Miska Rantanen
Lepakkoluola - Lepakon ja Liekkihotellin ihmisiä ja tapahtumia 1940-1999
-
ISBN: 951-0-24640-9, WSOY 2000. Sivut 151-158.
-
- (Luvusta Radio tekee läpimurron)
Vaikka Radio Cityn ensimmäinen puolivuotiskausi eteni yskähdellen, paikallisradioiden tulo vuonna 1985 nostatti maassa todellisen radiokuumeen. Arkitasolla tämä näkyi parhaiten mainoskielessä, jossa mega-etuliite syrjäytti tutut hyperit ja superit. Asemien tunnusjingleissä hoettu megahertsi ei ollut ainoa uusi sana. Listaohjelmista soluttautuivat arkikieleen crossoverin ja powerplayn kaltaiset ihmetermit, joiden merkitystä selitettiin lehtien sivuilla. Suositun KY Exit -diskon alakertaan Pohjoiselle Rautatiekadulle syntyi pystybaari, joka nimettiin Radio 21:ksi.
- Kaupalliset asemat toivat suomalaisille taajuuksille radiomainokset, jotka olivat siihen mennessä tulleet tutuiksi vain Radio Luxemburgin kaltaisten asemien ohjelmavirrasta. Alkuaikojen mainokset olivat kömpelöitä ja amatöörimäisiä, mutta uutuudenhuumassa nekin noteerattiin osaksi radiofoniaa. Tason varmistamiseksi Elmu perusti seuraavana vuonna tytäryhtiö Miracle Soundin omaa radiomainostuotantoa varten.
- Rutiini ja osaaminen radiomainonnassa syntyivät pian. Jotkut kaupalliset tiedotteet alkoivat saavuttaa jopa kulttisuosiota kuten Veikon Koneen kodinelektroniikkaa myyvät sketsimainokset, joiden rallatuksia kuuli kadulla kapakoiden sulkemisajan jälkeen. Myös mainostajat oppivat mikä toimii ja mikä ei. Matkatoimiston kampanja, jossa kolmiminuuttista mainoslaulua soitettiin monta kertaa päivässä, sai monet raivosta puhkuvina ostamaan matkansa toisesta yhtiöstä. Huumori livahti toisinaan mustan puolelle kuten Club 77:n Melrosen keikan mainoksessa: ”Täällä Adolf Eichmann, Bolivia. Sähköshokkien antaminen, kaasuttaminen ja pienempien kiusaaminen on hauskaa – aikansa. Joskus täytyy rentoutua. Minä valitsen Club 77:n”.
- Syksyllä 1985 Helsingissä aloitti toinen paikallisasema, Radio Ykkönen. Profiililtaan Ykkönen oli kilpailijaansa siistimpi ja aikuisempaan makuun vetoava, mutta ei kuitenkaan valovuosien päässä nuoresta haastajastaan. Vastakkainasettelu loi kilpailutilanteen, johon kuulijatkin osallistuivat. Seuraavina vuosina yleisön jako cityläisiin ja ykkösläisiin, rockiin ja poppiin, syveni.
- Yleisön rooli muuttui. Entisestä passiivisesta kuulijasta tuli aktiivinen osallistuja. Lähetyksissä kuultiin paljon kuulijoiden suoraa sensuroimatonta puhetta eivätkä ihmiset epäröineet käyttää uutta vaikuttamisen välinettä. Lähestymällä yleisöä sammakkoperspektiivistä haluttiin demokratisoida ääniaallot. Lukuisilla phone-in-lähetyksillä alennettiin kuulijoiden ja aseman välistä kynnystä. Lauantai-iltapäivän Suorasta linjasta tuli kiihkeiden yleisömielipiteiden taistelutanner, Kirpputorilla ihmiset kaupittelivat tavaroita toisilleen ja Kyytiä kulkureille -ohjelmassa pyydettiin ja tarjottiin autokyytejä eri puolille Suomea – siis liftattiin.
- Erilaiset kilpailut saivat kuulijat osallistumaan mitä kummallisimpiin tempauksiin. Esimerkiksi Billy Carsonin pääsiäisohjelmassa kuulijat etsivät eri puolille Helsinkiä piilotettuja suklaamunia. Ajatus, että joku Yleisradion ohjelma olisi saanut kymmenet ihmiset kulkemaan nenä kiinni maassa Lauttasaaren lasten liikennepuistossa keskellä yötä, oli absurdi.
