ISBN: 951-0-22321-2. WSOY 1997. Sivut 7-30.

Luku 1.

"On suuri virhe olettaa, että taloudellinen kehitys riippuu suuren rakennemuutoksen oloissa vain tehokkaampien tuotantotapojen löytämisestä. Taloudellisen kehityksen suurin este on yhteiskunnan arvojen ja institutionaalisten normien muutosten vastustus."

   Talcott Parsons (1960, 141)

   Kauppatieteiden maisteri ja MBA Timo J. Hämäläinen tutkii ja suunnittelee elinkeinopolitiikkaan ja palvelusektoriin liittyviä yleislinjauksia kauppa- ja teollisuusministeriössä. Syksyllä 1996 hän oli pari kuukautta OECD:n sihteeristössä, Pariisissa, tutkimassa julkisen sektorin muuttuvaa roolia teollisuusmaissa. Hän on viime vuosina osallistunut aktiivisesti OECD:n teollisuuskomitean toimintaan. Tällä hetkellä hän kehittelee ministeriössä yritysten toimintaympäristön kansainvälistä kilpailukykyä mittaavaa benchmarking-toimintaa. Hämäläinen valmistelee myös väitöskirjaa kansantalouden kilpailukykyyn ja kasvuun vaikuttavista rakenteellisista tekijöistä Rutgers'in yliopistoon (State University of New Jersey) Yhdysvaltoihin. Hän opiskeli Rutgers'in kansainvälisen liiketoiminnan tohtorikoulutusohjelmassa vuosina 1990-1994. 1980-luvun loppuvuosina hän työskenteli kansainvälisillä pääomamarkkinoilla portfoliomanagerina sekä Suomen pääomamarkkinoilla osakeantien ja velkaemissioiden suunnittelijana. Hämäläinen tutkii elinkeino- ja rakennepolitiikan lisäksi yritysten ja kansantalouksien kilpailukykyä, talouden ja yhteiskunnan institutionaalisia ratkaisuja sekä talouden pitkiä syklejä ja murroksia. Hän on kirjoittanut mm. Teollisuuspoliittisen vision (yhdessä Matti Pietarisen kanssa, 1996), Toimivaan palveluyhteiskuntaan (asiantuntijatyöryhmän sihteeri, 1996), sekä artikkeleita mm. Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan, Liiketaloudelliseen aikakauskirjaan, Scandinavian Journal of Management'iin ja Kanavaan.

* * *

   Elämme historiallisen murroksen aikaa. Maailmantalouden globalisoituminen sekä uusien tietoteknologioiden ja tuotantorakenteiden leviäminen ovat saaneet aikaan yhteiskunnallisen murroksen, joka on verrattavissa kahteen aikaisempaan teolliseen vallankumoukseen 1700- ja 1800- lukujen lopussa. Nyt, kuten aiemminkin, teknis-taloudellinen murros tulee perusteellisesti mullistamaan yhteiskuntarakenteita ja instituutioita. Tällä hetkellä se ilmenee kehittyneissä teollisuusmaissa mm. työttömyyden ja tuloerojen kasvuna, julkisen sektorin velkaantumisena, yhteiskunnallisen epävarmuuden lisääntymisenä sekä yleisenä talouspoliittisena neuvottomuutena. Pidemmällä aikavälillä siihen voidaan liittää myös sosialismin romahdus, kansallisvaltion roolin supistuminen, ylikansallisten hallintojärjestelmien vahvistuminen, länsimaisen demokratian kriisi sekä postmodernin kulttuurin esiinmarssi. Itse asiassa lähes kaikki yhteiskunnan osa-alueet ovat tällä hetkellä jonkinasteisessa murroksessa.

   Murroskauden ongelmien ratkaisu edellyttää yhteiskunnan sopeutumista uusien tuotantoteknologioiden ja -rakenteiden asettamiin vaatimuksiin. Mitä nopeammin tämä sopeutuminen tapahtuu, sitä ripeämmin päästään nauttimaan uusiin markkinoihin ja teknologioihin liittyvästä elintason noususta. Yhteiskunnan sopeutuminen etenee kuitenkin hitaasti, sillä sen jarruna on paljon vanhoja ajatusmalleja ja arvoja, saavutetuista eduistaan kiinni pitäviä eturyhmiä sekä vanhoihin talous- ja yhteiskuntarakenteisiin sidottua fyysistä ja henkistä pääomaa.

   Yhteiskunnan sopeutumiskyky ja -vauhti riippuvat olennaisesti siitä, ymmärtävätkö poliittiset päätöksentekijät murroksen historiallisen luonteen ja kykenevätkö he tekemään sen edellyttämiä rakenteellisia sopeutumispäätöksiä. Vaarana onkin, että yhteiskunnan välttämättömät rakenneuudistukset pysähtyvät poliittisen päätöksenteon ongelmiin.

Yhteiskunnan vakiintuneiden rakenteiden ja instituutioiden muuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaikka päätöksentekijät ymmärtäisivät murroksen luonteen aivan oikein. Vahvojen eturyhmien maassa vaikeat poliittiset päätökset edellyttävät laajojen kansalaisryhmien tukea. Jos ns. suuri yleisö ei tiedosta yhteiskunnan olevan historiallisen syvässä murroksessa, joka edellyttää vanhojen yhteiskuntarakenteiden ja instituutioiden nopeaa sopeuttamista uuteen toimintaympäristöön, ei rationaalisesti kannatustaan maksimoivien poliitikkojen myöskään voida olettaa ajavan suuria muutoksia. Perimmäinen haaste yhteiskunnan sopeutumisessa onkin siis murrostietoisuuden ja -ymmärryksen levittäminen mahdollisimman laajalle. Tämä on yhteiskuntatieteilijöiden, yhteiskunnallisten keskustelijoiden ja poliitikkojen keskeinen rooli ja velvollisuus. Se on myös tämän kirjan tärkein motivaatio ja tavoite.

   Nykyisen murroksen luonteen ymmärtämisessä auttaa aiempiin murroskausiin tutustuminen. Niitä on leimannut melko säännöllinen yhteiskunnallinen muutosprosessi, joka näyttäisi toistuvan myös nykyisessä murroksessa. Tässä johdantoluvussa tarkastellaan tämän prosessin keskeisiä elementtejä suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta. Kirjan muissa luvuissa analysoidaan tarkemmin murroksen luonnetta ja etenemistä yhteiskunnan eri osa-alueilla. Kirjan rakenne seuraa oheisessa kuviossa 1 esitetyn murrosprosessin etenemistä.

Karl Marx ja
murroksen anatomia
Teknologinen murros ja talouden globalisoituminen

   Valtiojohtoisen sosialismin vast'ikään romahdettua on yllättävää huomata, että Karl Marxin dynaaminen yhteiskuntateoria tarjoaa erinomaisen lähtökohdan nykyisen murroksen analysoimiseen. Edellä esitetty kuvio perustuu pääosin juuri hänen teoriaansa. Marxin mukaan yhteiskunnan historiallisten murrosten liikkeelle panevana voimana on tuotantoteknologioissa tapahtuvat suuret keksinnöt, jotka vaativat ensin yritysten tuotantomenetelmien uudelleenorganisointia ja sitten laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden sopeutumista uusien tuotantoteknologioiden ja -organisaatioiden asettamiin vaatimuksiin. Nykyisen murroksen katalysaattorina on uusien tieto- ja telekommunikaatioteknologioiden nopea kehitys; aiemmissa murroksissa keskeistä osaa näyttelivät mm. höyrykoneet ja sähkömoottorit.

   OECD on viime vuosina käyttänyt Marxin teorian uusia sovellutuksia kehittyneiden markkinatalousmaiden rakenneongelmien ratkaisemiseen (kts. OECD 1988 ja 1996). OECD:n asiantuntijat eivät kuitenkaan ole ymmärrettävistä syistä mainostaneet teoreettisen viitekehikkonsa alkuperää. Karl Marxin nimi ei tunnetusti ole kovin hyvässä kurssissa talouspoliittisten päättäjien keskuudessa. Nämä voisivatkin tulla levottomiksi, jos tietäisivät kenen teorialla heidän ongelmiansa yritetään ratkoa.

