ISBN: 951-1-14497-9, OTAVA 1997. Sivut 412-450.

Muualla Verkkoliitteessä:
Niin kylmää, että polttaa -kirjan arvio (2.10.1997)

Syvä kurkku

Kekkosen presidenttikauden alusta Suomen poliittiseen elämään alkoi kaikessa hiljaisuudessa yhä voimakkaammin vaikuttaa se, että suojelupoliisi sai useita korkeatasoisia ja yhden huippuluokan tietolähteen SKP:n sisältä. Tiedustelutiedot SKP:stä olivat toki siihenkin saakka vaikuttaneet vahvasti moneen poliittiseen ratkaisuun, mutta niissä oli ollut kysymys luulosta ja huhusta yhtä usein ellei useamminkin kuin tiedosta. Nyt tilanne muuttui.

   Ilmapiiri Suomen kommunistisen puolueen palkollisten piirissä kävi 1950-luvun puoliväliin mennessä yhä epävarmemmaksi. Stalinin kuoleman jälkeen paljastui aluksi vaivihkaa ja sisäpiirissä, että hänen terrorinsa uhrit olivatkin olleet syyttömiä. Aatteellista hämmennystä syvensi Suomen tilanteen vakiintuminen ja valtiollisten idänsuhteiden lujittuminen.

   Murros auttoi suojelupoliisin tiedustelun läpimurtoon SKP:ssä. Vuosina 1954-56 oli siis rinnakkain meneillään kolme toisiinsa kytkeytynyttä poliittista prosessia: kamppailu presidentin paikasta, vakoilujutut ja tämä tiedustelun läpimurto.

SUPON ENSIYRITYKSET

Sanotaan, että salaiselta poliisilta kestää viisi vuotta oppia ammattinsa. Etsivä keskuspoliisi haparoi alussa, punainen Valpo ei alkua pidemmälle ehtinytkään, ja 1949 aloittaneen Supon alkutaival oli niin ikään kivinen. Päämäärä oli kyllä selvillä. Ikään kuin sen symboliksi Supon ensimmäisen ilmoituksen aiheeksi osui vahtimestari, joka uudenvuodenyönä 1949 häiritsi Suurtorin tilaisuutta huutamalla: Suomen kansa ei saa koskaan vaipua ryssään.

   Alkuvaiheessa suojelupoliisi ei tosin ehtinyt eikä rohjennut juurikaan välittää venäläisistä. Tärkeintä oli päästä äkkiä selville heidän suomalaisten asiakkaidensa aikeista. Mutta valvonnan olosuhteet olivat toiset knin sodan aikana ja sitä ennen. Kommunistien toiminta pysyi laillisena eikä uudella turvallisuuspoliisilla ollut mahdollisuuksia eikä valtuuksia pidätyksiin. Kun pelote puuttui, ei esimerkiksi avoin osanotto kommunistien julkisiin kokouksiin ollut enää hedelmällinen valvontakeino. Tampereella ylietsivä Armas Rainevuo meni helmikuussa 1950 kaupungintalolle seuraamaan SKDL:n isoa vaalijuhlaa. Joku osoitti hänet piirin napamiehelle Leo Suonpäälle, joka tuli viereen istumaan ja mitteli tarkkailijan kiireestä kantapäähän. Puheessaan Suonpää sitten mainitsi, että täälläkin istuu ohrana urkkimassa tietoja, ja katsoi samalla ylietsivään, jota muuan mies samassa osoitti kädellään. Tällöin yleisön mielenkiinto kohdistui allekirjoittaneeseen. Ennen tilaisuuden päättymistä Kansainväliseen neljä viisi isoa miestä miehitti ovenpielen, ja ylietsivän poistuessa muuan sanoi: tervetuloa vastakin. Oli selvää, ettei kasvoja kannattanut enempää tulla pilaamaan. Mikkelissä etsivä Onni Laitiselta tultiin suoraan pyytämään nimeä rauhanadressiin. Etsivä ei kirjoittanut, vaikkakin kannatan rauhanasiaa sen varsinaisessa merkityksessä. Ennen sotia ei näin laimea reaktio olisi tullut kysymykseenkään.

   Nopeimmin suojelupoliisi pääsi tilanteen tasalle viranomaiselle otollisimmalla saralla: kun kommunistien toiminta oli laillista, voitiin yhdistysrekisterin ja muiden viranomaisten tiedoista ja sanomalehtien palstoilta sekä seuraamalla yleisiä kokouksia ja mielenosoituksia kartoittaa, ketkä olivat kommunisteja ja kuka missäkin tehtävässä. Systemaattisesti yhdistysrekisterin käyttö aloitettiin 1951, jolloin muuan nuori etsivä luetteloi sotilastyöhön tarkoitettujen toverikuntien kaikki nimenkirjoittajat koko maassa. Selvityksen varsinainen tulos oli se, että useimmat toverikunnat olivat nukahtaneet 1946 tai pian sen jälkeen. Seuraavana vuonna yhdistysrekisteristä kammattiin SKP:n kaikkien 'puolue- ja peitejärjestöjen' nimenkirjoittajat. Kommunistien rekisteröinti sujui pian Supossa suorastaan loistavasti, ja sen arkistossa on paremmat henkilötiedot kuin asianomaisilla järjestöillä itsellään. Supo pyrki kirjaamaan jokaisen yksilön pioneerilapsia myöten, jotta voitaisiin estää kommunistien pääsy turvallisuustehtäviin, kuten poliisiin, rajavartiolaitokseen tai upseerikoulutukseen. Kun esimerkiksi isän poliittinen kanta mainittiin lausunnoissa näille aloille pyrkijöistä, sivuutetuksi joutui sellaisiakin, jotka eivät itse lainkaan osallistuneet politiikkaan. Mutta 1950-luvulla koko kommunistileiriä piti kohdella yhtenä blokkina, mikä epäilemättä oli omiaan pitämään sitä jyrkän erillisenä leirinään. Vaikka kommunistit eivät päässeet itse lausuntoja näkemään, kyllä he ilmapiirin vaistosivat.

