemmin Ruotsissa oli pidetty maapäiviä jollain tietyllä alueella (esim. Helsingin maapäivät 1616) tai yhden säädyn "valtiopäiviä" (Upsalan kokous 1593). Se että Ruotsin valtakunta kokonaisuudessaan oli tuhon partaalla ja että kuningas Kustaa IV Adolf oli vähän aikaisemmin Tukholmassa syrjäytetty, sai valtiopäivämiehet Suomessa noudattamaan kutsua ja saapumaan Porvooseen suorittaakseen siellä sen, mitä heiltä vaadittiin.
   Sodan kestäessä oli muodostunut erilaisia käsityksiä siitä, millainen tulevaisuudesta tulisi. Erästä näkemystä edusti lähinnä maaseudulla ilmennyt vastarinta ja venäläisiä vastaan käyty sissisota, joka kyti kauan lähes kaikkialla maassa. Sotataidossa oli vallitsevana strategiana "vetäytymismenetelmä" (retraitesystemet), joka saavatti mainetta Venäjällä 1812; perääntymällä säästettiin omaa armeijaa, samalla kun vihollinen houkuteltiin yhä syvemmälle maahan, missä oli yhä vaikeampaa hoitaa joukkojen huolto ja yhteydet. Varjopuolena oli tietenkin se, että sotatoimialueella asuva väestö sai kärsiä. Suomessa tämä "Klingsporin menetelmä" oli omiaan lisäämään väestön psykologista valmiutta Ruotsista luopumiseen, varsinkin sen jälkeen kun laillinen kuningas oli syösty vallasta. Mutta jo sitä ennenkin oli saatu huomata, ettei kuningas itse, toisin kuin hänen isänsä Kustaa III, ollut ilmestynyt sotanäyttämölle ja ettei valtakunnan johdolla ollut aikomusta puolustaa Suomea tehokkaasti. Syntipukiksi valittiin sitten amiraali Cronstedt, jonka täytyi luopua Viaporista, koska mitään apua ei ajoissa saatu eikä ollut edes tulossa Tukholmasta. Suomen asiaa pidettiin alusta lähtien menetettynä, eikä joukkoja katsottu voitavan lähettää itään, kun Etelä-Ruotsi ja pääkaupunki saattoivat joutua ranskalais-tanskalaisen hyökkäyksen kohteeksi etelästäpäin.

   Talonpojat suhtautuivat tulevaisuuteen epäluuloisesti, mutta säätyläiset asennoituivat paljolti toisin. He pitivät kuningasta oikullisena ja itsepäisenä, ja pysyminen liitossa Englannin kanssa oli monien mielestä epäviisasta ranskalais-venäläisen liiton ilmeistä menestystä ajatellen. Ranskalaiset lehdet oli Ruotsissa kielletty ja Napoleonia sai sanoa vain Bonaparteksi ajanhenkeä leimasi kuitenkin Ranskan edustama muunnettu vallankumousideologia. Venäjällä hallitsi nuori liberaalinen monarkki, Pietarista oli tullut monille jo käsite ja Ruotsin sulkeutuneisuus sai Venäjän tuntumaan houkuttelevalta. Varsinkin upseerit ja virkamiehet saattoivat odottaa uutta nopeasti kohoavaa karriääriä valtavassa imperiumissa, mikä sentään oli aivan toista kuin Ruotsin valtakunnan tarjoamat hitaat ja vaatimattomat etenemismahdollisuudet.

   Jo varhain, kesällä 1808, oli kaikkia neljää säätyä ja lisäksi maan yliopistoa edustava lähetystö kutsuttu Pietariin valvomaan etujaan ja suunnittelemaan Suomen tulevaa hallintoa. Keisari oli nimittäin maaliskuussa 1808, kun suurin osa Suomea oli miehitetty, kuuluttanut Euroopan hallituksille, että Suomi oli ainaiseksi liitetty Venäjän valtakuntaan. Maan asukkaille hän antoi 17. kesäkuuta manifestin, jossa Suomen yhdistäminen Venäjään julistettiin. Keisari lupasi pitää voimassa maan vanhat lait ja säätyjen etuoikeudet ja antoi toiveita taloudellisten olojen parantamisesta tulevaisuudessa. Mainitut kaksi deklaraatiota eivät olleet ristiriidassa keskenään, sillä ensimmäinen oli suunnattu ulkomaille, kun taas toinen kosketteli keisarikunnan sisäisiä asioita.