   Nykyisen murroksen toinen keskeinen taustavoima on maailmantalouden nopea globalisoituminen. Kansainvälisten markkinoiden kasvu ja tärkeimpien tuotantopanosten - teknologian, komponenttien, raaka-aineiden, pääoman ja työntekijöiden - kasvanut maantieteellinen liikkuvuus ovat tehneet mahdolliseksi tuotantoprosessien aiempaa suuremman maantieteellisen ja tehtäväkohtaisen erikoistumisen. Näitä pitkälle erikoistuneita ja kansainvälistyneitä tuotantoprosesseja koordinoivat yleensä suuret monikansalliset yritykset, joilla on toimintaa lukuisissa eri maissa monella eri mantereella. Nopeasti rajojen yli liikkuvat tuotantopanokset ja monikansallisten yritysten kasvanut taloudellinen vaikutusvalta ovat saaneet kansallisvaltiot kilpailemaan keskenään näiden yritysten sijoituksista.

    Globalisoitumisen eturintamassa on kulkenut pääomamarkkinoiden nopea murros. Valtavat rahavirrat liikkuvat nykyään silmänräpäyksessä maasta toiseen parempien tuotto-odotusten perässä. Spekulatiiviset sijoitukset ovat jo monta kertaa 1990-luvulla saaneet aikaan kaaoksen kansainvälisillä pääomamarkkinoilla. Hallitsematon spekulointi ja siihen liittyvä taloudellinen epävarmuus ei pitkällä tähtäimellä palvele yhdenkään kansakunnan etuja. Jopa pääomamarkkinoiden ammattilaisten keskuudesta kuuluu nykyään mielipiteitä, joissa ollaan vakavasti huolissaan globaalien pelinsääntöjen puutteesta (Soros 1997). Kansainvälisiä pääomamarkkinoita säätelevistä normeista on kuitenkin vaikea päästä sopuun; osapuolia ja intressejä on liian monta.

Tuotantoprosessien erikoistuminen
ja työelämän murros

   Toisen maailmansodan jälkeinen pitkä nousukausi ja maailmantalouden integroituminen ovat johtaneet maailmanmarkkinoiden nopeaan kasvuun, mikä on mahdollistanut tuotantoprosessien entistä pidemmälle viedyn erikoistumisen. Nykyisiä pitkälle erikoistuneita ja teknologisesti dynaamisia tuotantoprosesseja on kuitenkin vaikea hallita 1900-luvun alussa kehitetyn hierarkkisen organisaatiomallin avulla. Suuret hierakkiset organisaatiot ovatkin viime vuosina yhä useammin saaneet väistyä pitkälle hajautettujen yritysten välisten ja sisäisten verkostojen tieltä. Verkostoituneet yritykset pystyvät aiempaa paremmin erikoistumaan omalle ydinosaamisalueelleen yhteistyöpartnerien hoitaessa tuotantoketjun muut osat. Verkostoituminen pilkkoo myös tuotantoprosessit pienemmiksi ja helpommin hallittaviksi kokonaisuuksiksi. Pitkälle viety erikoistuminen edellyttää tiivistä yritysten välistä ja niiden sisäistä yhteistyötä. Läheinen yhteistyö puolestaan vaatii yhteistyöpartnereilta vahvaa luottamusta toisiinsa. Verkostomaisilla organisaatiorakenteilla voidaan erityisesti tehostaa teknologista kehitystyötä sekä monimutkaisten tuotantoprosessien hallintaa. Tuotantoprosessien erikoistuminen ja uusien tuotantoteknologioiden leviäminen ovat johtaneet myös työelämän murrokseen. Ensimmäistä kertaa teollisen tuotannon historiassa työtehtävät eivät ole muuttumassa aiempaa yksinkertaisemmiksi ja yksitoikkoisemmiksi vaan monipuolisemmiksi ja haastavammiksi. Monimutkaisten tuotantoprosessien hallinta sekä uusien tuotantoteknologioiden leviäminen edellyttävät työntekijöiltä aiempaa suurempaa omatoimisuutta, parempia valmiuksia teoreettiseen ajatteluun, sekä vastuuta entistä useammasta toisistaan liittyvästä työvaiheesta. Pitkälle erikoistuneita ja nopeasti muuttuvia tuotantoprosesseja ei enää yksinkertaisesti voida hallita ilman työntekijöiden laaja-alaista vastuuta tuotantoprosessin toiminnasta. Jos näistä sopeutumishaasteista selvitään kunnialla, on työelämästä tulossa aiempaa inhimillisempi.

   Marxin murrosteorian suurin ongelma on siinä, että se ei kerro miten yhteiskunnan tulisi mukautua uusiin tuotantoteknologioihin ja -organisaatioihin. Kuten tiedämme, hänen oma yhteiskunnallinen visionsa ei toiminut erityisen hyvin käytännössä. Marx oli oikeassa siinä, että 1800-luvun laissez faire -politiikka ei ollut yhteiskunnallisesti kestävää pohjalla. Teollistunut yhteiskunta toimi kuitenkin paremmin hyvinvointivaltion kuin valtiososialismin puitteissa. Tällä hetkellä olemme samanlaisen ongelman edessä kuin Marx aikoinaan; vain yhteiskunnallisten ongelmien luonne ja niiden vaatimat ratkaisut ovat muuttuneet. Seuraavissa jaksoissa pohdimme näitä ongelmia suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta.

Ammattitaitojen rapautuminen
ja rakennetyöttömyys

   Työntekijöiden ammattitaidon ja osaamisen sopeutuminen työelämän uusiin vaatimuksiin on hidas prosessi. Uuden ammattitaidon ja usein myös ajattelutavan oppiminen ei ole helppoa. Erityisen vaikeaa se on vanhemmille sukupolville, joiden peruskoulutus on jäänyt verraten heikoksi. Työvoiman ammattitaitojen hidas sopeutuminen on luonut työmarkkinoille tilanteen, jossa uudentyyppisten ammattitaitojen ylikysyntä yhdistyy perinteisten ammattitaitojen ylitarjontaan. Lähes puoli miljoonaa työtöntä ei riitä tyydyttämään Nokian ja ABB:n kaltaisten yritysten erikoistuneita työvoimatarpeita.

   Massatyöttömyys johtuu siis hyvin pitkälti työvoiman kysyntä- ja tarjontarakenteiden välille syntyneistä eroista. Näiden erojen kiinnikuromiseen tarvitaan ennen näkemättömän suurta koulutuspanostusta. Jos työelämän nopea murros jatkuu myös tulevaisuudessa, tulisi aikuiskoulutuksen resurssit nostaa pysyvästi aivan uudelle tasolle. Elinikäisen oppimisen järjestelmää ei kuitenkaan tulisi rakentaa kokonaan julkisen rahoituksen varaan.

Yritykset mukaan
koulutustalkoisiin

   Työelämän ja ammattirakenteen nopea muutos ovat viime vuosina aiheuttaneet ongelmia julkiselle koulutusjärjestelmälle, jonka on usein ollut vaikea vastata yritysten muuttuviin työvoimatarpeisiin. Tähän on esitetty ratkaisuna sitä, että erikoisammattikoulutusta siirrettäisiin yhä enemmän yritysten vastuulle, koska ne tietävät parhaiten omat työvoimatarpeensa. Julkista sektoria on kuitenkin katsottu tarvittavan yrityksissä tapahtuvan koulutuksen rahoittajaksi, koska yritys ei koskaan voi olla varma saako se riittävän tuoton työntekijänsä koulutukseen sijoittamilleen varoille ennen kuin tämä vaihtaa työnantajaa. Ilman julkista tukea yritysten koulutusinvestointien pelätään jäävän liian alhaiselle tasolle verrattuna niistä yhteiskunnalle saatavaan kokonaishyötyyn.

