ISBN 951-662-714-5, Gaudeamus 1997 (marraskuu)

Kari Stachon: Tietoyhteiskunta on nuori yhteiskunta

Mikäli oletetaan, että tietoyhteiskuntaan kuuluu yhtenä olennaisena osana laajalle levinnyt tietotekniikka, on syytä muistaa, että tietoyhteiskunnasta puhuttaessa puhutaan nuoresta yhteiskuntamuodosta.

   Oma tutustumiseni tietotekniikkaan alkoi noin kaksikymmentä vuotta sitten, kun jouduin tekemisiin siihen aikaan nykyaikaisena pidetyn Teletype-merkkisen paperipäätteen kanssa. Nykyaikaiseksi sen teki laitteeseen integroitu reikänauhan lukulaite! Teletype oli viehättävä, viidenkymmenen--sadan kilon painoinen pulpetti. IBM:n PC - henkilökohtainen tietokone, kaikkien pentiumien ja multimediakoneiden kantaäiti - on vasta teini-ikäinen. PC:n myötä alkoi tietotekniikka kasvaa niihin mittoihin, joissa sillä on merkitystä yhä useamman ihmisen töiden ja myös kenties henkilökohtaisen elämän kannalta. Nykyään monet maksavat laskujaan kotikoneellaan, lukevat sähköpostinsa kotonaan ja etsivät tarvitsemaansa tietoa tietoverkoista. Junien ja suurimpien kaupunkien linja-autoaikataulut löytyvät julkisista verkkopalveluista, samoin kuin muutakin hyödyllistä informaatiota yksittäiselle käyttäjälle. Verkkojen sisällön määrä on ollut pitkään räjähdysmäisessä kasvussa, jolle ei näy rajoja.

   Tietoyhteiskunnan tekninen infrastruktuuri lähiverkkoineen ja Internetteineen on kehitetty valtavan lyhyessä ajassa. Mikroelektroniikan tekninen kehitys yksittäisen transistorin keksimisestä tiheästi pakattuihin mikropiireihin on ollut huimaa.

   Näköpiirissä on valoon perustuvia digitaalisia tallennusvälineitä, joiden kapasiteetti ylittää tuhatkertaisesti nykyisellä puolijohdetekniikalla tehdyt mikropiirit. Tekniikan kehittymisen aikataulua ja suuntaa lienee mahdotonta ennustaa, sillä jokin uusi innovaatio voi tuoda aivan uusia sovelluksia tietotekniikkaan. Tietoyhteiskunnan teknisen kehityksen vauhtia ja suuntaa on mahdotonta tietää. Ehkä vielä vaikeampaa on ennustaa yhteiskunnan kehittymisen vauhtia ja suuntaa sekä tietotekniikan merkitystä yhteiskunnallisissa prosesseissa. Tietotekniikkaa voitaisiin jo nykyään vallan hyvin käyttää esimerkiksi kansanäänestyksissä tai vaikkapa kunnallisessa päätöksenteossa, jos ihmisiltä haluttaisiin kysyä kantaa yhteisiin asioihin, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Tieto, tekniikka ja yhteiskunta kehittyvät toisin sanoen toisistaan erillään, eikä tietoyhteiskunta yhdyssanana oikein näytä toimivan tässä esimerkissä.

   Missä määrin teollista yhteiskuntaa koossa pitäneen nationalismin voidaan odottaa korvautuvan globalisoivalla kehityksellä, jossa kansallisvaltioiden perusarvot muuttuvat ja kenties häviävät aikaa myöten kokonaan? Tietoteknologiaa voinee perustellusti pitää eräänä keskeisenä syynä tuotannolliselle ja taloudellisille muutoksille. Tiettyjen näkökantojen mukaan monikansallisten yritysten olemassaolo on nykyään mahdollista ainoastaan uuden viestintätekniikan ansiosta, ja tämänlaatuinen globaali infrastruktuuri on ohittamassa perinteiset kansalliset infrastruktuurit. Pienet kansantaloudet joutuvat yhä enemmän nojaamaan toisiinsa, mistä eräs esimerkki on Euroopan unionin pyrkimys makrotason integraatioon. Automatisoituva tuotanto nojaa tietotekniikkaan, ja sähköjohtoja tai valokaapelia pitkin liikkuva tuotantoinformaatio liikkuu maantieteellisistä tai kansallisista rajoista välittämättä.

Eriarvoisuuden yhteiskunta?

   Tekniseen kehitykseen pohjautuvan tietoyhteiskunnan oleelliset kysymykset liittyvät yhdyssanan jälkimmäiseen osaan, "yhteiskunta". Yhteiskunta on ihmisten muodostama yhteisö, eikä teknisellä rakenteella voida poistaa tai aina edes lieventää niitä ongelmia, joita tästä tosiasiasta vääjäämättä seuraa.