   Julkisten tietojen pohjalta koetettiin kartoittaa myös SKP:n salaisen toiminnan potentiaalia. Syksyllä 1952 Supo keräsi nimismiespiireittäin henkilötiedot kansandemokraattisten tilaisuuksien kaikista järjestysmiehistä. Ajatus oli, että samat henkilöt muodostaisivat SKP:n mahdollisten iskujoukkojen rungon. Urakka oli suuritöinen, varsinkin kun se piti tehdä 'konspiratiivisesti', vetämättä liialla nuuskimisella paikallispoliisin vihoja päälle. Operatiivista vallan suonistoa suojelupoliisi hahmotti seuraamalla SKP:n rahaliikennettä postisiirron välityksellä. Tietoja ei ollut saatavilla virallista tietä, vaan ainoastaan yksityisesti, joten seuranta jäi sporadiseksi. Eikä SKP:n taloudenhoitaja Antti Aaltonen ollut niin naiivi, että olisi lähettänyt postisiirron kautta rahoja, joissa oli jotain salattavaa. Vielä vähemmän sellaiseen olisi langennut hänen apulaisensa, valpolainen Olavi Kortealho.

   Oli oivallista tietää, ketkä olivat kommunisteja, mutta se ei riittänyt. Olennaista oli päästä perille heidän aikeistaan. Kun SKP oli sellainen työväenmiesten salaliitto kun oli, ainoa tie oli värvätä tiedottajia sen sisältä. Vanhaa pohjaa ei ollut, sillä saatuaan Valpon arkistot ulottuvilleen SKP oli erottanut tiedottajina toimineet riveistään. Sitä paitsi Supoa oli ilmeisesti kielletty käyttämästä entisten etsivien palveluksia, jotta uutta laitosta ei asiaperustein voitaisi leimata vanhan 'ohranan'jatkoksi.

   Sekä SDP:llä että oikeistolla oli verkostonsa, jotka seurasivat SKP:n toimintaa. Sosiaalidemokraatit olivat aluksi paljon Supoa edellä. Kun Hämeen Kansan pakinoitsija Aatos kesäkuussa 1950 kertoi kommunistien kiertokirjeestä, etsivä Matti Kaukinen meni pyytämään sitä nähdäkseen. Päätoimittaja vilautti nippua, mutta kieltäytyi antamasta luettavaksi ja mainitsi, että suojelupoliisin olisi itse hommattava tietonsa. Epätoivoinen etsivä kysyi, miten tietoja saa jos ei kuka anna apua, etenkin kun tärkeissä asioissa SKP:n kuriiri vain kävi luettamassa kirjeen eikä edes jättänyt sitä vastaanottajan haltuun. Päätoimittaja myönsi vaikeuden, mutta kieltäytyi omasta puolestaan auttamasta.

   Siellä missä osattiin vaivihkaa lähestyä oikeita miehiä, SDP:n tiedustelun ja Supon välille syntyi alusta alkaen vuorovaikutusta ja informaation vaihtoa, kuten Kemin lakkojen aikana Kymenlaaksossa. Ja Turussa Supo sai 1951 kuulla, että SKP:stä syrjäytetyt eivät suinkaan olleet disponibiliteetissa, vaan heidät oli siiirretty erikoistehtäviin, iskuryhmiksi tärkeitä kohteita varten. Näin oli päätelty siitä, että sosiaalidemokraatit olivat tiedustelutarkoituksessa lähestyneet asianomaisia, mutta nämä eivät olleet halukkaita puhumaan eivätkä osoittaneet surua syrjäytyksestään. Todennäköisesti selitys oli yksinkertaisempi kuin SDP:ssä ja Supossa pääteltiin: syrjityt kokivat itsensä edelleen aatteellisesti kommunisteiksi eivätkä viitsineet avautua vastustajille. Tiedottajatietojen lisäksi Supolle kertyi SDP:n tiedustelun kautta kulkeneita katsauksia maailmankommunismiin, ulkomailta saatuja tai Poika Tuomisen Tukholmassa valmistamia, sekä T-miesten postia. Samantapaisia katsauksia Supo sai myös oikeistolta, ja antoi sinne."

   SKP:ssä oltiin selvillä siitä, että 1950-luvun alussa tehokkainta tiedustelua harjoitti SDP. Puoluevalppauden kannalta tärkein ja vaarallisin puolueellemme ei ole tällä hetkellä suopo ja sotilasohrana, vaan sosdem puolueen tiedustelulinja, huomautettiin SKP:n varomääräyksissä 1951. Perusteluna oli se, että viimeksi mainittu näyttää ulospäin 'puoluetoiminnalta'. SKP:n kaaderiosastolla tiedettiin hyvin, miten valonarkoja puuhia puoluetoiminnan nimellä voitiin harrastaa. Puolueen jäseniä varoitettiin silti myös Suposta, koska sillä oli hiukan rahaa ja kova yritys, joka oli syytä torjua heti, kun sellainen osui kohdalle. Ei saanut ajatella, että otetaanpa asiasta tarkemmin selvää, jos vaikka paljastuisi jotain puolueelle hyödyllistä. Ei siinä selviäisi kuin se että Supo värväsi kommunisteja, mikä jo tiedettiin. Kun Mikkelissä Supon edustajan henkilöllisyyttä arvuuteltaessa muuan puolueen jäsen mainitsi ehkä tuntevansa miehen ulkonäöltä, pian hänen puheilleen ilmaantui Kauko Heikkilä, joka varoitti antautumasta mihinkään kanssakäymiseen. SKP:n tuhoaminen voidaan vakavasti tehdä vain puolueen sisältäpäin, varomääräyksissä arvioitiin, ja niin todisteltiin käyneen Virossa 1932, Gestapon agenttien soluttamassa Jugoslaviassa ja Rajkin jutussa Unkarissa.

   SDP:n tiedustelun piiristä on myöhemmin väitetty, että heillä oli tiedottajanaan SKP:ssä juuri Kauko Heikkilä, puolueen kaaderiosaston pitkäaikainen työntekijä, jonka menettelytavat herättivät kentällä paljon närää. Kunnes todisteita esitetään, epäilisin väitettä. Tähän mennessä esiin tulleet SDP:n tiedustelutiedot osoittavat, että heillä oli kohtalaisia keskitason tiedottajia, mutta ei huippuluokan lähdettä SKP:n sisäpiirissä, ellei oteta lukuun, että Poika Tuominen osasi entisyytensä pohjalta toisinaan sellaiseksi tekeytyä. Sitä paitsi juuri Kauko Heikkilä oli vanhastaan SDP:n tiedustelujohtajan Veikko Puskalan silmätikku. Puskala oli selvillä Heikkilän epäsuosiosta kommunistien kenttäväen keskuudessa, joten hän koetti parhaansa mukaan kärjistää SKP:n sisäisiä vaikeuksia lyömällä lisää löylyä sille kiukaalle, pilkkaamalla Heikkilän teoreettisia oivalluksia ja kertomalla kenttätason tiedottajilta saatuja tietoja hänen tökeröistä ohjeistaan. Kun asiassa oli tällainen traditio, voi olla, että Puskala teki Heikkilälle vielä viimeisen palveluksen leimaamalla hänet sosiaalidemokraattien agentiksi.