   Taloustieteessä em. tilannetta kutsutaan ns. ulkoisvaikutusongelmaksi, koska ulkopuoliset tahot voivat päästä hyötymään yrityksen koulutusinvestoinneista ilmaiseksi. Ulkoisvaikutusongelmaa voidaan periaatteessa yrittää ratkaista monilla eri tavoin: esimerkiksi sopimalla siitä markkinaosapuolien kesken, "sisäistämällä" ulkoisvaikutus suuryrityksen organisaatioon tai yritysten väliseen yhteistyöverkostoon, tai sitten ratkaisemalla ongelma julkisen sektorin toimesta. Mielenkiintoiseksi em. koulutusongelman tekee se, että markkinaosapuolten kesken tehtävä sopimus on yleensä institutionaalisesti yksinkertaisin ja halvin tapa ratkaista ulkoisvaikutusongelma. Tämä havainto kulkee taloustieteessä ns. Coase-teoreeman nimellä (Coase 1960). Teoreeman kehittäjä Ronald Coase voitti muutama vuosi sitten taloustieteen Nobel-palkinnon talouden institutionaalisia järjestelyjä koskevista tutkimuksistaan.

    Coasen mukaan ulkoisvaikutusongelma voidaan ratkaista tehokkaasti markkinaosapuolten kesken tehtävin sopimuksin, kun heidän lukumääränsä on riittävän pieni. Työntekijän erikoiskoulutuksen ollessa kyseessä markkinaosapuolia on vain kaksi: yritys ja työntekijä. Tämän vuoksi pitääkin kysyä miksi yrityksissä tapahtuvaa työntekijöiden erikoiskoulutusta ei voitaisi nykyistä laajemmin järjestää työntekijän ja työnantajan välisten koulutussopimusten puitteissa? Tällaisessa sopimuksessa määriteltäisiin ehdot, joilla työntekijä korvaa yritykselle koulutuksestaan aiheutuneita kuluja, jos hän päättää jättää yrityksen ennen tiettyä sopimuksessa määriteltyä päivämäärää. Suomessa suhteellisen harvinaiset koulutussopimukset ovat laajassa käytössä mm. Saksan oppisopimusjärjestelmässä ja Yhdysvaltain yliopistojen aikuiskoulutuksessa.

   Koulutussopimusten laajamittaisesta käytöstä olisi monia hyötyjä. Ensinnäkin, niiden avulla ammattikoulutusinvestointien hyödyt ja kustannukset kohdistuisivat kansantalouden kannalta tehokkaasti. Veronmaksajat eivät joutuisi maksamaan sellaista erikoisammattikoulutusta, josta ei olisi laajempaa yhteiskunnallista hyötyä yrityksen ulkopuolella; toisaalta yritykset eivät myöskään pystyisi "vapaamatkustamaan" toisten yritysten koulutusinvestoinneilla, kun työntekijät alkaisivat maksattaa uudella työnantajallaan koulutussopimuksen purkamisesta aiheutuvat kulut. Koulutussopimusten voitaisiin myös odottaa lisäävän työntekijän ja työantajan välistä sitoutumista ja luottamusta, mikä edistäisi uusien verkostomaisten organisaatiorakenteiden menestymistä. Julkiseen koulutusjärjestelmään verrattuna koulutussopimukset parantaisivat myös ammattikoulutuksen osumista yritysten erikoistuneisiin tarpeisiin sekä lisäisivät yritysten koulutushalukkuutta ja -investointeja. Koulutussopimusten julkistaloudellinen edullisuus voisi myös helpottaa laajamittaista elinikäiseen oppimiseen siirtymistä.

    Koulutussopimusten varjopuolina on usein mainittu se, että ne johtaisivat "uuteen feodaaliyhteiskuntaan", jossa työntekijöillä ei olisi mahdollista vaihtaa joustavasti työpaikkaa. Tämä jäykistäisi työmarkkinoita ja estäisi osaamisen ja innovaatioiden leviämistä yritysten kesken. Työntekijästä voisi tulla yhden työnantajan "vanki". Tämä uhkakuva ei kuitenkaan vastaa todellisuutta, sillä työvoiman liikkuvuus ei loppuisi koulutussopimusten käytön laajentuessa. Näillä sopimuksilla koulutukselle asetettaisiin vain markkinahinta, jonka avulla siihen sijoitetut varat tulisivat yhteiskunnan kannalta tehokkaasti käytetyiksi. Yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että jokaista koulutuspäätöstä tehtäessä sekä työnantaja että työntekijä ottavat huomioon koulutuksesta aiheutuvat yhteiskunnalliset kustannukset. Yritysten tulisi myös työntekijöitä palkatessaan ottaa huomioon heidän erikoiskoulutuksestaan edelliselle työnantajalle ja yhteiskunnalle aiheutuneet kustannukset. Niinpä yritysten tulee olla valmiit korvaamaan koulutussopimuksen purkamisesta uudelle työntekijälleen aiheutuvat kustannukset.

   Koulutussopimuksia ei kuitenkaan voi käyttää yleissivistävän koulutuksen järjestämiseen, koska siitä saatavat hyödyt leviävät yhteiskunnassa niin laajalle, ettei niitä (ulkoisvaikutuksia) voida sisällyttää yksinkertaiseen sopimukseen. Ammattikoulutuksen julkinen rahoitus olisi siis edelleen perusteltua niiltä osin kuin se on luonteeltaan yleissivistävää. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että itse koulutuksen tulisi välttämättä tapahtua julkisissa ammattioppilaitoksissa. Koulutussopimusten käyttöä laajennettaessa tulisi myös varmistaa, ettei yritysten yhteenlaskettu yhteiskunnallinen maksutaakka (verot, sotumaksut, koulutusinvestoinnit, jne.) nousisi liian korkeaksi. Tämä saattaisi edellyttää maksuhelpotuksia tai koulutustukea erityisesti pienimpien yritysten osalta.

Matalapalkkaisten työpaikkojen
mahdollistaminen

   Kaikkien työttömien osaamis- ja tuottavuustasoa ei kuitenkaan voida nostaa niin korkealle, että he työllistyisivät Suomen nykyisillä palkka- ja sosiaaliturvakustannuksilla. Myös näille ihmisille tulee kuitenkin tarjota mahdollisuus kunnialliseen työntekoon. Tämä onnistuu vain heidän alempaa tuottavuuttaan vastaavalla kustannustasolla. Koska nykyistä alemmat palkat eivät välttämättä turvaa riittävää toimeentuloa, tarvitaan perustulon tai negatiivisen tuloveron kaltainen palkkatuloa täydentävä tukijärjestelmä (kts. Soininvaara 1994). Viimeksi mainituista negatiivinen tulovero on parempi vaihtoehto, koska se ei perustulon tavoin houkuttele "harmaaseen" työntekoon. Yhteiskunnan tuen saaminen edellyttää rehellisesti hankittua palkkatuloa.

   Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme ei kuitenkaan mahdollista laajamittaista palkkatulon ja sosiaaliturvan yhdistämistä. Kärjistetysti voidaan sanoa, että suomalaisten on joko elätettävä itsensä kokonaan työnteolla tai sitten heittäydyttävä täysin sosiaaliturvan varaan. Tämä on sellaista inhimillisten resurssien haaskausta ja verovarojen tuhlausta, johon Suomella ei enää ole varaa.

   Sosiaaliturvan uudistaminen ei kuitenkaan yksin riitä, jos minimipalkkasäännökset estävät matalapalkkaisten työpaikkojen syntymisen. Suomessa ei ole varsinaista minimipalkkalainsäädäntöä, mutta työehtosopimusten yleissitovuus vastaa käytännössä monella alalla melko korkeita minimipalkkoja. Työttömyysongelman ratkaisu edellyttänee siis myös yleissitovuuden purkamista.