   Euroopan unionin tietoyhteiskuntaskenaarioissa syrjäytymisen problematiikkaa pidetään keskeisenä uhkatekijänä. Uhka on todellinen, sillä ihmiset ovat yksilöinä erilaisia suhteessaan tietotekniikkaan, samoin kuin ihmiset ovat erilaisia kaikilla muillakin elämänalueilla. Amerikkalainen kirjailija Kurt Vonnegut otti teoksessaan "Sähköpiano" kantaa kuvitteelliseen tulevaisuuden yhteiskuntaan, joka oli voimakkaan jakautunut. Tuotanto oli automatisoitu, ja teollisuutta johti pieni eliitti, johon valikoiduttiin koulutuksen ja jatkuvan testauksen kautta. Ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä oli pelkkiä "hylkyjä", joilla ei oikeastaan ollut mitään mielekästä tekemistä mutta joille yritettiin keksiä yhdentekeviä askareita, jotta he eivät olisi kapinoineet.

   Kahtiajakautumisen ongelma on ajankohtainen myös Suomessa. Maassamme vallitsee suurtyöttömyys teollisuustuotannon ollessa samanaikaisesti suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Työllistäminen ja työllistyminen on kiperä yhteiskunnallinen kysymys myös useimmissa Euroopan unionin maissa. Aihe on poliitikoille arka, sillä harvoin julkisuudessa näkee kysyttävän, onko työttömien työllistyminen tarpeen. Pikemminkin etsitään erilaisia keinoja työllistää työttömien armeija, mutta onko täystyöllisyys nykyisellä automatisoidulla tuotantorakenteella enää mahdollista tai siis ylipäätään tarpeen, koska tuotantoluvut ovat massatyöttömyydestä huolimatta ennätykselliset? Jos kaikkien työikäisten ei ole kansantalouden kannalta tarpeen tehdä työtä, niin mitä tälle suurelle väestönosalle tehdään? Sigmund Freud määritteli mieleltään terveelle ihmiselle kaksi ominaisuutta: kyvyn rakastaa ja kyvyn tehdä työtä. Jos työtä ei ole, niin pitäisikö ihmisten alkaa tehdä toisilleen vaikkapa käpylehmiä jotain tehdäkseen? Minkälaisin tavoin tätä väestönosaa kontrolloitaisiin?

   Tieto tai ehkä pikemminkin tietämys tai kyky löytää ja soveltaa tietoa järkevällä tavalla koetaan nykyisin monasti neljänneksi tuotannontekijäksi pääoman, työvoiman ja raaka-aineiden lisäksi. On tietointensiivistä teollisuutta, jonka olemassaolo ei olisi mahdollista ilman, että tietoa pystytään tehokkaasti hakemaan, jakelemaan ja jalostamaan. Tuotantorakenteen muutos on eräs tärkeä syy vallitsevaan ennätystyöttömyyteen johtaen siihen, että niin sanotuilla vanhoilla teollisuuden aloilla on työvoiman liikatarjontaa ja uusilla työvoimapulaa.

   Maailmanlaajuisesti tietotekniikan käyttö on mahdollista vain hyvin harvalle. Useimmissa kehitysmaissa lähin puhelin voi olla kymmenen kilometrin päässä, puhumattakaan mahdollisuudesta selata tietoa tietoverkoissa. Jos tietoyhteiskunta ymmärretään lähinnä tietoverkkojen maailmankyläksi, niin tämän kylän asukkaat ovat toistaiseksi suppea osa kehittyneiden teollisuusmaiden väestöstä.

   Olivatpa tietoyhteiskunta ja sen seuraukset millaisia tahansa, lienee ilmeistä, että ajassa ei voi mennä taaksepäin eikä kehitystä pysäyttää. Sitä paitsi erilaisia murrosvaiheita on toki ennenkin eletty. Tietoyhteiskuntaa koskevissa puheenvuoroissa korostetaan usein tietoyhteiskunnan dynaamista luonnetta. Paikallaan ei voi polkea, vaan uudet haasteet pitää kohdata ja niihin vastata. Jatkuvan oppimisen idealla pyritään osaltaan tähän.

Oppimisen yhteiskunta

   Kun Suomessa astui voimaan yleinen oppivelvollisuus (1921), kansalaisen työmarkkina- ja yhteiskuntakelpoisuuden takasi sanonta "rokotettu ja rippikoulun käynyt". Koulutuksen ei tuotantotavasta johtuen tarvinnut tiettyä minimitasoa lukuun ottamatta koskettaa kovin laajoja kansankerroksia -- kansakoulun oppimäärän hallinta takasi, että elämästään selvisi suhteellisen hyvin aina vanhuuteen asti ilman lisäkoulutusta.