   Kun Supolla oli hiukan rahaa ja kun kommunistien toimeentulo oli usein heikko ja puolueen sisäinen kiristyminen aiheutti pettymyksiä ja syrjintää, oli melko helppo saada tiedottajia puolueen kentältä. Mutta saadut tiedot olivat usein triviaaleja tai huhunluontoisia. Imatralla saatiin selville, että muuan työmies oli värvännyt toista puolueeseen kutsumalla Valtionhotellin kellariravintolaan, luvaten ostaa hänelle olutta. Vuoksenniskan ratatyömaalla puolestaan muuan kommunisti oli väittänyt, että Amerikasta oli lähetetty sisällissodan vaivaamaan Kreikkaan kahdeksan sähkötuolia työläisten teloittamista varten. Suomeen samoja laitteita oli jo tilattu viisi kappaletta. Länsi-Uudeltamaalta kuultiin vanhan punakaartilaisen keränneen vapaaehtoisia Pohjois-Korean armeijaan ja erään kommunistiperheen pojan salaperäisesti vaurastuneen. Kävi ilmi, että oli kerätty rauhanadressia ja nuori Fjalar Björkqvist oli päässyt SN-Seuran palvelukseen.

Suojelupoliisin X-ilmoitukset

Alkuaikoina suojelupoliisissa laadittiin arkaluontoisia ns. X-ilmoituksia, joita ei diarioitu eikä kirjattu normaaleihin sarjoihin. Näin oli otettu oppia Valpon joutumisesta kommunistien käsiin: jos tilanne toistuisi, X-ilmoitukset voitaisiin nopeasti hävittää tai viedä pois, eikä normaaliarkistoon jäisi niistä jälkiä. Myös johtavien kommunistien henkilömapit saivat X-merkinnän. Tämä käytäntö jatkui vuoteen 1955, jolloin Supon itseluottamus oli jo niin vahva, ettei laitoksen joutumista vieraisiin käsiin enää pelätty. Edelleen akuutit X-ilmoitukset siirrettiin silloin normaaleihin sarjoihin raaputtamalla tai leikkaamalla X pois; muusta aineistosta tehtiin otteet henkilömappeihin, minkä jälkeen alkuperäiset filmattiin ja ilmeisesti hävitettiin. Niitä sen paremmin kuin mikrofilmejäkään ei ole suojelupoliisin arkistosta enää löytynyt. Sikäli kuin säilyneestä aineistosta ja henkilömappeihin kirjoitetuista otteista voi päätellä, X-aineisto ei sisältänyt laadullisesti parempaa tietoa kuin normaaliilmoitukset vaan samantapaista mutta aihepiiriltään tai lähteeltään erityisen arkaa. Kun keskityttiin aseharjoituksiin, öisiin kohtaamisiin ja uusien punakaartien perustamisiin, huhujen osuus oli normaalia suurempikin. Tuntuu epäuskottavalta, että Sulo Juutisen asunnossa Kemissä olisi helmikuussa 1950 ollut nähtävänä Hertta Kuusisen laatima suunnitelma Pohjois-Suomen valtauksesta, niin kuin ilmoituksessa väitettiin. Toisella tavalla merkillinen on X-ilmoitus, jonka mukaan Hertta Kuusisen arvellaan olevan SKP:n puolueneuvoston jäsen. Ehkä tieto ei ollut Työkansan Sanomista, johon tällaiset asiat kyllä painettiin, vaan joltakin salaperäiseltä taholta. Yhtenä X-sarjan tarkoituksena nimittäin oli peittää suojelupoliisin yhteistyösuhteita: SDP:n ja oikeiston organisaatioilta hankitut tiedot ovat usein saaneet X-merkinnän. Menettely koski joissakin tapauksissa myös tavalliselta poliisilta saatuja tietoja. X-luokkaan kirjattiin tieto, että entinen ministeri Yrjö Leino kävi usein Hyvinkäällä ryyppäämässä vanhan naisystävänsä luona. Kerran nainen heitti Leinon ulos, jolloin hän soitti Hyvinkään poliisilaitokselle, kertoi olevansa entinen sisäministeri ja pyysi poliiseja hakemaan hänen hattunsa pois, joka sitten haettiinkin.

   Eniten X-ilmoituksia ja otteita niistä on säilynyt Liikkuvassa Poliisissa palvelleen Eero 'Patu' Hautojärven mapissa. Useimmiten esillä on kommunististen poliisimiesten organisointi. Siinä pienessä ryhmässä Supolla tietysti oli tiedottajansa. Muut X-ilmoitukset koskevat Hautojärven jyrkkiä puheita eri puolilla maata tai SKDL:n toimistossa, jossa Patu valisti kentän miehiä: Tämä on enää niin lyhytaikaista. Heidän aikansa on ollut ja mennyt. Ei tule enää kestämään kauan kun... Sen ajan ilmapiirissä toiveajattelu otettiin kirjaimellisesti, ja Hautojärven aina yhtä vakuuttava voitonvarmuus ja vihjaukset salaisiin yhteyksiin riittivät johtopäätökseen, että kyseessä oli 'vakoilulinjan vaarallinen mies'.

   Perusongelma Supon alkuaikojen tiedonhankinnassa oli se, ettei pystytty erottamaan huhua oikeasta tiedosta eikä uskottu omia silmiä, jos ne näkivät vain kommunistien tavanomaista järjestötoimintaa. Silloin ajateltiin heidän osaavan peittää todelliset puuhansa niin kierosti ja taitavasti, että niitä ei havaittu. Jotkut etsivät olivat erityisen herkkäuskoisia tai luulevaisia, mikä on alalla tavanomainen ilmiö. Kun neuvostotiedustelun paranoidit eivät itse Stalinia lukuun ottamatta vielä ole tunnettuja, harhautumisen kuuluisin edustaja on ollut CIA:n vastavakoilujohtaja James Jesus Angleton, joka epäili Henry Kissingeriä Neuvostoliiton myyräksi. Porissa samaa psykologiaa edusti Supon etsivä Juhani Johansson. Kun muuan rajakersantti Kuusamosta kävi pääsiäislomalla kotonaan Ahlaisissa, mistä kommunistien nokkamies Kalervo Hanka samaan aikaan matkusti jonnekin mukanaan paperiin kääritty paketti, jota hänellä ei enää palatessa ollut, etsivä päätteli, että kysymyksessä oli salainen postiyhteys Neuvostoliittoon. Väitettiin Hangan kirjoittaneen kunnansihteeristä täydellisen luonnekuvauksen. Kemissä etsivä Olavi Koivurova epäili, ettei kaupungin palokunta kiiruhtanut asianmukaisella ripeydellä sammuttamaan porvareiden tulipaloja. Voi olla mielikuvitusta mukana, Koivurovan esimies merkitsi ilmoituksen reunaan.