   Jotkut taloustieteilijät ovat vastustaneet sosiaaliturvan ja työehtosopimusten yleissitovuuden heikentämisyrityksiä, koska he pelkäävät niiden lisäävän taloudellista epävarmuutta ja vähentävän siten kokonaiskysyntää ja talouskasvua. Nykyisten työttömyyslukujen pitäisi kuitenkin olla riittävä todiste siitä, että varmin tae yhteiskunnan epävarmuuden lisäämiseen on vanhentuneiden yhteiskuntarakenteiden (ml. sosiaaliturva ja työehtosopimuslainsäädäntö) jättäminen ennalleen. Järkevät ihmiset ymmärtävät, että juuri yhteiskunnan institutionaalisten rakenteiden jälkeenjääneisyys pitää yllä massatyöttömyyttä. Niin kauan kuin näitä rakenneongelmia ei pystytä korjaamaan ihmiset ovat epävarmoja sekä yhteiskunnan että oman taloutensa pidemmän aikavälin kehityksestä. Tämä selittänee myös kulutusluottojen ja yritysten investointien yllättävän heikkoa elpymistä viime kuukausien noususuhdanteessa. Kuluttajat ja yritykset eivät halua ottaa uusia riskejä tulevaisuuden ollessa rakenteellisen epävarmuuden peitossa.

   Aiempien murroskausien valossa tiedetään, että uusien tuotantoteknologioiden ja organisaatiomallien tehokas hyödyntäminen edellyttää myös laajempien yhteiskuntarakenteiden sopeutumista uuden aikakauden vaatimuksiin. Tämä edellyttää suuria muutoksia mm. talouden perusrakenteissa, valtion tehtävissä ja toimintatasoissa, talouspolitiikassa, työmarkkinajärjestelmässä, yhteiskunnallisissa teorioissa ja instituutioissa, poliittisessa järjestelmässä sekä ihmisten arvoissa ja kansallisessa kulttuurissa. Seuraavassa tarkastellaan näitä muutoksia hieman tarkemmin.

Talouden
perusrakenteiden murros

   Maailmantalouden suuret murrokset ovat aina vaatineet uudentyyppisiä talouden perusrakenteita. Ensimmäinen teollinen vallankumous rakentui uusien maanteiden, kanavien ja rautateiden varaan; toinen perustui sähkö- ja puhelinverkkojen sekä moottoriteiden ja lentokenttien rakentamiseen; ja nykyinen murros näyttää vaativan ainakin uusia "tiedon valtateitä" sekä kansainvälisten kuljetusverkkojen parempaa integrointia.

   Uuden tietoyhteiskunnan infrastruktuuritarpeita on viime vuosina kartoitettu aktiivisesti eri maiden sekä kansainvälisten järjestöjen kuten EU:n ja OECD:n toimesta. Suomen tietotekninen infrastruktuuri on tällä hetkellä kansainvälisesti katsoen huipputasoa (kts. Hellen 1997). Asiantuntijoiden mukaan muutaman vuoden päästä tarvitaan kuitenkin "massiivisia investointeja" tiedon valtateiden (laajakaistayhteyksien) laajentamiseen mm. kotitalouksiin. Tällaisten liityntäverkkojen rakentaminen on kansantaloudellisesti merkittävin kustannuserä (n. 70 %) tiedon valtateiden rakentamisesta (Liikenneministeriö 1997).

   Uuden infrastruktuurin rakentamisen tiellä on paljon vanhoihin rakenteisiin sidottua pääomaa ja monia vahvoja eturyhmiä. Sikäli kun uuden infrastruktuurin rakentamiseen tarvitaan julkista rahoitusta, uusi ja vanha infrastruktuuri kilpailevat usein samoista budjettivaroista (molemmat kuuluvat valtionhallinnossa Liikenneministeriön toimialueelle). Perinteisen infrastruktuurin priorisoiminen voi olla järkevää lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmällä aikavälillä se voi tulla yhteiskunnalle kalliiksi, kun teknologinen kehitys tekee uudet perusrakenteet välttämättömiksi yhteiskunnan tehokkaalle toiminnalle. Uuteen teknis-taloudelliseen infrastruktuuriin siirtyminen muodostaa yhteiskunnan päätöksentekijöille suuren haasteen, koska vanhaa infrastruktuuriakin tullaan historian valossa tarvitsemaan vielä pitkään.

Hyvinvointivaltion ja
talouspolitiikan murros

   Aiempiin suuriin murroksiin on aina liittynyt myös valtion tehtävien uudelleen määrittely. Ensimminen teollinen vallankumous korvasi merkantilistisen "interventiovaltion" minimalistisella "yövartijavaltiolla", toinen teollinen vallankumous puolestaan toi mukanaan sosialismin ja länsimaisen hyvinvointivaltion. Nyt ollaan tilanteessa, jossa länsimaiset demokratiat etsivät kuumeisesti jonkinlaista uutta "jälkihyvinvointiyhteiskuntaa". Kun tällainen uusi "best practise" -valtiomalli lopulta löytyy, voidaan sen odottaa leviävän erilaisina sovellutuksina nopeasti ympäri maailmaa.

   Mitä tällainen uusi valtiomalli voisi sitten pitää sisällään? Ainakin kolme seuraavaa trendiä tuntuvat todennäköisiltä. Ensinnäkin, kansainvälisen kilpailun kiristyminen pakottaa julkisen sektorin korostamaan talouden tehokasta toimintaa ja talouskasvua edistäviä tehtäviään tulonsiirtojen ja hyvinvointipalvelujen tuottamisen sijaan. Tällaisia tehtäviä ovat esimerkiksi koulutus, tutkimus, ympäristönsuojelu ja talouden perusrakenteiden kehittäminen. Myös verotuksessa joudutaan panemaan aiempaa enemmän painoa taloudellisten kannustimien kehittämiselle maksimaalisen tulojen tasauksen sijaan. Uudessa toimintaympäristössä kakku pitää leipoa ennen kuin se jaetaan.

   Toisin kuin Suomen EMU-painotteisesta talouspoliittisesta keskustelusta voisi päätellä, nykyinen murros korostaa myös mikrotason elinkeino- ja rakennepolitiikan merkitystä makrotason raha-, finanssi-, valuuttakurssi- ja tulopolitiikkaan verrattuna. Makrotalouspolitiikan perustana olevat Keynesiläiset ja monetaristiset teoriat olettavat, että yhteiskuntarakenteet ovat vakiintuneet ja toimivat tehokkaasti. Näin talouspolitiikassa voidaan keskittyä rakenteellisten ongelmien sijasta kokonaiskysynnän ja inflaation hienosäätöön. Tämä ei kuitenkaan riitä nykyisten yhteiskunnallisten ongelmiemme ratkaisemiseksi. Historiallisen murroksen keskellä tarvitaan modernia elinkeinopolitiikkaa (rakennepolitiikkaa), jolla aktiivisesti edistetään yhteiskunnan väistämätöntä rakennemuutosta. Perinteinen makrotalouspolitiikka on hampaaton nykyisten rakenneongelmien edessä.

   Makrotalouspolitiikan toinen heikkous liittyy siihen, että sitä ohjaavat teoriat on kehitetty ennen maailmantalouden nopeaa kansainvälistymistä. Kansainvälisen kaupan ja sijoitusten kasvu on vienyt kansallisvaltioiden makropoliittisilta toimenpiteiltä parhaan terän. Esimerkiksi perinteinen elvytyspolitiikka "vuotaa" nykyään helposti ulkomaisten tuotteiden kysyntään ja voi jopa nostaa yleistä korkotasoa. Tällaisista talouspolitiikan sivuvaikutuksista ei suljetussa taloudessa tarvinnut välittää. Sotien jälkeen huippuunsa kehitetty makrotalouspolitiikka voikin historian valossa osoittautua oman aikakautensa tuotteeksi.