   Nykyään tilanne on oleellisesti toinen, joskaan ihmisen jatkuvasta kasvun tarpeesta kielivä vanha ilmaisu "ei koulua, vaan elämää varten" kertoo, ettei jatkuvan oppimisen ajatus mitenkään uusi ole. Yhteiskunnallisen muutoksen nopeutuminen nykyisenlaiseksi -- mukaan lukien tuotantotapojen ja -tekniikoiden muuttuminen -- luo tarpeen jatkuvalle uuden oppimiselle ja omaksumiselle. Kerran opittu ei todellakaan riitä koko eliniäksi.

   Yksilötasolla pitää pystyä vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyvät uusien valmiuksien elinikäiseen omaksumiseen, sekä uusiin teknisiin oppimisen apuvälineisiin. Faktatietojen omaksumista tärkeämpää lienee vastedes valmius omaksua alati muuttuvia asioita, kuten uusien työvälineiden, työskentelytapojen ja uusien henkilökohtaiseen elämään vaikuttavien tekniikoiden (esimerkiksi erilaiset itsepalveluautomaatit) käyttöä. Työelämässä näiden muutosten omaksuminen lienee hyvinkin tärkeää, eläkkeellä oleville ei ehkä niin välttämätöntä -- tosin Internetin palvelut voivat laajentaa asioista kiinnostuneiden mutta esimerkiksi liikuntarajoitteisten elinpiiriä.

   Oppimisesta keskusteltaessa on tietenkin huomattava se, että ihmisten oppimisvalmiudet ovat kovin erilaiset. Oppimistyylit vaihtelevat, oppimismotivaatio on ihmisillä erilainen ja samoin kyky omaksua erilaisia asioita vaihtelee. Tietotekninen yhteiskunta edellyttää perustaltaan samankaltaisten teknisten taitojen ja kykyjen oppimista, ja tässä herääkin kysymys, onko toivottavaa, että tietoyhteiskunta on tietotekniikan yhteiskunta vai ihmisten ja parantuneen vuorovaikutuksen yhteiskunta?

   Tietotekniikkaa voidaan käyttää hyväksi myös koulutuksessa ja oppimisessa. Suhtaudun hieman skeptisesti hyper-, super- ja multimediaratkaisujen käyttöön koulutuksen tehostamisessa, vaikka valtiovalta on panostanut tälle sektorille viime vuosina voimakkaasti. Uudet oppimisympäristöt soveltunevat tietenkin joihinkin tarkoituksiin, kuten simulaatioharjoituksiin, mutta voiko tekniikalla parantaa oppimisprosessia tai -tuloksia? Seuraava tarina valaisee kantaani.

   Ihmiset astuvat sunnuntaina hillitysti valaistuun tilaan. Kukin hakee paikkansa sieltä, missä aiemminkin on tottunut istumaan. Ilmapiiri on keskittynyt ja rauhallinen, puheensorina vaimenee, ja esitys alkaa.

   Kuvaesitykset tukevat hyvin näkyvillä olevan puhujan asiaa, ja äänimaisema auttaa painamaan mieleen opittavaa aihetta. Monet tukeutuvatkin kuviin, sillä kirjoitettua sanaa ei juuri lueta. Halutun oppimistuloksen takaavat oppimisen tila, kuva ja ääni yhdistettynä yhteisöllisyyden tunteeseen. Rauhallinen ja rentoutunut tunnelma auttaa ihmisiä käyttämään aistejaan tiedon omaksumiseen. Asiakokonaisuuksien symbolit auttavat painamaan mieleen suurempia kokonaisuuksia.

   Multimediaalinen uusi oppimisympäristökö, jossa hyödynnetään myös suggestopedagogisia elementtejä?

   Ei. Keskipäivän messu on meneillään pienessä kylässä keskiajalla.

   Analogia keskiaikaisesta kirkosta ja multimediaa hyödyntävästä oppimisympäristöstä tuntuu hämmentävältä ja ilmaisee mielestäni selkeästi, että ihminen muuttuu biologisena olentona huomattavasti hitaammin kuin tekniikka hänen ympärillään. Tekniikkaa voi käyttää hyväksi oppimisessa, mutta oppimisen perusmekanismit pysyvät samoina niin kauan kuin ihmisellä on samat aistikanavat kuin ennenkin.