   Vaikuttaa siltä kuin venäläiset päättäjät olisivat helpommin hyväksyneet ajatuksen Suomen sisäisestä autonomiasta ja sen lakien ja "konstiuution" pysyttämisestä voimassa sen vastarinnan ansiosta, jota armeija oli huhti- ja toukokuussa 1808 tehnyt Pohjanmaalla ja Ylä-Savossa, samalla kun gerillojen silloinen ja myöhempi toiminta vakuutti venäläiset siitä, ettei nyt eikä tulevaisuudessa pitänyt ottaa sellaisen laaja-alaisen sissisodan riskiä, jolle Napoleon oli hiljattain joutunut alttiiksi Espanjassa. Toisaalta on kuitenkin todettava, että maan viranomaiset mukautuivat yleensä nopeasti uusiin oloihin odottamatta yksityiskohtaisempia lupauksia maan tulevaisuudesta, valtiopäivistä puhumattakaan; venäläisten ylipäällikön kenraali kreivi Buxhoevdenin kiitettävän lempeä eteneminen ja hienovarainen miehityshallinto olivat omiaan pitämään siviiliväestön rauhallisena. Toukokuun 17:ntenä Turun hovioikeus määräsi kaikki kihlakunnantuomarit kutsumaan koolle ylimääräiset käräjät, joilla kaikilta talollisilta vaadittaisiin uskollisuudenvala keisari Aleksanterille, ja samana päivänä hovioikeus otti nimekseen Turun Keisarillinen Hovioikeus. Kaikki valtion instanssit Suomessa varustettiin epiteetillä Keisarillinen, ei Suuriruhtinaallinen, siitä huolimatta, että maasta tuli sittemmin heraldiselta ominaislaadultaan suuriruhtinaskunta. Vuoden 1808 lopulla Yliopisto sai uudeksi nimekseen Turun Keisarillinen Akatemia (nimen Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto se sai vasta pari vuosikymmentä myöhemmin Helsinkiin muuton yhteydessä).

   Valan vannominen sujui yleisesti ottaen ilman vaikeuksia, ja syksyllä matkusti suomalainen lähetystö Pietariin; lähetystöä valittaessa oli sitä vastoin kuulunut kriittisiä äänenpainoja. Kesällä 1808 sota oli Suomessa leimahtanut uudelleen ja kahakoita oli käyty eri puolilla, mutta taistelut laantuivat sen jälkeen, kun Olkijoella solmittiin aselepo 19. marraskuuta. Pari viikkoa myöhemmin deputaatio sai audienssin Keisarilta, joka oli hiljattain palannut pääkaupunkiin tapaamisestaan Napoleonin kanssa Erfurtin kongressissa. Lähetystö toi esille, ettei se ollut lain mukaan edustava, ja esitti toivomu ksen maapäivien kutsumisesta koolle. Joitain päiviä myöhemmin lähetystö sai ilmoituksen, että Keisari oli päättänyt olla pitämättä sitä säätyjen edustajana ja että yleiset maapäivät kutsuttaisiin koolle; kutsu maapäiville esitettiin sitten 1. helmikuuta 1809, ja maapäivät avattiin Porvoossa 29. maaliskuuta.

   Samalla kun Keisari otti vastaan suomalaisten lähetystön hän nimitti kenraali G. M. Sprengtportenin Suomen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi ja pani näin alulle Suomen muuttamisen sotilaallisesti miehitetystä alueesta pysyväksi hallinnolliseksi yksiköksi. Sprengtportenista ei kuitenkaan tullut maassa olevien venäläisten joukkojen ylipäällikköä.

   Erfurtin suuressa loisteliaassa kongressissa, joka oli Aleksanterin ja Napoleonin ympärille keskittynyt ruhtinaiden kokous, oli käsitelty koko Euroopan asioita aina Napoleonin mahdollista avioeroa myöten keisarinna Josephinesta ja hänen avioliittoaikeitaan jonkun Venäjän suuriruhtinattaren kanssa. Aleksanteri halusi ensin, että Suomen liittäminen Venajän valtakuntaan erityisesti maninittaisiin sopimustekstissä, mutta hän luopui ajatuksesta pelätessään, että Napoleon esittäisi vastavuoroisia vaatimuksia, ja etenkin huomatessaan, ettei Napoleon osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Ruotsin puolustamiseen. Keisari Aleksanterille jätettiin päinvastoin avoimeksi mahdollisuus jatkaa valloitusretkeään pitemmälle länteen, kunhan hän piti huolen siitä, että Tanskallekin koituisi etua Ruotsia edelleen jaettaessa.

   Keväällä 1809 Aleksanterilla oli siis täysin vapaat kädet Suomessa; pohjoiseen vetäytynyt säännöllinen ruotsalais-suomalainen armeija ei ollut vakava uhka, sissisota oli laantumassa, Napoleon ei esittänyt vaatimuksia eikä Englanti uskaltautunut Itämerelle eikä muutoinkaan halunnut ärsyttää Venäjää toivoessaan kaikesta huolimatta joskus voivansa rikkoa Ranskan ja Venäjän liiton.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]