   Talouspolitiikan painopisteen muuttuminen voi osoittautua erityisen ongelmalliseksi Suomen talouspoliittisen valmistelun ja keskustelun kannalta. Maamme johtavat ekonomistit ja talousajattelijat ovat lähes tyystin makroekonomisteja, joiden erikoisalaa ovat mm. inflaation, korkokehityksen, valuuttakurssien, valtion talouden ja muiden makrotason talousilmiöiden analysoiminen. Makroekonomistin "työkalupakki" ei anna parasta mahdollista lähtökohtaa talouden mikrotasolla tapahtuvan rakennemuutoksen analysointiin. Tätä ongelmaa saattaa heijastaa myös se into, jolla Suomen ekonomistikunta on tarttunut EMU-keskusteluun, joka on tällä hetkellä ainoa merkittävä kiistanalainen makrotason talousasia Suomessa.

   Jos EMU-prosessia ei olisi, talouspolitiikan painopisteen siirtyminen rakennekysymyksiin näkyisi jo nyt paljon selvemmin sekä Suomessa myös muualla Euroopassa. Tällä hetkellä onkin vaarana, että sinänsä tärkeä EMU-prosessi vie talouspoliittisten päättäjien kaiken tarmon ja huomion samalla kun vähintäänkin yhtä tärkeät rakenteelliset ongelmat jäävät taka- alalle. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista todeta, että kansainvälisesti arvostetuimman suomalaisekonomistin Massachusetts Institute of Technology'n Bengt Holmströmin mielestä EMU:lla ei ole "mitään merkitystä" ellei Eurooppa tee tarvittavia rakenteellisia muutoksia. EMU on hänestä rakennemuutoksiin ja deregulointiin verrattuna "detaljiasia, joka voidaan tehdä kun kaikki tärkeämmät asiat on saatu kuntoon" (Forum för Ekonomi och Teknik, helmikuu 1997). Saman suuntaisia lausuntoja on viime aikoina antanut kansantalouksien kilpailukykyä tutkinut professori Michael Porter Harvardin yliopistosta (Talouselämä 8. 5. 1997). Valitettavasti tämän kaltaiset poikkeavat mielipiteet jäävät Suomessa vähälle huomiolle, koska Suomen ekonomistikunnassa suvaitaan huonosti toisinajattelijoita.

Kansallisvaltion
murros

   Viimeinen valtion tehtäviä koskeva trendi on kansallisvaltion roolin supistuminen. Kansallisvaltio on instituutio, joka palveli hyvin kansalliselle tasolle laajentuneen, mutta suhteellisen yksinkertaisen markkinatalouden hallinnassa. Kehittyneet markkinataloudet ovat kuitenkin nykyisin sekä kansainvälisiä että erittäin monimutkaisia. Tämän seurauksena kansallisvaltion perinteisiä tehtäviä on siirtynyt sekä "ylös" ylikansallisille instituutioille että "alas" paikallishallinnoille.

   Valtion taloudellisia tehtäviä on yleensä perusteltu markkinatalouden toimintaan liittyvillä ongelmilla. Kun markkinat olivat pääosin kansallisia, voitiin niihin liittyviä ongelmia vähentää tehokkaasti kansallisvaltioiden toimesta. Markkinoiden kansainvälistyminen on kuitenkin laajentanut monen niihin liittyvän ongelman vaikutuspiiriä yli kansallisten rajojen. Tämä on tehnyt kansallisvaltiosta liian pienen hallintoyksikön näiden ongelmien tehokasta hoitamista silmälläpitäen. Esimerkiksi kaupankäynnin pelinsääntöjen kehittäminen, ympäristönsuojelu, turvallisuuskysymykset, kansainvälinen rikollisuus ja liikenneverkostojen kehittäminen edellyttävät nykyään kansallisvaltioiden kiinteää yhteistyötä.

    Toisaalta tuotantoprosessien erikoistuminen ja ihmisten arvomaailman eriytyminen ovat tehneet kansallisvaltioiden keskitetystä päätöksenteosta ongelmallisen myös yritysten kilpailukyvyn ja kansalaisten peruspalvelujen kannalta. Ihmisten ja yritysten tarpeet eroavat aiempaa enemmän toisistaan ja niiden tyydyttäminen edellyttäisi aiempaa erikoistuneempia julkishyödykkeitä ja -palveluita (esim. koulutusta, terveydenhoitoa, päivähoitoa ja infrastruktuuria). Sikäli kun eri yritys- ja kansalaisryhmien tarpeet ovat erikoistuneet maantieteellisesti, on näiden hyödykkeiden ja palvelujen tuotanto tehokkainta järjestää paikallishallinnon toimesta. Tällöin kunkin alueen asukkaat ja yritykset saavat juuri haluamansa kaltaisia hyödykkeitä ja - palveluita. Jos erikoistuneista julkishyödykkeistä ja -palveluista hyötyvät ryhmät taas ovat hajaantuneet ympäri maata, tai ne eivät edusta oman alueensa enemmistöä, voivat yritystenväliset verkostot tai kansalaisjärjestöt olla tehokkaampia institutionaalisia ratkaisuja niiden tuottamiseen.

   Julkishyödykkeiden ja -palvelujen tuotantoa voidaan tehostaa noudattamalla nykyistä tiukemmin "se maksaa, joka hyötyy" -periaatetta (kts. Olson 1969). Tämä periaate pätee myös julkisen sektorin eri hallinnontasojen rahoituksesta päätettäessä. Jos paikallishallinto ottaa vastuun joidenkin maantieteellisesti eriytyneiden julkishyödykkeiden tuottamisesta, tulisi sen myös yleensä vastata siitä aiheutuneista kustannuksista. Tämä kuitenkin edellyttäisi riittäviä verotuloja paikallistasolla, mikä puolestaan saattaisi vaatia valtion nykyisen verotusoikeuden osittaista siirtämistä paikallistasolle. Paikallishallinnon rahoituksellisen itsenäisyyden paranemisesta olisi se lisähyöty, että eri alueiden välisen verokilpailun kiristyminen ja ihmisten kasvava kiinnostus verovarojensa käyttöä kohtaan tehostaisivat julkisen sektorin hallintoa, mikä säästäisi veromarkkoja. Pahimpien alueittaisten elintasoerojen tasoittaminen edellyttäisi kuitenkin, että varakkaimmat alueet maksaisivat edelleen köyhimpien alueiden hyväksi jonkinlaisia tasoitusmaksuja.

   Taloudellisesti tehokkaan paikallishallinnon rajat eivät kuitenkaan välttämättä vastaa nykyisiä kuntarajoja (kts. Koski 1996). Koska monet julkisen sektorin tehtävistä liittyvät markkinatalouden heikkouksien korjaamiseen (esim. koulutus, infrastruktuuri ja ympäristönsuojelu), voitaisiin paikallishallinon rajat uudistaa ns. luonnollisten talousalueiden mukaisiksi. Tällöin paikallishallinnon toimivalta olisi riittävän laaja kaikkien paikalliseen talouteen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi ja interventioiden kustannuksia joutuisivat maksamaan vain niistä hyötyvät ihmiset. Luonnollisten talousalueiden mukaan järjestetty paikallishallinto merkitsisi erityisesti kaupunkiseutujen kuntien sekä ns. enklaavikuntien ja niiden ympäryskuntien yhteistyön huomattavaa tiivistämistä tai sitten niiden yhdistymistä. Helsingin, Espoon, Kauniaisten ja Vantaan kaupungit ovat hyvä esimerkki luonnollisesta talousalueesta, jossa em. kaltaisella paikallishallinnon uudelleen organisoinnilla voitaisiin saavuttaa huomattavia kokonaistaloudellisia tehokkuus- ja kustannusetuja.