   Tietoverkotkin antavat uusia mahdollisuuksia itseohjautuvaan oppimiseen, joskin niitä vaivaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, tietomassaa on tavattoman paljon, ja haettaessa jostain aiheesta tietoa, saadaan usein hyvin paljon eritasoisia linkkejä, joista suurin osa saattaa osoittautua halutun tiedon kannalta merkityksettömäksi. Toiseksi, yleisissä tietoverkoissa olevan tiedon paikkansapitävyyttä ja luotettavuutta on vaikea ellei mahdoton tarkistaa. Verkkojen verkko Internet on pohjimmiltaan anarkistinen järjestelmä, jonka käyttäjät ovat tasa-arvoisia hyvässä ja pahassa.

Tietotekniikan käytettävyyden rajat

   Tietotekniikan sovellusalaa määrittää yhtäältä tietotekniikan tarve ja toisaalta itse tekniikka. Tarve voi liittyä työtehtäviin, tuotantoprosessin ohjaukseen, vapaa-aikaan tai muuhun elämään. Tarve on kuitenkin oltava olemassa, jotta tietotekniikka voisi tuoda vastauksen johonkin työtehtävään tai ongelmaan. Tietotekniikan käytön nopeasta leviämisestä voi päätellä, että monia asioita voi tehdä tietotekniikan avulla paremmin tai tehokkaammin kuin ilman sitä. Tarpeita on siis ollut olemassa, ja niihin on voitu vastata tietotekniikalla. Tekniikan rajat taas tulevat kyseeseen esimerkiksi puhuttaessa tekniikan käytettävyydestä, joka voi liittyä joko itse tekniseen laitteeseen tai sen ohjelmistoon eli siihen, miten jonkin laitteen kanssa kommunikoidaan.

   Esimerkiksi tietokoneohjelmistojen käyttöliittymä on erittäin tärkeä käytettävyyden kannalta. Mikrotietokoneiden osalta graafinen käyttöliittymä kasvatti markkinoita ja tavallisten ihmisten halukkuuden hankkia henkilökohtaista tietotekniikkaa. Ehkäpä kaikkein selvimmin käyttöliittymän merkitys näkyi Internet-tietoverkon käytön kasvussa. Itse Internet oli jo 1980-luvulla laajassa käytössä tietyissä käyttäjäpiireissä, etenkin ydinfyysikkojen keskuudessa. Ongelmat ovat yhteisiä ja asiantuntemus on hajautunut eri puolille maapalloa. Ydinfyysikot ja muidenkin alojen tieteenharjoittajat julkaisivat tuloksiaan ja pitivät keskenään yhteyttä kauan ennen graafisia verkkoselaimia (esim. Netscapen tai MS-Explorer). Internetin käyttö oli kuitenkin työlästä ja asiantuntemusta vaativaa ilman helppokäyttöistä graafista käyttöliittymää, mutta tämä ei haitannut ihmisiä, jotka olivat tottuneet työskentelemään fysiikan tutkimuksessa käytettävien vielä hankalampien välineiden kanssa.

   Vielä 1980-luvun puolivälissä sähköpostiohjelma oli kerrassaan hankala käyttää. Silloin Internetin käyttö oli vähäistä, aika harvalla yliopiston opiskelijalla tai tutkijalla oli edes sähköpostiosoitetta, ja vielä harvempi luki postinsa säännöllisesti. Harrastajat tunsivat yleensä toisensa ainakin nimeltä.

   Teknisen käytettävyyden rajat tulevat vastaan esimerkiksi laitteen koon myötä. Kannettavat tietokoneet ovat jatkuvasti pienentyneet ja ominaisuudet tehostuneet. Uusimmissa kannettavissa tietokoneissa on yhdistetty tietokoneen, puhelimen ja faxin ominaisuuksia, mutta kirjoittaminen näillä laitteilla on lähes mahdotonta esimerkiksi näppäimistöjen pienen koon vuoksi. Tietenkin muut ominaisuudet, kuten mahdollisuus puheluihin ja vaikkapa lyhyisiin sähköpostiviesteihin, ovat käyttökelpoisia.

   Käytettävyyden rajat tulevat esiin myös keskusteluissa uuden sukupolven televisiosta, johon olisi integroitu tietokone, verkkoyhteydet, tilauselokuvapalvelut ja muita toimintoja. Ajatus tällaisesta kotitalouden yleiskoneesta on ensiksi ajatellen kiehtova, mutta mikä olisi käytäntö? Televisiota katsellaan yleensä muutaman metrin etäisyydeltä, tietokoneen näyttöä paljon lähempää. Ja tietokonetta käytetään yleensä näppäimistön kautta, mikäli käyttötarkoitus on jokin muu kuin viihde. Myös tilauselokuvien osalta olen hieman skeptinen, sillä kuinka moni televisionkatsoja haluaa todella pohtia ja valita katsottavansa? Television katsomisen voi rinnastaa tietyissä tapauksissa iltapäivälehtien lukemiseen: iltapäivälehti on usein vain keino irrottautua työpäivästä, saada puolen tunnin yksityinen hetki vaikkapa bussimatkan ajaksi.