- Radioihmiset, uudet ohjelmat ja niiden vetäjät olivat uusia julkkiksia. Yksistään Teppo Turkki antoi aseman perustamisvuonna yli 120 haastattelua. Haastattelurumba jatkui, kun hän alkoi vetää Yölinjalla-keskusteluohjelmaa. Empaattisesta radioterapeutista tuli nousukauden Suomen varjopuolen tulkki ja Eeva-lehti valitsi hänet ”kuukauden Aatamiksi”. Lehdet noteerasivat tarkkaan Njassan, Norpan, Carsonin, Tuomo Heikkolan ja Pekka Saurin kaltaiset uudet juontajat. Yksittäiset ohjelmat kuten Baba Lybeckin ja Tiina Ketaran Havis Amanda, Tony Tähden (Mitja Tuurala) ja Kari Komeetan (Janne Haavisto) Night Train Show sekä Juha Huhtasen ja Sami Sallantauksen Mustat muumiot keräsivät uskolliset kuulijakuntansa. Cruising Show´sta tuli 1950-luvun autoharrastajien oma ohjelma.
- Radio City kasvaneen suosion takana ei siis ollut yhtä yksittäistä ohjelmaa tai deejiitä, ei edes ohjelmatyyppiä. Yhteinen nimittäjä oli rock´n´roll, jolla tarkoitettiin pikemmin asennetta kuin musiikkilajia. Tämä koski niin yömyöhäisiä marginaaliohjelmia kuin iltapäivien leppoista dj-viihdettä. Vaikka täydellinen riippumattomuus kaupallisessa viestimessä on teoreettinen mahdottomuus, mallikkaan tinkimätön linja ja erikoisohjelmien runsaus synnytti Citylle kanavauskollisen yleisön.
- Aseman lippulaivaksi nousi suomalaisen rockin kauhukakaroiden Sleepy Sleepersin johtohahmojen Sakke Järvenpään ja Mato Valtosen juontama Pullakuskit. Ohjelmaan Järvenpää ja Valtonen pystyivät lataamaan kaiken sen viihdyttämisen ja vittuilun taidon, minkä he olivat oppineet lavoilta reilussa kymmenessä vuodessa. Päätoimittaja Tynkkynen sai vastaanottaa ohjelmasta palautetta. ”Alkuun tuli soittoja, joissa valitettiin, voiko tällaista sanoa radiossa. Vastasin, että juuri sanottiin.”
- Kun show alkoi kymmeneltä tiistaiaamuisin, työteho laski lukemattomissa työpaikoissa. Tästä huolestuneena Suomen Työnantajain Keskusliitto STK lähestyi asemaa kirjeellä, jossa pyydettiin siirtämään lähetys toimistoajan ulkopuolelle. Ohjelman sketsit parodioivat niin poliitikkoja, julkkiksia kuin Radio Cityn omiakin ohjelmia. Jokakertaisia kohokohtia olivat summittaisesti valittu iskelmälaulaja Eila Torvelan, ”tuon naturellin hevostytön”, kappale sekä muusikko Sakari Kuosmasen kertoma Viikon vitsi (”No, tiedättekö miksi kutsutaan pyromaanin ja kleptomaanin yhdistelmää? - Germaaniksi”).
- Toista ääripäätä edusti hippimystiikan veteraani Jorma Elovaara, jonka ohjelmat Vesimiehen aika ja Sininen rapsodia olivat lähimpänä Cityn mainoksissa luvattua tajunnan laajentamista. Elovaaran mystis-psykedeelinen tajunnanvirta oli kohtalaisen far out jopa Cityn mittapuulla. Alkuperäistä Vesimiehen aikaa Elovaara oli tehnyt vuonna 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Yleisradiossa, joka oli lopettanut sen ”epäinformatiivisena”.
- Vesimiehen ajassa pohdittiin esimerkiksi sitä, onko kuu ontto tai peräti juustoa. Elovaara jakoi myös tarpeellisia vinkkejä ja varoituksia asuntoaan vaihtaville: ”Jos muuttaa taloon, jossa kummittelee, on tehtävä perusteellinen siivous ja se tulee kalliiksi”. Astraalitasolla liikkuvien ohjelmien substanssiosuus saattoi toisinaan mennä peruskuuntelijan hilseen yli, mutta ohjelmien dramatiikka huohotettuine spiikkeineen ja ambientäänimattoineen antoi aina varman tunteen siitä, että nyt ollaan peruskysymysten äärellä.