PIIRITASON TIEDOTTAJIA

Suojelupoliisissa oli kuitenkin jo alkuvuosina arvostelukykyisiä ja arastelemattomia virkailijoita, jotka saivat hyviä tiedottajia SKP:n piiritasolta. Näiden tiedottajien kertomuksia on edellä monin paikoin käytetty. Kun heidän toimintansa merkitystä arvioidaan, on tärkeimpien kohdalla välttämätöntä ottaa kantaa asianomaisten henkilöllisyyteen. Asia on arkaluontoinen, mutta kun itse asianomaiset ovat kuolleet ja aikakausi vaihtunut, sitä tulisi voida tarkastella normaalina historian ilmiönä. Tiedottajia on aina esiintynyt siellä, missä asioitaan salaava kumouksellinen organisaatio ja sitä valvomaan pyrkivä viranomainen ovat kohdanneet.

   Toisin kuin ennen sotia ja etenkin niiden aikana, tiedottaminen ei kenenkään kohdalla johtanut hengen, terveyden tai vapauden menetykseen. Sodan sattuessa tällaisia seurauksia olisi ollut, mutta sotaa ei tullut. Jos tiedottamisen seurauksia ajatellaan, jossain määrin ne olivat suomalaisen kommunismin kannalta myös myönteiset: ajan mittaan oikea tieto hälvensi epäluuloja ja lisäsi päätöksentekijöiden rohkeutta koettaa integroida kommunismi suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä koskee varsinkin suojelupoliisin rapoüttien suurkuluttajaa, presidentti Kekkosta.

   Toisaalta tiedottaja kiistatta petti tovereidensa luottamuksen ja syyllistyi heidän halveksimaansa tekoon.

   Näiden näkökohtien nojalla olen päätynyt jättämään useimpien tiedottajien nimet mainitsematta. Jos joko kanavan olemassaololla sinänsä tai tiedottajan tiedoilla on mielestäni huomattavaa merkitystä, olen maininnut asianomaisen oikean henkilöllisyyden.

   Suojelupoliisi aloitti toimintansa sellaisessa vaiheessa, että kommunistien järjestöihin ei juurikaan tullut uusia tuntemattomia jäseniä. Jokaista tulokasta mulkoiltiin epäluuloisesti, ellei taustoista ollut varmaa tietoa. Sen vuoksi Supon ei juuri kannattanut yrittää soluttaa omia miehiään sisään, vaan piti yrittää värvätä tiedottajia niistä, jotka siellä jo olivat. Ja kun yritys usein epäonnistui, toiminta tuli erinomaisesti SKP:n tietoon.

   Alkuvaiheessaan suojelupoliisi löysi parhaan tiedottajansa Turusta. 'Satamatyömies Nestori Niemisellä' (myöhemmin käytettiin muitakin peitenimiä) oli olennaisia ja tarkkoja tietoja puoluejohdon ohjeista SKP:n Turun piirille ja turkulaisten tavallisesta toiminnasta ja aremmistakin asioista, kuten entisen Valpon Turun osaston päällikön Tuure Lehtosen valvontatoimista ja lakkoliikkeiden taustatekijöistä. Hän oli erittäin hyvin perillä erilaisista juoruista ja kulkupuheista: juuri hän paljasti, että Lasse Junttila oli jälleen kytkemässä petturina erotettua Soini Rantasta 'linjoille'.

   Tiekokanava avautui sen jälkeen, kun ylietsivä Kalevi Järvinen 13. kesäkuuta 1949 soitti sanomalehti Uuden Päivän toimittajalle Leo Virtaselle kysyäkseen, hänkö oli pannut lehteen näyttävän jutun 'Viina ja pistoolit taantumuksen aseina'. Virtanen myönsi panneensa. Pian Järvinen sai tietää, ketkä turkulaiset oli hyväksytty Sirola-Opistoon. Siitä se lähti. Todellisen maailman ristiriitaista luonnetta kuvaa, että mies, joka jatkosodan aikana tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen, ryhtyi muutamaa vuotta myöhemmin tiedottajaksi. Toimittajana hän pääsi joka paikkaan ja Varsinais-Suomen rauhanneuvoston sihteerinä liikkumaan eri piireissä. Vaikka hänen vaimonsa Inkeri Virtanen oli yhden kauden kansanedustaja, SKP:n ahtaisiin sisäpiireihin ei puolisoista kumpikaan missään vaiheessa kuulunut.

   Ylietsivä Järvinen ohjasi tiedottajansa ottamaan selvää Turun toverikunnasta, koska suojelupoliisissa epäiltiin järjestön valmistautuvan aseelliseen toimintaan. Tässä suhteessa paikkakunta oli sikäli epäedustava, että Turussa toverikunnan elvyttäminen poikkeuksellisesti onnistui 1950-luvun alussa, eikä paikkakunnan työväenliikkeestä ole koskaan puuttunut jyrkkäpuheisia tositovereita. Turun toverikunnan kokouksissa koetettiin kartoittaa työläispiireihin luettavia reserviupseereita ja puhuttiin soluttautumisesta armeijaan. Kun tuloksia ei tullut, vanhat valpolaiset Karl Holmroos ja Pentti Lehtonen moittivat toverikunnan entistä johtoa ja sanoivat, että yhteyksien saanti armeijaan kyllä on mahdollisuuksien rajoissa, kunhan asian hoito saataisiin sellaisten miesten käsiin, joilla on tottumusta upseerien käsittelyssä ja jonkun verran varoja käytettävissään.