   Kaikki edellä mainitut esimerkit ja kannanotot ovat sellaisia, joiden kehittymistä ja muodosta tuskin kukaan voi vielä ennustaa. Erilaisten skenaarioiden toteutumisen näkee epäilemättä vuosikymmenen tai parin päästä.

Tilan merkitys tietoyhteiskunnassa

   Tila mielletään perinteisesti joksikin fyysiseksi paikaksi, jos tässä yhteydessä tilasta puhuttaessa jätetään huomiotta tunnetila ja muut sanan "tila" affektiiviset merkitykset. Tietoyhteiskunta muuttaa todennäköisesti tilan merkitystä. Se on vaikuttanut näin jo pitkään esimerkiksi tekemällä mahdolliseksi tietyissä ammateissa ja tehtävissä etätyön, jolloin jonkin tehtävän suorittaminen menestyksellisesti ei ole sidoksissa vaikkapa työ"paikkaan". Etätyöskentely voi tapahtua kotoa tai jostain etätyökeskuksesta, johon kootaan etätyötä tekeviä mutta eri organisaatioiden palkkaamia henkilöitä saman katon alle. Etätyötutkimuksissa kotona tehdyn työn haittana on pidetty sosiaalisen vuorovaikutuksen suhdetta: työpaikka on usein paljon enemmän kuin tila, jonne mennään tekemään vain tietty työ. Työpaikat ovat omia pienoismaailmojaan, joissa on hyviä ja huonoja sosiaalisia puolia. Työtovereiden näkeminen koetaan tärkeänä osana kodin ulkopuolista elämää, kodista fyysisesti erillään oleva työpaikka tuo elämään sosiaalista rikkautta, ja työ- ja kotiroolit ovat erotettavissa kodin ulkopuolisen työpaikan avulla.

   Maantieteellinen ulottuvuus on ilman muuta menettänyt merkitystään tietoverkkojen käytön yleistymisen myötä. Sähköposti ja eri tiedonhakupalvelut toimivat vuorokaudenajasta ja etäisyyksistä riippumatta; tässä mielessä maailma on todellakin tullut pienemmäksi kuin koskaan aiemmin!

   Tilan rajoituksia on poistettu myös kannettavilla puhelimilla, langattomilla telefax-laitteilla ja muilla tämänkaltaisilla innovaatioilla. Mikäli jonkun ihmisen tavoitettavuus on tärkeää, nämä innovaatiot ovat helpottaneet hänen elämäänsä paljon. Tavoitettavuus voi toisaalta olla myös rasite, jos henkilö ei malta kytkeä kännykkäänsä pois päältä vapaa-ajallaan vaan on puoleksi töissä jatkuvasti.

   Viestintäteollisuuden, elokuvateollisuuden ja tietoteollisuuden arvioidaan yhdentyvän ja keskittyvän nopeasti. Saattaa olla, että tiedonvälityksen ja viihteen markkinat kasvavat jatkossa entistä suuremmiksi. Toisaalta on vaikea uskoa ihmisten hankkivan itselleen kalliita laitteita, joilla voi tilata kotiinsa haluamansa elokuvan tietoverkosta, jos yhtä toimiva ratkaisu on vuokrata sama elokuva videoliikkeestä muutamalla markalla.

   Tilasta puhuttaessa mielenkiintoinen aihe lienee uusien työtapojen ja ryhmätyövälineiden kehittely. Tietoyhteiskunnassa työtä eikä muutakaan olemista rajoita fyysinen tila, mutta työmenetelmät ja -tavat ovat kehittyneet perinteisen työpaikan olemuksen mukaisesti. Miten eri puolella maata tai Eurooppaa olevat ihmiset voisivat mahdollisimman mielekkäästi käyttää hyväksi teknistä infrastruktuuria työssään? Mikäli ryhmätyö tapahtuu maantieteellisesti eri paikoissa, törmätään heti perinteisen kommunikointijärjestelmän, kuten kahvituntikeskustelujen ja muiden epävirallisten tiedonvaihtofoorumeiden, puutteeseen. Epävirallinen kommunikaatio pitääkin hoitaa jollakin tietoisella, järkevällä, ja hallitulla tavalla.

Astu putiikkiin!