- Arvoituksellisin Cityn hahmoista oli kuitenkin Pop Jenkins, jonka perjantai-iltainen show oli kaukana normaalista juonnetusta musiikkiviihteestä. Kappaleiden välissä Pop Jenkins julisti, hihkui ja ulvoi hengästyttävällä vauhdilla sarjakuvista ja populäärimusiikin perinteestä ammennettuja hokemia: Antakaa minulle se iso isku! Huba huba huba! Viekää minut siltaan! Juontajan tunnistamista vaikeutti nostettu nauhanopeus ja aseman henkilökunnan täydellinen vaitiolo. Jenkinsin todellinen henkilöllisyys jäi Lepakon suurimmaksi mysteeriksi.
- Radio City kasvoi nousukauden vanavedessä. Tekijät, yleisö ja raha kohtasivat. Toinen toimintavuosi oli jo taloudellisesti voitollinen, ja asemasta tuli kuunnellumpi kuin Radio Ykkösestä. Henkilökuntaa oli lähes viisikymmentä ja liikevaihto kasvoi vauhdilla vuoden 1988 13,5 miljoonasta vuoden 1990 18 miljoonaan markkaan. Asemasta kasvoi maan suurin paikallisradio, jota kuuntelivat erityisesti nuoret aikuiset miehet. Aseman svengi ja taloudellinen noste eivät jääneet huomaamatta pääkaupungin nuoren polven kermalta, joka otti aseman omakseen.
- Isona ja vaikutusvaltaisena asemana City pystyi jopa leipomaan itse hittejä, mikä ei marginaaliasemalta olisi onnistunut. Nostetut kappaleet olivat talon hengen mukaisia. Shake It Up -omakustannesinglen tehnyt Hearthill sai huomata jatkuvan radiosoiton vaikutukset vuonna 1988, kun yhtyeen yleisömäärät kasvoivat moninkertaiseksi muutamassa viikossa. Yhden hitin ihme, laulava talonmies Sepi Kumpulainen nousi Armotonta menoa -kappaleellaan valtakunnantietoisuuteen Radio Cityn ja Frank Pappa Shown kautta.
- Selkeimmin manipuloitu hitti oli Janos Valmusen Bussipysäkillä. Se sai alkunsa krapulaisena kevätaamuna 1990, kun Puka Oinonen valitti Lepakon kuppilassa Cityn musiikkipäällikkö Axa Sorjaselle kuinka huonoja levyjä nykyään tehdään. Esimerkkinä hän mainitsi Sorjasen juuri soittaman Bussipysäkillä. Sorjanen arveli, että kyllä siitäkin voisi hitin tehdä. Kappale alkoi soida asemalla vähintään kerran kahdessa tunnissa ja saavutti suuren suosion. Sinkkujen loputtua pääkaupungin levykaupoista turkulainen levy-yhtiö lähetti niitä lisää Helsinkiin taksin takapenkillä. Elokuussa Janos Valmunen oli Elmun Kansanjuhlan ykköstähti. Edellinen esiintyminen oli ollut muutamalle kymmenelle ihmiselle Uudessakaupungissa.
- Vuoden 1988 syksyllä radiokanavien kilpailu kiristyi, kun Helsingissä aloitti kolmas paikallisradio Radio Syke. Sen salaisena valttina oli ympärivuorokautinen lähetystoiminta. Juha Tynkkynen oli kuitenkin saanut hankkeesta vihiä etukäteen. Radio Cityn yölähetykset suunniteltiin kahdessa päivässä, ja ne alkoivat kahta viikkoa ennen Sykkeen avajaisia. Ensimmäistä yölähetystä veti dj Tixa, jonka ohjelman teemana oli paljon puhutteleva ”Saako ihmistä syödä?”. Vaikka yölähetykset eivät olleet asemalle rahasampo, niistä tuli hyvä foorumi ajaa sisään uusia toimittajia. Samalla vedettiin matto tuoreen kilpailijan alta. Radio Syke lopetti toimintansa syksyllä 1990.