   Viranomaiset ottivat joka sanan tosissaan ja yleistivät Turun kokemuksen koko maahan, uskomatta toverikuntien nukahtaneen. Päättäjille esitettiin Suomen toverikuntien liitosta erittäin pahaenteinen kuva; solutuksen uskottiin onnistuneen. Maailmansodan syttyessä kantahenkilökunnan kommunistien tehtävänä olisi estää taantumuksellisten kansalaispiirien mahdolliset tuhotyöt kuten siltojen yms. hävittämiset ja opastaa miehitysjoukkoja. Esiteltiin puheita kapinasta ja likvidoinneista; turkulaisten ohella lainattiin Patu Hautojärven lupausta, että ennenkuin pässi keväällä maasta ruohoa syö, ovat kaikki supon miehet päätään matalampia. Toisteltiin huhuja Sirola-Opiston sotilaskoulutuksesta ja kerrottiin, että siellä oli aloitettu maastoharjoitukset. Valtiojohdolle ei mainittu tietoja toverikuntien lamasta, koska niihin ei uskottu. Kerrottiin Patu Hautojärven elvyttävän toverikuntaa Kuopioon, mutta ei mainittu paikallisen kommunistin Veikko Torpströmin todellisuudentajuista arviota, ettei SKP uskalla yrittää vallankumousta, koska sillä oli liian vähän kannatusta. Vielä alkuvuodesta 1953 Paasikivelle laaditussa salaisimpien seikkojen katsauksessa ensimmäisenä mainittiin toverikuntatoiminta. Paasikivi pukitti voimakkaasti tiedon, että yhdistyksiä oli 160. Hänelle ei kerrottu, että hyvä jos viidessä oli toimintaa, ja niissäkin kituliasta. Kyseessä ei ollut valtionpäämiehen tahallinen harhauttaminen, vaan näkemys, että kommunistit osasivat demonisen taitavasti piilottaa 'todelliset' puuhansa.

   Helsingissä etsivä Arvi Kolin sinnikäs yritys palkittiin syksyllä 1951, kun hän sai tiedottajakseen nuoren insinöörin Raju Rae Rantalan, joka oli Neuvostoliiton omistamassa Siemensissä töissä ja SKP:n jäsenenä titolaisen maineessa. 'Patu' Hautojärven värväämänä hän hankki tietoja Suomalais-Amerikkalaisesta yhdistyksestä. Supo usutti hänetkin heti toverikuntaan. Melkein kuollut järjestö otti tulokkaan ilomielin, ja pian hän oli sihteerinä ja saattoi laatia tarkan raportin yhdistyksen toiminnasta ja tileistä monen vuoden ajalta. Kävi ilmi, että järjestö oli melkein täysin lamassa, ohjeita ei saatu SKP:ltä vaan ainoastaan SKDL:ltä, kokouksiin sai tulla kuka vain eikä missään ollut havaittavissa mitään konspiratiivista. Varmuuden vuoksi tätä järjestölinjaa kuitenkin seurattiin vielä monta vuotta. Oli vaikea uskoa, että kommunistit, jotka toimivat innokkaasti tai tunnollisesti puolueessa, ammattiosastoissa, kunnanvaltuustoissa ja urheiluseuroissa, eivät osoittaneet nimeksikään kiinnostusta sotilastyyliseen puuhailuun. Puolueen johdossa oli sille alalle suuntautuneita henkilöitä, mutta jäsenten parissa se ei 1950-luvulla ottanut enää tulta.

   Tiedottajanimillä 'Lahja Mikkola', 'Pekka Virtanen' ja ehkä muillakin Rantala antoi erittäin hyviä raportteja puolueosastostaan, puolueen ja SKDL:n piirikokouksista, lukuisista selostustilaisuuksista, Siemensin asioista, Kulttuuritalon rakennustoimikunnasta, henkisen työn tekijöiden kerhosta. Ne ovat arvokas lähdeaineisto 50-luvun helsinkiläisen kommunistisen järjestökulttuurin tutkijalle, sillä raporteissa kerrottiin siitä, mitä puhuttiin pöytäkirjan ulkopuolella, käytävällä, tupakalla tai kotiin kävellessä.

   Mutta jos ajatellaan suhteita Neuvostoliittoon, touhukkaan piiritason aktiivin tiedot rajoittuivat melkein arvailun asteelle. Keväällä 1954 'Lahja Mikkola' raportoi puolueen piirikokouksesta, että Pessissä puolueen jäsenet näkevät SKP:n maltillisen linjan kannattajan, joka rakentaa kommunismia pitkällä tähtäimellä ja tosiasiat huomioiden. Pessin sanotaan olevan isänmaallisen kommunistin, joka kannattaa ja pitää arvossa kansallista kulttuuria ja kansallisia perinteitä. Hertta Kuusisen syrjään joutumisen arvellaankin johtuvan siitä, että hän on stalinilainen kommunisti, kun taas Pessi kannattaa sovittelevampaa eli Malenkov'in linjaa. Kyllä olisi ollut naurussa pitelemistä, jos tämä olisi nähty Vanhan torin varren harmaissa rakennuksissa Moskovassa.

   Useimmiten tiedottaja säilytti vasemmistolaisen vakaumuksensa. Turussa Supon tarkastaja sattui kuuntelemaan tiedottajan kanssa STT:n uutisia 18. maaliskuuta 1956, yleislakon toiseksi viimeisenä päivänä. Tiedottaja kommentoi, että uutisten väitteet olivat juuri sellaista roskaa, joka aiheuttaa katkeruutta työläisten parissa. Poliisimiestä ei suinkaan riistetty satulasta, sillä tiedottaja näki omin silmin, miten hevonen kompastui jäätiköllä. Eivätkä yhteenottoa aloittaneet lakkolaiset, vaan poliisi, komisario Eino Perkon annettua käskyn. Eivätkä hulinoitsijat olleet sen paremmin sosiaalidemokraatteja kuin kommunisteja, vaan järjestötoiminnan ulkopuolista etupäässä esikaupunkien nuorisoa.

PÄÄ AUKI VAASASSA

Huhtikuun alussa 1954 suojelupoliisin Vaasan ylietsivä Arvo Viitasaari raportoi sisäpiirin tietoja SKP:stä. Piirikokouksessa oli väitelty ilmajokisesta maalarista, joka ei kunnan elimissä noudattanut SKDL:n linjaa, vaikka oli sen listoilta valittu. Piirisihteeri Pentti Kujamäellä oli suorat nuotit, mies oli paljastettava. Mutta keskuskomitean edustaja Kaarlo Mäkinen, joka tunsi uudet tuulet, ei kannattanut hutkimista kylmiltään. Ensin piti tehdä selvitys, sitten olivat vuorossa muut toimet, sanoi Mäkinen ja osoittaakseen ettei kyse suinkaan ollut pehmeydestä viittasi Trotskin ja Berijan tapauksiin, joissa oli niin ikään ensin suoritettu tutkimus.