   Muodostuuko Internet tulevaisuuden markkinapaikaksi? Verkon käyttäjiä on kymmeniä miljoonia, ja koska käyttäjien voidaan olettaa olevan keskimääräistä koulutetumpia, todennäköisesti heillä on myös ostovoimaa. Verkkokauppa on tällä hetkellä eksponentiaalisesti laajeneva kauppapaikka, mutta sen käyttöön liittyy myös suuria ongelmia.

   Ensinnäkin, verkoon voi kuka tahansa laittaa myytäväksi mitä tahansa, eikä kukaan voi kontrolloida, onko myyjä edes tosissaan. Toinen suuri ongelma liittyy verkkossa käytävän kaupan maksujen hoitamiseen. Verkkoraha ei ole yleistynyt niin paljon kuin on kaavailtu, ja luottokorttitietojen luovuttamiseen liittyy väärinkäytösten riski. Pienistä tapahtumista ja palveluista pitäisi pystyä rahastamaan sujuvasti ja ilman suuria oheiskustannuksia.

   Virtuaalisia ostoskeskuksia on jo toteutettu. Niissä pyritään käyttöliittymään, joka muistuttaisi oikeassa kaupassa käyntiä, eli käytävillä voi kulkea ja tavarat ovat esillä hyllyissä niin kuin ne kaupoissa ovat. Asiakas, joka kulkee virtuaalimyymälässä hiiren ja näppäimistön avulla, kerää tavarat ostoskärryyn, ja maksu tapahtuu sopivalla tavalla, joko pankkitililtä rahaa siirtämällä tai muulla menettelyllä. Toistaiseksi virtuaaliset kauppaliikkeet ovat kuitenkin kokeiluja ilman suurta taloudellista merkitystä.

   Otetaan esimerkki tietoverkon markkinapotentiaalista. Koska Internetissä on valtava määrä järjestämätöntä tietoa -- Internetin perusluonne lienee jonkinlainen anarkia -- niin erilaisten tiedonhakujärjestelmien käyttö on keskeistä tiedon löytämiseksi. Yksi suosituimmista hakuohjelmista on Digital Equipment Corporationin AltaVista-niminen hakukone, ja sen käyttö on toistaiseksi ilmaista. AltaVistaan tehtiin vuoden 1997 keväällä keskimäärin 21 miljoonaa kyselyä päivittäin.

   Internetin markkinapotentiaalista saa äkkiä laskettua kertaluokan: pelkästään yhden sovelluksen (AltaVista) kautta 21 miljoonaa hakua päivässä, 7665 miljoonaa käyntiä vuodessa, vaikkapa markka käyntiä kohden<193> Kyseessä on valtava markkinapaikka, mikäli onnistutaan luomaan menettely pienten kertatapahtumien laskuttamiseksi. Markan sijasta maksu voisi olla vaikka kymmenen penniä per haku, ja tuotto olisi silloinkin miljardin markan luokkaa vuodessa!

Teoksen näkökulmat

Tämä teos jäsentelee keskustelua tietoyhteiskunnasta lähestymällä asiaa eri kirjoittajien näkemysten kautta.

   Kirjoituksessaan "Yhteiskuntateoria ja tietoyhteiskunta" Jari Aro tuo näkyviin niitä taustoja ja puheenvuoroja, joita on käytetty tietoyhteiskuntakeskustelussa. Esille tulee ristiriitaisuus, joka johtuu keskustelussa esitetyistä moninaisista näkökulmista. Kulttuurikriittisissä aikalaisanalyyseissa ja politiikan puheenvuoroissa lähdetään Aron mukaan usein liikkeelle väitteestä, että nykyaikainen yhteiskunta on jo tietoyhteiskunta. Tietoyhteiskunnan olemassaoloa ei toisin sanoen edes kyseenalaisteta, vaan asia otetaan yhteiskuntapoliittisten ohjelmien pohjaksi ikään kuin selviönä. Taloudellis-sosiologisesta näkökulmasta tietoyhteiskunta on kohde, jonka toimivuutta pitäisi testata empiirisen tutkimuksen keinoin. Filosofinen lähestymistapa pitää koko tietoyhteiskunta-käsitettä epäonnistuneena, koska käsitys tiedosta itsestään on ongelmallinen.

   Professori Pertti Ahonen avartaa suomalaista tietoyhteiskuntakeskustelua ottamalla analyysin kohteeksi eurooppalaisen ja globaalin näkökulman käsityksiin tietoyhteiskunnasta. Ahonen esittää tietoyhteiskuntakäsityksiä globaalissa triadissa, jonka muodostavat EU:n koordinoima Eurooppa, Pohjois-Amerikka ja teollisesti kehittyneimmät Itä-Aasian maat. Nämä triadin suhteellisen tasavahvat osapuolet ovat keskinäisessä globaalissa kilpailussa, jonka eräs ulottuvuus on tietoyhteiskuntateemaan liittyvä kysymyksenasettelu. Demokratian traditio on erilainen triadin eri osapuolilla, ja tämä tosiseikka ei voi olla vaikuttamatta niihin mahdollisuuksiin ja visioihin, joita eri osapuolilla mielestään on tietoyhteiskunta-asioissa. Globaalissa näkökulmassa tietoyhteiskuntakonseptin kehittely -- varsinkin oikean vision näkeminen ajoissa -- on eri maanosille tärkeä taloudellisen kilpailun osatekijä.