- Samana syksynä 1988 City aloitti joka-arkiaamuisen helikopteripalvelun, joka raportoi kaupungin valtaväylien ruuhkatilanteesta. Ohjelma keräsi autokuuntelijoita, mutta herätti eettistä keskustelua talon sisällä ja ulkona. ”Aamuisin Cityn kopteri (…) neuvoo, miten suurin mahdollinen joukko yksityisautoilijoita voi saastuttaa Helsingin keskustaa. Iltapäivisin Cityn uutistoimitus huolestuu joukkoliikenteen kehittämisestä ja kaupunkirakentamisesta hienokseltaan vihertävässä hengessä. Keskipäivisin annetaan keskustasta saastetiedotuksia. Vaikka itse asiassa so whaaat? Kauppa käy ja moraali on kunnossa sekä ostajilla että myyjillä. Nuoriso sosiaalistuu, realismi valtaa alaa ja pinta on miellyttävällä tavalla vaarattoman kapinallinen", ironisoi Reijo Sormunen Rumba-lehdessä.
- Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Cityn ohjelmallinen painopiste oli liukunut lähemmäksi musiikkiradiota. Journalistinen sisällöntuotto keskittyi kerran viikossa järjestettävään teemapäivään. Vuosien varrella ohjelmakarttaa oli uusittu vähitellen, mikä näkyi muun muassa vähentyneessä järjestöohjelmien määrässä. Juha Tynkkysen sanoin: ”Ohjelmat, joilla ostetaan omaatuntoa, on meiltä poistettu”.
- Silti tässä tilanteessa Radio City sai uuden keulakuvan puheohjelmien puolelta. Kesällä 1989 Cityn leipiin tullut Ruben Stiller kohosi lyhyessä ajassa aseman suosituimmaksi toimittajaksi. Maineensa hän saavutti keskipäivän phone-in -lähetyksillä, joissa käytiin keskustelua ajankohtaisista teemoista. Ohjelman juju oli Stillerin armoton vittuilu, josta pääsivät osalliseksi kaikki soittajat huolimatta siitä oliko Stiller heidän kanssaan samaa mieltä vai ei. Juontajan tehtäväksi jäi salamannopea takinkääntö keskustelun aikana. ”Parhaissa lähetyksissä mielipiteeni muuttui niin paljon, että kun tulin studiosta ulos, niin mä en tiennyt enää kuka mä olin”, kuvaa Stiller. Stillerin show´n jalanjäljissä jatkoi toimittaja Jari Sarasvuon Small Talk Akatemia.
- Syksyllä 1990 Radio City käynnisti tukikampanjan aids-tukikeskukselle, joka oli joutunut sulkemaan ovensa Raha-automaattiyhdistyksen evättyä siltä toiminta-avustuksen. Kampanja organisoitiin luontevasti Red, Hot and Blue -hyväntekeväisyyslevyn ympärille. ”Firmat ja yksityiset lähtivät innokkaasti liikkeelle”, kertoo Axa Sorjanen. ”Saimme lahjoituksina muun muassa 60 kiloa kahvia, Muhammed Alin nimikirjoituksen, talvirenkaat ja Alvar Gullichsenin taulun. Mauno Koivisto lahjoitti vanhan lentopallonsa nimikirjoituksella varustettuna ja kun Harri Holkeri kuuli tästä, hän antoi keräykseen squash-mailansa.” Tavarat myytiin juhlavassa tilaisuudessa Cafe Metropolissa, minkä lisäksi aseman työntekijät lahjoittivat keräykseen päivän palkkansa. Keräys tuotti yli puoli miljoonaa markkaa ja tukikeskus pystyi jatkamaan toimintaansa.
- Vuosi 1990 oli taitekohta aseman toiminnassa. Tynkkysen aikaa oli keväällä alkanut viedä yhä enemmän Radio Cityn, City-lehden, Headline Oy:n ja Vipvisionin yhteistyöprojektin No TV:n valmistelu. Nuorille suunnattu, arki-iltapäivisin esitetty makasiiniohjelma aloitti toimintansa MTV3-kanavalla syksyllä. Kesän kynnyksellä aloitti Radiomafia, Yleisradion vastaisku nuorisohenkisille paikallisradioille. Merkittävintä oli kuitenkin vuoden aikana orastanut lama, joka alkoi tuntua mainosmarkkojen vähenemisessä. Sen syvyydestä ei ollut vielä kenelläkään tietoa.
-
[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]
Miska Rantanen
|
|
|
|