   Saman tien ylietsivä ilmoitti Vaasan kansandemokraattisten piirityöntekijöiden palkat markalleen. Myös henkilöitä luonnehdittiin: nuorten piirisihteeri Roni Uppgård edustaa nyrkki-pöytään tyyliä, omaa toistaiseksi kevyen tietopohjan.

   Tämä oli läpimurto. Palkkoja ei voinut tietää kuin joku joka oli piiritoimistolla työssä. Helsingin ja Turun tiedottajat tiesivät yhtä ja toista alueidensa asioista, mutta kommunistien luotettavuushierarkiassa ei piiritason aktiivia eikä piirilehden toimittajaa luokiteltu kovin korkealle. Poliittinen toimitsija oli piiritasollakin paljon paremmin selvillä erilaisista operaatioista ja siitä millaisten vipusimien avulla politiikkaa ja järjestöaparaattia tosiasiassa pyöritettiin. Myös tältä vaasalaiselta kysyttiin ensimmäisenä niistä asioista, jotka suojelupoliisia eniten askarruttivat. Hän kertoi, että piirin alueelle oli sodan jälkeen perustettu toverikuntia, joihin oli liittynyt lähinnä vanhoja punakaartilaisia. Mutta toiminta oli käytännössä lopahtanut vuoteen 1947 mennessä ja oli nykyään merkityksetöntä. Mistään järjestelmällisesti johdetusta parrikaadi- tai kiväärilinjasta ei Vaasan piirin kohdalla voida pohua. Toimitsijalla ei ollut tietoa myöskään aseiden tai niiden kantolupien hankinnasta puheena olevassa mielessä.

   Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli sen verran muuttunut ja mies niin sisällä kommunistien organisaatiossa, että viestiä alettiin vähitellen uskoa. Tältä tietolähteeltä voitiin nyt tarkistaa pahoja puheita. Pohjois-Hämeen kansallisliiton toiminnanjohtaja S. Pylvänäinen ilmoitti suojelupoliisille varmalta taholta koultuna, että Sirola-Opistossa luennoitiin kansalaissodan tulleen Suomessa jälleen ajankohtaiseksi: kommunistit pyrkivät tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto puuttuisi tapausten kulkuun. Samantapaisen tiedon Vanajanlinnan puuhista suojelupoliisi oli kirjannut jo monta kertaa. Nyt oli Vaasassa Sirola-Opiston käynyt ja sen toveriliitossa jatkuvasti aktiivinen lähde, jolta saattoi kysyä. Saatiin kuulla, että jotkut oppilaat olivat Sirolassa vaatineet radikaalia opetusta, kuten asekoulutusta, mutta opiston johto oli suhtautunut ehdotuksiin täysin kielteisesti ja jopa erottanut jyrkimpiä vaatijoita.

   Piirin mies tiesi yhtä ja toista myös valtakunnan tasolta, keskuskomitean ohjeista, vanhoista vaasalaisista ja isojen kokousten liepeiltä. Elokuun puolivälissä kävi ilmi, että alkujaan vaasalainen SKP:n Helsingin ja Uudenmaan piirisihteeri Veikko Hauhia oli siirretty saman piirin valistussihteeriksi. Miehen toimintaa ei pidetty riittävän tehokkaana, joten vastuupaikalla haluttiin kokeilla toista. Tässä Vaasan ylietsivä pääsi nokittamaan pääkaupunkilaista virkaveljeään, sillä viimeksi mainittu kuuli vaihdoksesta vasta kun siitä 6. syyskuuta Koiton talolla kerrottiin puolueaktiiveille.

   Kun SKP:n puoluekokouksesta järjestettiin 10. lokakuuta 1954 selostustilaisuus ns. Elvalla (Kirjastonkatu 11), ylietsivä Viitasaari osasi raportoida, mitä lehdissä julkaisematonta puoluelinja sisälsi ja mitä käytävillä oli puhuttu. Tärkein tieto koski presidentinvaaleja: kommunistit koettaisivat vaivihkaa työskennellä Kekkosen hyväksi maalaisliiton kentällä. Puoluekokous oli sujunut onnellisten tähtien alla eikä Jukka Dahlin (1948) kaltaista toisinajattelijaa ilmaantunut. Pienempää toki oli, kuten nuorisoliiton puheenjohtajan Markus Kainulaisen epäsuosio. Pessi ojensi häntä hyvin ankarasti ja seurauksena oli, että hänet syrjäytettiin keskuskomiteaa valittaessa. Tilalle tuli nuorisoliiton sihteeri Olavi Hänninen.

   Tämän parempaa tietoa suojelupollisi ei saanut mistään.

   Elvan kokouksen sihteerinä oli SDNL:n Vaasan piirin taloudenhoitaja Leo Vähäluoma, alkujaan teuvalainen kirvesmieskommunistin poika, sodan jälkeen nousseita kykyjä, perusteellinen ja hyvin harkitseva, luonteensakin puolesta hyvin pidetty, kuten piirin kaaderijaosto arvioi. Sirola-Opiston ja armeijan jälkeen Vähäluoma oli pestattu pioneeripiiriin ja sitten nuorisopiiriin, ja häntä pidettiin työteliäänä ja kehityskykyisenä. Nopea puolueura taisi kihahtaa vähän päähän, sillä pätevällä ja liian tietoisella esiintymisellään Vähäluoma alkoi herättää myös kateutta ja nyreksintää.

   Ei ole tiedossa, miksi 27-vuotias, jo monessa mukana ollut nuori mies ryhtyi suojelupoliisin tiedottajaksi. Vaikka yksityisiäkin syitä ehkä oli, ajankohta on syytä panna merkille: elettiin Stalinin kuoleman jälkeistä vanhojen varmuuksien kumoutumisen aikaa. Tiedottajaksi ryhdyttyään Vähäluoma hankkiutui Vaasan puoluepiirin kaikkiin keskeisiin johtoelimiin; uuden työpaikan hän sai Etelä-Pohjanmaan rauhanneuvoston toiminnanjohtajana. Niinpä suojelupoliisi pystyi seuraamaan reaaliajassa vaasalaisten kommunistien toimia ja rauhanliikkeen järjestöohjausta. Toisinaan ylietsivä Arvo Viitasaari huvitteli kirjoittamalla Supon ilmoituspaperille Rauhanpuolustajien kiertokirjeen sanasta sanaan, ilman mitään johdatuksia tai selittelyjä, vetäisten vain oman nimikirjoituksensa rauhantyön ohjeiden tai Tänään-lehden levikkitavoitteiden alle. Hänellä oli siihen varaa, toisin kuin niillä virkaveljillä, jotka joutuivat spekuloimaan huhupuheiden pohjalta. Suomen Rauhanpuolustajista kertyi todella massiivinen tietopaketti.