   Globaalisella teemalla jatkaa myös tutkija Anssi Männistö kirjoituksellaan globalismista ja ekologiasta informaatioyhteiskunnassa. Tärkeä kysymys kuuluu, kuinka tietoyhteiskunta vaikuttaa kansallisvaltioiden perustaan. Millä tavoin kansainvälisten tietoverkkojen käytön lisääntyminen ja tuleminen yhä useampien ihmisten ulottuville voisi lisätä globaalin ekologisen näkökulman toteutumista? Monikansalliset yhtiöt hyödyntävät viestinnän infrastruktuuria pystyäkseen toimimaan taloudellisesti tehokkaalla tavalla, miksi siis samaa infrastruktuuria ei voisi ajatella käytettävän tuotannollisen ja ekologisen symbioosin luomiseksi koko maailmassa? Esimerkiksi Yoneji Masuda arvioi jo 1980-luvun alussa, että informaatioteknologian yleistyminen vie tähän suuntaan ja samalla eri maiden asukkaiden keskinäinen ymmärrys kasvaa. Keskinäisen ymmärryksen syvetessä päästään koskettelemaan ongelmia, jotka ovat valtioiden ja kansojen rajojen ulkopuolella.

   Useiden ministeriöiden tavoiteohjelmissa Suomea halutaan viedä kohti tietoyhteiskuntaa tietoisen kehittämisstrategian avulla. Nähdään, että kansallisen kilpailukyvyn takia on tärkeää panostaa uusiin, kasvaviin teollisuusaloihin, kuten esimerkiksi digitaaliseen sisältötuotantoon. Asia on varmasti tärkeä, sillä vuonna 1997 Suomen teollisuustuotanto on suurempi kuin koskaan aiemmin, ja samanaikaisesti maassa vallitsee suurtyöttömyys.

   Kysymys siitä, millaiseksi työ muodostuu tietoyhteiskunnassa, on siis eittämättä yksi keskeisimmistä kysymyksistä. Antti Kasvio nostaa juuri tämän kysymyksen keskusteltavaksi. Kasvion mukaan tietoyhteiskuntakeskusteluissa on ongelmallista niihin sisältyvä lineaarinen kehitysajattelu, jolloin ei juurikaan vaivauduta pohtimaan, mitä tietoyhteiskuntaan siirtymisellä oikeastaan tarkoitetaan. Kehityksen ristiriidat ja vaihtoehdot jätetään monasti pohtimatta, kuten esimerkiksi se, että tietoyhteiskunta ei välttämättä takaa mielekästä työtä kaikille yhteiskunnan jäsenille. Toisaalta on syntynyt monia tietoyhteiskunnan kehikossa toimivia isoja yrityksiä, kuten esimerkiksi Netscape tai Microsoft, sekä samoin useita pieniä asiantuntijayrityksiä. Uusien informaatioteknologioiden käyttöönoton vaikutukset teollisuusmaiden työllisyyskehitykseen eivät ole lainkaan itsestään selviä. Perinteisten tuotannonalojen tietokoneistamisen vaikutukset työllisyyteen ja vaikutukset yritysten organisaatiorakenteiden uudelleenjärjestelyyn ovat pitkälti tutkimatta. Nähtäväksi jää, tarkoittaako tietoyhteiskunnan toteutuminen työelämässä perustavaa laatua olevaa murrosta, ja miten teollinen massatuotanto pystyy muutokseen vastaamaan.

   Eero Pantzar käsittelee asioita, jotka liittyvät tietoyhteiskunnan oppimishaasteisiin yksilön ja yhteiskunnan tasolla. Esiin nousee voimakkaasti elinikäisen oppimisen ja jatkuvan koulutuksen idea. Koska tietoyhteiskunta toiminnallisena kehikkona on luonteeltaan dynaaminen ja vaatii uuden oppimista, sen pitäisi myös makrotasolla pystyä vastaamaan näihin tehtäviin jollain tavalla, esimerkiksi tietoisen koulutuspolitiikan kautta. Käsitys oppimisen luonteesta on tässä kysymyksenasettelussa keskeinen. Pantzarin mukaan yhteiskuntaa, joka eri keinoin pyrkii tehokkaasti edistämään ja tukemaan jäsentensä oppimista, voidaan sanoa oppimisyhteiskunnaksi. Oppimisyhteiskunta ensisijaisesti edistää ja tukee oppimista, toissijaisesti vaatii sitä. Onko oppimisyhteiskunta toteutettavissa tietoisen strategian avulla vai toteutuuko se yrityksen ja erehdyksen kautta, sattumanvaraisesti?