    Luonnollisten talousalueiden laajuiset hallintoalueet johtaisivat myös järkevään aluepolitiikkaan. Tuotantoprosessien erikoistuminen ja niiden teknologiaintensiivisyyden kasvu ovat viime vuosina korostaneet taloudellisen toiminnan maantieteelliseen keskittymiseen liittyviä etuja. Pitkälle erikoistuneita ja verkostoituneita tuotantoprosesseja on helpompi koordinoida, jos niiden toisistaan riippuvat osat sijaitsevat lähellä toisiaan. Toisiaan lähellä sijaitsevat yritykset voivat myös tehdä tehokkaammin yhteistyötä teknologian kehityksessä sekä helpommin hyödyntää toistensa tekemiä teknologisia innovaatioita.

   Näin modernin talouden sisäinen dynamiikka suosii kaupunkikeskuksia haja-asutusalueiden kustannuksella. Perinteisellä aluepolitiikalla on pyritty viemään kehitystä täysin päinvastaiseen suuntaan. Kansainvälisen kilpailun kiristyminen ja valtiontalouden krooniset alijäämät pakottavat valtion jatkossa ottamaan talouden maantieteelliset realiteetit entistä paremmin huomioon myös aluepoliittisessa päätöksenteossaan. Aluepolitiikassakin on siirryttävä kakun jakamisesta kakun leipomiseen. Talousalueittain järjestetty paikallishallinto tarjoaisi siihen tehokkaat puitteet.

Työelämän
instituutioiden murros

   Työmarkkinoiden nykyiset pelisäännöt ovat pääasiassa peräisin keskitetyn työmarkkinajärjestelmän alkuvuosilta. Ammattiyhdistysliikkeellä oli vielä 1960- ja 1970-luvuilla paljon tehtävää työelämän olosuhteiden parantamisessa. Työnantajapuolella taas pyrittiin palkkamaltin ja työrauhan parantamiseen. Työväestön historiallisten tavoitteiden toteutuminen sekä yritysten ja työntekijöiden tarpeiden eriytyminen ovat kuitenkin ajaneet vanhojen työmarkkinainstituutioiden yli (kts. Ilmonen ja Kevätsalo 1995). Samalla keskusjärjestöjen roolit ovat muuttuneet yhteiskunnallisen kehityksen esitaistelijoista vanhojen työmarkkina- ja talousrakenteiden puolustajiksi.

   Nykyinen ay-liike on monissa asioissa yhteiskunnallisen kehityksen jarru, koska se keskittyy jääräpäisesti teollisen yhteiskunnan aikana saatujen etujensa puolustamiseen. Koska ay-liikkeen jäsenistöön kuuluu sekä työssäkäyviä että työttömiä, kannattaa sen julkisuudessa ajaa molempien ryhmien etuja. Todellisuudessa työelämän joustojen ja työttömyysturvan leikkausten vastustaminen sekä työehtosopimusten yleissitovuudesta kiinnipitäminen ajavat vain työelämän "insiderien" ja ay-johdon omia etuja työttömien "outsiderien" ja muun yhteiskunnan kustannuksella. Työllisyyttä niillä ei paranneta. Valitettavasti työntekijöille on työolosuhteiden ja -etujen paranemisen pitkästä perinteestä johtuen vaikea perustella jo saavutettuihin etuihin puuttumista, vaikka sillä olisi pidemmällä aikavälillä erittäin myönteisiä vaikutuksia talouskasvuun ja työllisyyteen.

   Myös vahvat työnantajajärjestöt voivat hidastaa yhteiskunnan sopeutumista uuden aikakauden vaatimuksiin. Taloudellisen rakennemuutoksen keskellä ne ajavat pääasiassa omien työnantajiensa eli vanhan tuotantorakenteen etuja. Uusien ja nousevien toimialojen etujärjestöt ovat yleensä nuoria ja heikkoja, eikä niiden ääni kuulu riittävästi työelämän pelisäännöistä päätettäessä.

   Työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan kiinteään yhteistyöhön perustunut korporatistinen päätöksenteko ei haitannut kansantalouden kehitystä ennen nykyisen rakennemuutoksen alkua. Vakiintuneissa talousrakenteissa vahvojen eturyhmien etu oli hyvin lähellä koko yhteiskunnan etua. Nykyisessä murroksessa tilanne on kuitenkin toinen. Vahvat ja vakiintuneet eturyhmät edustavat väistämättä vanhoja talous- ja yhteiskuntarakenteita, kun taas valtiovallan tulisi pyrkiä edistämään rakennemuutosta, jolla yhteiskunta sopeutuu uuden toimintaympäristön asettamiin vaatimuksiin.

   Yhteiskunnan ja vahvojen eturyhmien kasvaneen intressiristiriidan tulisi heijastua myös yhteiskunnallisiin päätöksentekomekanismeihin. Jos vanhasta kolmikantaperiaatteesta ei haluta kokonaan luopua, voisi valtiovalta liikkua Matti Pekkasen viitoittamaan suuntaan, jossa eturyhmiä ei enää otettaisi mukaan tasavertaisiksi osapuoliksi työelämän uusista pelisäännöistä päätettäessä, vaan niitä ainoastaan kuultaisiin asiantuntijoina. Samaa itsenäisempää ja paremmin demokratian henkeen sopivaa päätöksentekoperiaatetta voitaisiin hyvin noudattaa myös muissa kansantalouden kannalta tärkeissä päätöksissä. Maailmanpankin tutkimuksissa julkisen sektorin päätöksenteon itsenäisyyden on havaittu vaikuttaneen myönteisesti mm. Japanin ja ns. NIC-maiden nopeaan talouskasvuun ja rakennemuutokseen (World Bank 1993). Tämän havainnon merkitystä ei vähennä se, että demokratia ei näissä maissa aina ole toiminut samalla tavoin kuin länsimaissa.

   Etujärjestöjen yhteiskunnallista roolia voidaan myös kehittää suuntaamalla niiden toimintaa nykyistä enemmän yhteiskunnan rakennemuutosta edistäviin tehtäviin. Suomessa etujärjestöt ovat perinteisesti kohdistaneet suuren osan tarmostaan julkisen sektorin edunvalvontaan. Erityisesti keskusjärjestöissä jäsenistölle tuotetut julkishyödykkeet ja -palvelut ovat olleet suhteellisen näkymätön osa niiden toimintaa. Eri työntekijäryhmien ja toimialojen tarpeiden kasvava eriytyminen edellyttäisi kuitenkin monien perinteisesti julkisella sektorilla tuotettujen julkishyödykkeiden ja -palvelujen tarkempaa räätälöintiä eri käyttäjäryhmien tarpeisiin. Tällöin julkisen sektorin luonnollisin vaihtoehto ovat erilaiset työntekijä- , toimiala- ja kansalaisjärjestöt.

    Elinkeinoelämän järjestöt voisivat ottaa nykyistä enemmän harteilleen "mikrotason" elinkeinopoliittisia tehtäviä kuten erikoisammattikoulutusta, perustutkimusta, erikoisinfrastruktuurin rakentamista ja ylläpitoa, yritysten välisten verkostojen luomista, uuden teknologian ja organisaatiomallien siirtoa, jne. Kansalaisjärjestöt voisivat puolestaan tuottaa aiempaa enemmän sosiaalityöhön, terveydenhoitoon ja peruskoulutukseen liittyviä erikoispalveluja. Kansalaisjärjestöillä on monissa teollisuusmaissa merkittävä rooli näiden palvelujen tuottajina (kts. Salamon ja Aheier 1996). Taloudellinen tehokkuus edellyttää, että järjestötoiminnan kasvu tulisi rahoittaa pääasiassa niiden asiakkaiden toimesta "se-maksaa-joka-hyötyy"-periaatteella (Olson 1969). Tällöin veronmaksajat rahoittaisivat ainoastaan sellaista järjestötoimintaa, jonka hyödyt ulottuisivat järjestön jäsen- ja asiakaskunnan ulkopuolelle. Suomessa tämä edellyttäisi esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen tukitoiminnan uudelleen arviointia.