   Vaikka piiritoimitsija tiesi jo varsin arkaluontoisiakin asioita, hän ei tiennyt juuri mitään valtion turvallisuuden ja ulkopolitiikan kannalta tärkeimmästä kohdasta eli siitä, mitä SKP:n ja Moskovan kesken oli tekeillä. Lähimmäksi tätä teemaa päästiin, kun esillä oli rauhanpuolustajien suhtautuminen Unkarin kapinan kukistamiseen. Enimmäkseen vaasalaisesta lähteestä kertyi tietoja Suomen kansalaisten laillisesta ja melko tavallisesta järjestötoiminnasta.

   Mutta yksi asia johti seuraavaan.

HUIPPULUOKAN LÄHDE

Varhaisessa vaiheessa Vaasan tietovirrassa alkoi näkyä hippuja, joita ei tavallisen piiritoimitsijan vaskooliin hevin jäänyt. Voi olla, että Leo Vähäluomalla oli hyvät huipputason suhteet, mutta toisinaan esiin pulpahti asioita, joita SKP:n salamyhkäisessä ja koeteltua luotettavuutta korostavassa järjestökulttuurissa ei ollut tapana päästää alle kolmekymppisen 'pojan' korviin.

   Merkkejä tällaisesta näkyy Vaasan ilmoituksissa jo marraskuun lopussa 1954. Silloin Viitasaari pystyi vielä Elvan-raporttiaan tarkemmin kertomaan, mitä arkaluontoista SKP:n puoluekokouksen yhteydessä oli tullut esiin. Neuvostoliiton harjoittamasta vakoilusta oli kehotettu vaikenemaan kokonaan: Siitä ei kirjoiteta mitään. Mikäli joitakin lausuntoja esitetään tai ollaan pakotettuja esittämään, suunnataan arvostelun kärki länteen. Samassa yhteydessä esiin oli tullut armeijan ja poliisin mielialojen tarkkailu.

   Tarkkaa selostustaan puolueeseen liittymisen menettelytavasta Viitasaari täydensi tiedolla, että ennen valtiollisen poliisin lakkauttamista 1948 sen arkistoista oli kerätty kaikki vähänkin mielenkiintoinen materiaali ja sijoitettu se SKP:n keskustoimistoon salaiseen arkistoon hyvin konspiratiivisesti säilytettynä. Olisiko Vähäluoma tiennyt tällaista? Valvontatyö ja jäsenhakemusten tarkistus perustuivat tähän aineistoon, jota käsittelivät entiset valtiollisen poliisin etsivät. He jatkoivat myös etsiväntoimintaansa varsinaisten viranomaisten rinnalla ja tietämättä ja seurasivat muun muassa välirauhansopimuksen nojalla 1944 lakkautettujen järjestöjen toiminnan mahdollista jatkamista. Toisinaan tulokset olivat merkittäviä, kun tietolähteinä voitiin käyttää henkilöitä, jotka olivat aikoinaan allekirjoittaneet tunnustuksia valtiolliselle poliisille tai sitoutuneet sen tiedottajiksi.

   Entinen Valpon valvontatoimiston päällikkö Veikko Sippola oli perustellut jäseneksi pyrkijöiden seulontaa sillä, että vastustaja ei pystynyt vahingoittamaan puoluetta ulkoa, vaan jokainen ulkoapäin suunnattu isku puolueeseen vain lujittaa sen asemaa. Vain sisältä saattoi saada jälkeä aikaan. Vaikka ylietsivä Viitasaaren mieleen epäilemättä tuli kommentti, hän ei kirjannut sitä, niin kuin lapsekkaammat etsivät mielellään tekivät. Viitasaari lähetti samalla Helsinkiin pari muutakin SKP:n puoluekokouksen tärkeää puheenvuoroa. Aarne Hulkkonen oli todistellut, ettei uusi paneutuminen maaseutuun ja maalaisliiton kenttään merkinnyt luopumista vallankumouksesta, vaan sen edellytysten luomista.

   Koskaan ennen ei suojelupoliisi ollut saanut tämän tason tietoja näin suoraan hevosen suusta. Ja jatkoa seurasi. Uuden vuoden alla tuli ilmoitus, että SKP hankki tietoja teollisuuslaitosten tuotantosuunnitelmista. Asiaa ei hoidettu tavanomaisia järjestölinjoja, vaan suoraan yhdyshenkilöiden kautta. Sanottiin, että kerättyjen tietojen pohjalta voitaisiin lakkotaistelut suunnata sinne, missä kipeimmin tuntui.

   Pitkin vuotta 1955 vaasalainen ylietsivä pystyi silloin tällöin lähettämään Helsinkiin tietoja, jotka näyttivät olevan peräisin vielä korkeammalta SKP:n taholta kuin Vaasan piiristä. Ilmoitukset kirjattiin erikoissarjaan. Jonkinlainen kontakti oli ilmeisesti syntynyt, mutta jotenkin hauras ja epävakainen. Aineisto oli ikään kuin valmiina kirjallisena pakettina perille toimitettua, ilman mitään selittämistä tai kommentointia.

   Joulukuun alussa 1955 suojelupoliisi sai useastakin suunnasta kiihokkeen vakinaistaa suhteensa tähän SKP:n huippuluokan lähteeseen, johon oli jonkinlainen tuntuma. Poliittinen tilanne tietysti vaikutti, sillä presidentinvaalien alla kiinnosti päästä perille kommunistien aikeista. Mutta taustalla olivat myös akuutit turvallisuusintressit.

   Supo sai norjalaisilta virkaveljiltään tiedon, että suunnitteilla oli kommunistien skandinaavinen puoluekoulu, jolla yritettäisiin ratkaista etenkin nuorisoliittoja vaivanneet kaaderiongelmat. Pyytäessään käsittelemään luotettavasta lähteestä saatua tietoa varovasti Norjan valvontapoliisin päällikkö A. J. Bryhn tiedusteli virkaveljeltään Armas Alhavalta, oliko Suomessa kuultu hankkeesta. Suojelupoliisissa arvostettiin läntistä henkireikää Norjaan, eikä ollut pahitteeksi kunnostautua virkaveljien silmissä. Niinpä asia päätettiin selvittää kunnolla: Kysytään Eevalta y.m:ltä.