   Tietoverkot muodostavat tietoyhteiskunnan teknisen rungon. Kuitenkaan tietoverkkojen käyttöä ei ole laajasti tutkittu osin ehkä siksi, että tavallisten kansalaisten ulottuville tietoverkot ovat tulleet vasta aivan viime vuosina Internet-liittymien tarjoajien tultua markkinoille ja graafisen käyttöliittymän kehityttyä niin pitkälle, että verkkojen käyttö on helppoa myös maallikolle. Reijo Savolainen tarkastelee artikkelissaan verkkojen käyttöä empiirisen tutkimuksen kohteena. Hän hahmottelee kysymyksiä ja ongelmia, joita liittyy tietoverkkojen käyttöön, erityisesti niiden laadulliseen puoleen. Minkälaista on esimerkiksi sähköpostin käyttö, mikä on uutisryhmien (newsgroups) luonne verkkoviestinnän foorumina, mikä on tietoverkkojen merkitys ammatillisen- ja ei-ammatillisen tiedon hankinnassa, minkälaista voisi olla tietoverkkojen käyttö kansalaisten demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien lisääjänä? Toistaiseksi nämä ovat suurimmaksi osaksi avoimia kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii vielä tutkimusta.

   Tietoyhteiskunnan välineiden hallinta ei vaadi fyysistä voimaa kuten esimerkiksi maatalous- tai perinteisen teollisuusyhteiskunnan välineet. Näin ollen olisi luontevaa olettaa, että tietoyhteiskunta olisi ihanteellinen kasvualusta sukupuolten tasa-arvon toteutumiselle. Marja Vehviläinen lähestyy aihetta kriittisesti. Ovathan jo arkitietomme mukaan tietotekniikan asiantuntijat "tietokonemiehiä". Tällainen tietämys on peräisin tiedotusvälineistä, televisiosta, tietokonelaitteiden mainoksista. Vehviläinen tarkastelee artikkelissaan, kuinka sukupuolistaminen konkreettisesti tapahtuu. Tietotekniikan naisopiskelijoiden osuus on pudonnut 1990-luvulla noin viiteen prosenttiin ja tietotekniikan asiantuntijuuden miehistyminen on yhteistä kaikille länsimaille. Miksi? Tämän trendin syitä voi vain arvailla: Liittyykö asia laskusuhdanteeseen? Vai kouluopetukseen ja poikien suosimiseen atk-kurssien valinnassa? Vehviläisen mukaan kysymyksiä tietotekniikan sukupuolen muotoutumista tulee tutkia monenlaisin tutkimusottein.

   Teoksen lopussa palataan tietoyhteiskunnan peruslähtökohtaan -- filosofiseen ongelmaan siitä, mitä tieto on. Erkki Karvonen lähtee tekstissään "Kohti toisenlaista tietokäsitystä" klassisesta tiedon määritelmästä, ja hän kuljettaa meitä platonisesta tietokäsityksestä kohti uutta, kriittistä tiedon määritelmää.

   Jos ajatellaan, että tietoyhteiskunnan vähiten kiistanalaisia piirteitä ovat sen dynaaminen luonne ja moniarvoisuus sekä monet mahdolliset lähestymistavat, niin toivottavsti teos on hyvä johdatus ajankohtaiskeskusteluun tietoyhteiskunnasta.

SISÄLLYS

Kari Stachon: Tietoyhteiskunta on nuori yhteiskunta

Jari Aro: Tietoyhteiskunta: epookkiteoriaa, retoriikkaa vai yhteiskuntateoriaa?

Pertti Ahonen: Poliittinen ja demokraattinen informaatioyhteiskunta Suomessa ja Euroopassa

Anssi Männistö: Ehjä, ekologinen informaatioaika?

Antti Kasvio: Digitaalinen kumous, työn murros ja tietoyhteiskunta

Eero Pantzar: Tietoyhteiskunta - oppimisyhteiskuntako?

Reijo Savolainen: Miten tietoverkkoja käytetään? Verkkojen käyttötutkimuksen asetelmia ja löydöksiä

Marja Vehviläinen: Tietotekniikan sukupuolesta

Erkki Karvonen: Kohti relationaalista tietokäsitystä

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]

[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]