   Suomen vahva yhdistys- ja järjestökenttä voisi oikein hyödynnettynä tarjota maallemme tulevaisuudessa vahvan kilpailuedun erikoistuneiden julkishyödykkeiden ja -palvelujen tuotannossa. Tämä edellyttäisi kuitenkin etujärjestöiltä aivan uuden tyyppistä asennetta ja toiminnan

Yhteiskunnallisten
teorioiden murros

   Myös ihmisten ajattelumallit ja yhteiskunnalliset teoriat ovat murroksessa. Kansalaisten yleinen epävarmuus on viime vuosina lisääntynyt vanhojen, hyviksi havaittujen ajattelu- ja toimintamallien epäonnistuessa yksi toisensa jälkeen. Yhteiskunnallinen murros romuttaa nopeasti teollisen aikakauden lainalaisuuksia: velanotto ei enää kannata, pankkeihin ei aina voikaan luottaa ja valtion leipä voi olla sekä kapea että lyhyt. Talouspolitiikan tutkijat ja päättäjät ovat yhtä hämmentyneitä. Suomessa 1980-luvulla suhteellisen hyvin kohdalleen osuneet talousennusteet menivät 1990-luvun alussa pahasti metsään (Vartia 1994), eikä viime vuosina hammasta purren toteutettu vientivetoinen talousstrategiakaan ole tuonut odotettua helpotusta massatyöttömyyteen.

   Perinteisiin ajattelumalleihin ja teorioihin liittyvästä problematiikasta voidaan ottaa esimerkiksi nykyinen inflaation vastainen taistelu. Inflaatiota pidetään yleisesti ekonomistien ja talouspolitiikan päättäjien keskuudessa kansantalouden kannalta haitallisena ilmiönä.Vallitsevat talousteoriat perustelevat inflaation haitallisuutta kuitenkin yleensä vain toteamalla, että se "sekoittaa markkinamekanismin". Tätä syvempää teoreettista analyysia inflaation haitallisuudesta on talouskirjallisuudesta vaikea löytää. Myöskään inflaation ja talouskasvun välinen tilastollinen riippuvuus ei ole niin itsestään selvä kuin yleisesti uskotaan (kts. Barro 1995). Inflaationvastaisen taistelun juuret lienevätkin muutaman johtavan teollisuusmaan traumaattisissa hyperinflaatiokokemuksissa. Hyperinflaation vaarat onkin helppo ymmärtää, mutta edellyttääkö sen välttäminen lähes nolla-inflaatioon pyrkimistä? Miksi hieman nykyistä korkeampi, mutta tasainen inflaatio (esim. 4-5 prosenttia) olisi niin pahasta? Jos inflaatio pidetään maltillisena ja tasaisena, ihmiset pystyvät ottamaan sen huomioon laskelmissaan, eikä sen tasolla pitäisi olla mitään vaikutusta reaalikorkotasoon eikä investointeihin.

   Lähes kaikki kehittyneet teollisuusmaat keskittävät suuren osan talouspoliittisesta energiastaan inflaationvastaiseen taisteluun, vaikka taistelun vihollinen on useimmissa tapauksissa jo lähes kuollut. Itse asiassa inflaation vähäisyys saattaakin liittyä juuri yhteiskunnallisesta murroksesta johtuviin deflatorisiin trendeihin sekä tuoteinnovaatioiden ja tuottavuuden nopeaan kasvuun, eikä niinkään tiukkaan raha- ja finanssipolitiikkaan. Jos näin on, voi inflaationvastainen taistelu olla jopa vaarallista. Se voi pahimmassa tapauksessa johtaa jopa deflaatioon ja uuteen lamaan.

   Myös talouden välttämättömät rakennemuutokset voivat hidastua, kun hintamekanismin ei anneta vapaasti ohjata työvoimaa ja muita resursseja taantuvilta sektoreilta nouseville sektoreille. Koska palkat ja hinnat eivät yleensä liiku kovin helposti alaspäin taantuvilla sektoreilla, rakennemuutosta ohjaavien palkka- ja hintaerojen syntyminen edellyttää palkkojen ja hintojen nousua kasvusektoreilla. Tämä puolestaan saattaisi edellyttää hieman nykyistä korkeamman inflaation sallimista taloudessa. Maltillinen rahapolitiikka ja kiristynyt kansainvälinen kilpailu estäisivät tehokkaasti suurempien inflaatiopaineiden syntymisen. Valitettavasti kansainväliset pääomamarkkinat ovat sisäistäneet nykyisen inflaationvastaisen taistelun niin perusteellisesti, ettei yksittäisillä mailla juuri ole mahdollisuutta harjoittaa "maltillisen inflaation" politiikkaa. Suomen ja muiden EU-maiden osalta inflaatiovastaisuus on myös institutionalisoitu EMU:n lähestymiskriteereihin.

   Kuten Marx aikanaan totesi, talous- ja yhteiskuntarakenteiden murrokset johtavat ajan mittaan myös yhteiskunnan toimintaa selittävien teorioiden murrokseen. Kullakin ajanjaksolla on omat johtavat yhteiskunnalliset teoriansa ja teoreetikkonsa. Taloustieteessä vanhojen teorioiden riittämättömyys on ollut selvää jo 1970-luvun puolivälistä lähtien. Nyt tarvitaankin kipeästi uutta Adam Smithiä tai John Maynard Keynesiä, joka riittävän perinpohjaisesti ja uskottavasti selittäisi maailmantalouden uudet lainalaisuudet.

   On hyvin todennäköistä, että tämä uusi talousguru ei enää ota lähtökohdakseen taloustieteen klassikkojen parisataa vuotta sitten taloustieteeseen juurruttamaa tehokkaiden markkinoiden oletusta. Nykyaikainen tie- tointensiivinen, pitkälle erikoistunut ja monimutkainen markkinatalous on aivan toisenlainen kuin Adam Smithin yli kaksisataa vuotta sitten kuvaama yksinkertaiseen vaihdantaan perustunut esiteollinen markkinatalous. "Näkymättömän käden" metaforassa kiteytynyt usko markkinakoordinaation ylivertaisuuteen vastaa huonosti modernin markkinatalouden todellisuutta, jossa hierarkkisesti organisoidut suuryritykset, yritysten väliset verkostot sekä laaja julkinen sektori vastaavat suuresta osasta maailmantalouden koordinointia.

Poliittisen
järjestelmän murros

   Yhteiskunnallinen murros asettaa suuria haasteita myös poliittisen järjestelmän sopeutumiskyvylle. Puolueiden heikko uusiutumiskyky ja yhteiskunnallisten ongelmien monimutkaistuminen saattavat ajan mittaan uhata koko demokraattista järjestelmää.

   Nykyisten valtapuolueiden ideologiset juuret ovat edellisen murroskauden yhteiskunnallisissa ongelmissa. Nämä ongelmat ratkaistiin vuosien kuluessa onnistuneesti ja Suomi nousi nopeasti kehittyneiden teollisuusmaiden harvalukuiseen joukkoon. Pitkä poliittinen historia näyttää kuitenkin olevan rasite, kun etsitään ratkaisuja nykyisen murroskauden ongelmiin. Mennyttä vuosisataa hallinneet puolueet ovat neuvottomia, kun vanhat poliittiset reseptit eivät tehoakaan muuttuneessa toimintaympäristössä. Vuosikymmeniä hyvin palvelleet ideologiat ja ajatusmallit ovat juurtuneet niin syvälle ihmisten alitajuntaan, että ne estävät tehokkaasti radikaalien uudistusten toteutumisen. Lohtua ei tuo edes se, että länsinaapurimme tuntuu kärsivän vielä suuremmasta ideologisesta jäykkyydestä.

   Toinen poliittiseen järjestelmään liittyvä ongelma koskee demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusoletuksia. Georg Henrik von Wright on korostanut kirjassaan Tiede ja ihmisjärki, että länsimaisen demokratian ja henkilökohtaisen vapauden ihanteet perustuvat kahteen edellytykseen (Wright 1987). Toinen niistä on se, että keskivertokansalainen pystyy muodostamaan oman kantansa kysymyksiin, jotka koskevat hänen henkilökohtaisia intressejään lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Toinen edellytys on se, että kansalainen pystyy näkemään toimiensa seuraukset niin hyvin, että hän voi ottaa täyden vastuun laillisten vapauksiensa ja oikeuksiensa käyttämisestä. von Wrightin mielestä nämä ehdot tulevat kohtuullisesti täytetyksi "pienimittaisessa" yhteiskunnassa, jonka sivistystaso on korkea ja hallinnollinen ja taloudellinen rakenne verraten yksinkertainen. Hän epäilee kuitenkin sitä, että nämä edellytykset tulisivat täytetyiksi "suurimittaisessa yhteiskunnassa, jonka hallintorakenne on mutkikas ja joka on monin tavoin riippuvainen ulkomaailmasta".

   Nykyinen teknologia-intensiivinen, nopeasti globalisoituva, monimutkainen ja rakennemuutoksen pyörteissä kamppaileva yhteiskunta on juuri tällainen. Keskivertoäänestäjä onkin helposti ymmällään suurten yhteiskunnallisten ratkaisujen edessä. Taannoinen EU-äänestys oli tästä hyvä esimerkki. Kaikkien EU-jäsenyyteen liittyvien etujen ja haittojen tasapuolinen arviointi oli asiantuntijoillekin lähes mahdotonta, puhumattakaan asiaan vihkiytymättömistä tavallisista kansalaisista. Tuleva EMU-ratkaisu tulee asettamaan kansanedustajat samanlaisen haasteen eteen.

   von Wrightin mukaan on täysin mahdollista, että modernin yhteiskunnan ongelmat ovat niin suuria ja monimutkaisia, että "demokraattisen osallistumisen virallisiin päätöksentekoprosesseihin täytyy ajan mittaan kuihtua tyhjäksi kannattamisen tai vastustamisen mahdollisuudeksi käsittämättömien vaihtoehtojen edessä". Rationaalisen päätöksenteon vaikeutuessa äänestäjät ovat entistä enemmän tiedotusvälineiden ja kilpailevien poliittisten ryhmittymien argumentaation armoilla. Tämä tekee poliittisen prosessin ja yhteiskunnallisen kehityksen aiempaa epävarmemmaksi.

   Yhteiskunnallisten ongelmien monimutkaistuminen ja vanhojen puolueiden kyvyttömyys löytää niihin toimivia ratkaisuja ovat lisänneet äänestäjien poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa tyytymättömyyttä. Tämä ilmenee mm. "nukkuvien puolueen" ja ns. liikkuvien äänestäjien lukumäärän kasvuna. Jos vanhat puolueet eivät kykene uudistumaan eikä niille saada uusia rakentavia vaihtoehtoja, voi äänestäjien tyytymättömyys heijastua jatkossa myös ääriliikkeiden kannatuksen kasvuna. Tästä on jo olemassa kansainvälisiä esimerkkejä. Toivoa sopii, että murroskauden yhteiskunnallisten ongelmien synnyttämä poliittinen kysyntä houkuttelee uusia poliittisia yrittäjiä, joiden innovatiiviset ratkaisut palauttavat demokraattisen järjestelmän uskottavuuden. Puutteistaan huolimatta se on edelleen paras ajateltavissa oleva tapa hoitaa yhteisiä asioita.

Tarpeiden, arvojen ja
kulttuurin murros

   Yhteiskunnallinen murros ulottuu viimeisenä kulttuuriin. Uutta postmodernia kulttuuria leimaa aiempaa suurempi tarpeiden ja arvojen kirjo. Yhä useampi kehittyneiden teollisuusmaiden kansalainen sijoittuu Maslowin tarvehierarkian ylimmälle, "itsensä toteuttamisen" -tasolle. Nämä ihmiset etsivät työstään uusia haasteita ja vapaa-ajastaan uusia elämyksiä. He ovat individualisteja, jotka pyrkivät itse luomaan oman identiteettinsä ja määräämään oman kohtalonsa. Monipuolinen kulttuuri ja esteettiset elämykset ovat heille keskeinen osa elämää.

   Suurin osa ihmisistä ponnistelee kuitenkin edelleen alempien, materialististen tai jopa fyysisten perustarpeiden tyydyttämiseksi. Uudet tuotantomenetelmät ovat ainakin alkuvaiheessa huonontaneet heikosti koulutettujen ihmisten yhteiskunnallista asemaa. Jako A- ja B-luokan kansalaisiin on jo alkanut hahmottua.

    Koulutustaustan ja varallisuuden ohella kulttuurin pirstaloitumiseen vaikuttaa myös ihmisten työ- ja vapaa-ajankokemusten eriytyminen. Pitkälle erikoistuneessa yhteiskunnassa kaikki työläiset tai virkamiehet eivät enää ajattele samalla tavoin kaikista asioista, koko kansasta puhumattakaan. Teollisuusyhteiskunnan yhtenäiskulttuurin aika on vääjäämättä ohi. Kulttuurin hajoaminen entistä pienempiin alaryhmiin voi pahimmassa tapauksessa johtaa amerikkalaistyyppiseen vastakkainasetteluun, eristäytymiseen ja yleiseen turvattomuuteen. Parhaassa tapauksessa se nostaa suvaitsevaisuuden ja liberalismin yhteiskunnan keskeisiksi arvoiksi.

Tarvitaanko maailman-
talouden kriisi?

   Tuotantorakenteiden muutos on koko 1990-luvun ollut nopeaa: uutta tietoteknologiaa on otettu laajasti käyttöön yrityksissä, organisaatiot ovat madaltuneet ja verkostoituneet ja tuotannon kansainvälistyminen on edennyt ripeästi. Laajempi yhteiskunnallisten instituutioiden ja perusrakenteiden sopeutuminen on kuitenkin lähtenyt varsin hitaasti käyntiin. Edes maailmantalouden taantuma 1990-luvun alussa ei johtanut teollisuusmaissa merkittäviin rakenteellisiin uudistuksiin. Tämän johdosta maailmantalous on aiempaa haavoittuvampi seuraavan suhdannetaantuman alkaessa.

    Mieleen tuleekin väistämättä kysymys: tarvitaanko maailmantaloudessa kunnon kriisi ennen kuin teollisuusmaat saadaan vakuuttuneiksi rakenteellisten muutosten välttämättömyydestä? Tällainen kriisi sopisi hyvin myös ns. talouden pitkien syklien historialliseen dynamiikkaan. Edellisestä suuresta lamasta on jo kulunut kauemmin kuin aiempien lamojen väliltä tutut 50-60 vuotta. Myös kasvava jännite uuden teknis-taloudellisen paradigman sekä vanhojen institutionaalisten rakenteiden ja julkisen sektorin toimintamallien välillä muistuttaa edellisiä suuria romahduksia edeltäneistä ajoista. Massatyöttömyys, kasvavat tuloerot sekä rakennemuutokseen liittyvä epävarmuus heikentävät maailmantalouden kokonaiskysyntää samalla kun uudet tuotantomenetelmät nostavat nopeasti yritysten tuottavuutta ja kokonaistarjontaa. Kokonaiskysynnän ja -tarjonnan välisen kuilun kasvu voi jatkossa muodostaa uhkan maailmantalouden kehitykselle. Toivottavasti nykyinen korkeasuhdanne ei ole vain tyyntä myrskyn edellä. uhkan maailmantalouden kehitykselle. Toivottavasti nykyinen korkeasuhdanne ei ole vain tyyntä myrskyn edellä.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]