   Toinen akuutti intressi oli vakoilu. Suojelupoliisi tutki juuri pariakin isoa juttua (Pohjola ja Vokkulainen), ja kun tarjolle tuli uusi skp-läinen vakoilujuttu, herkkupala oli vaalien alla vastustamaton. SKP-tiedottaja 'Toivo Tölli' Pyhtäältä nimittäin kertoi 5. joulukuuta 1955, että alkujaan pyhtääläinen, isänsä 1918 alle vuoden vanhana menettänyt Suomen demokraattisen nuorisoliiton entinen puheenjohtaja Toivo Karppinen liikkui vanhalla kotiseudullaan hämärillä, vakoiluun viittaavilla asioilla.

   Muutamaa vuotta aikaisemmin Karppinen oli tiedustellut paikkakunnalta kunnollista asevelvollista, jollainen oli etsitty, ja hänen tietojaan armeijan oloista oli sitten julkaistu nuorisoliiton Terässä. Nuorukainen oli kirjoitellut muistiin muitakin armeijahavaintojaan. Sitten perheelle oli ilmestynyt Moskvits ja vanhemmat olivat rakentaneet omakotitalon. Sanottiin Karppisen olleen kyvykkäiden kommunistien koulussa Budapestissa ja Romanian lähetystön palveluksessa. Pyhtään-tutuilleen tarjoamansa alkoholin hän oli maininnut hankkineensa diplomaattihintaan.

   Suojelupoliisissa tapausta pidettiin selvänä. Vakoilun erikoismies ylietsivä Urho Piha sai tehtäväkseen ottaa yhteyttä Tampereen piirin (johon Vaasa kuului) tarkastaja Toimi Arraan, joka omia kanaviaan ottaisi selon Toivo Karppisesta.

   Todellisuudessa Toivo Karppinen oli syrjäytetty SDNL:n puheenjohtajan paikalta homoseksuaalisuuden vuoksi, mutta suomalaisen kommunismin hermeettisessä maailmassa asia ei tihkunut ulkopuolisten tietoon. Karppiselle järjestettiin pehmeä lasku Demokraattisen nuorison maailmanliiton palvelukseen Budapestiin. Sieltä palattuaan hän elätti itseään sekalaisissa tehtävissä lähetystöjen palveluksessa, lähinnä kääntäjänä. Usko kommunismiin oli mennyt.

   Presidentinvaalit, norjalaisten intressi ja Karppisen tapaus olivat niin kuuma yhdistelmä, että huipputason tiedottajalle järjestettiin loppiaisen tienoilla 1956 kaksipäiväinen sessio, jotta Supon operatiiviset nokkamiehet Piha ja hänen esimiehensä tarkastaja Kalle Lehtonen saivat rauhassa pumpata tietoa. Akuutit aiheet tosin eivät ottaneet tulta. Pohjoismaisten kommunistien koulutus voitiin vahvistaa, sellaista oli todella suunnitteilla Sirola-Opistoon, jonne aiottiin kolmen kuukauden kursseja. Ne olivat tarpeen, koska Ruotsin, Tanskan ja Norjan puolueiden oli todettu vajonneen opportunismiin. Ruotsalaiset olivat melkeinpä suorastaan antautuneet sosiaalidemokratialle. Alhava lähetti tiedot pohjoismaisille virkaveljilleen, pyytäen käsittelemään niitä äärimmäisen luottamuksellisina. Mutta sitten tiedottaja täydensi ilmoitustaan jobinpostilla: kurssihanke raukesi, opetusministeriö ei myöntänytkään valtionapua.

   Jobinpostia saatiin myös Toivo Karppisen jutusta. Tiedottaja kertasi hänen uransa pääpiirteet ja syrjäyttämisen, mainitsematta homoseksuaalisuutta, vaikka taisi senkin tietää. Luontevasti jatkettiin siihen, millaisia olivat Karppisen seuraajat nuorisoliitossa ja ketkä nyt hoitivat sen ulkomaisia yhteyksiä. Tiedottaja mainitsi muutaman nuoren kyvyn; kansainvälisissä tehtävissä kokenein oli Anna-Liisa Hyvönen, joka oli maailmanliiton tehtävissä jopa asunut laittomasti Pariisissa. Hänestä tulisi vielä jotakin. Tiedottaja kirjoitti itse laajan katsauksen nuorisoliiton sodanjälkeisistä vaiheista ja sen toiminnassa ja johtamisessa ilmenneistä ongelmista. Siinä hän paljasti omien sympatioidensa suunnan kirjoittamalla, että monilla paikkakunnilla oikealla toiminnan järjestämisellä saataisiin hyvin huomattavia nuorisojoukkoja siirtymään sosiaalidemokraattisiin järjestöihin.

   Saman tien selvitettiin SKP:n nuorten jäsenten koulutus ulkomailla. Tiedottaja mainitsi neljä nimeä ja yhden Moskovasta jo kotiutuneen. Supolla oli rajavalvonnan pohjalta tarjota myös Tarmo Mannin nimi, mutta tiedottaja kertoi, että hänen opintoalansa ei ollut politiikka, vaan teatteri. Moskovan puolueoppilaitoksesta oli hajatietoja; koulutuksen sisältöä ei käsitelty SKP:n johtoelimissä. SKP:n oman puolueopiskelun rakenne selvitettiin sekin.

   Tähän tapaan jatkettiin. Huipputiedottajan paketti oli kuin sekatavarakaupan hyllyiltä; toisaalta sisällön saneli se, mitä kysyttiin, toisaalta se, mitä kuului asianomaisen toimialaan ja keitä hän tunsi. Ilmeisesti hän sunrimmaksi osaksi kirjoitti itse, niistä aiheista joita annettiin. Kieli on rutinoituneen puoluemiehen jargonia.

   Mitä kuului toverikunnille? Ei enää mitään, tilalle oli tulossa kansainvälisen vastarintataistelijoiden järjestön (FIR) osasto, jota valmisteleva Nestori Parkkari oli tosin valitellut Suomen maaperän kivisyyttä, kun maata ei ollut miehitetty eikä siis ollut kunnon vastarintaliikettäkään.

   Miten jaksoi toverikuntien pahamaineinen Patu Hautojärvi? Mies oli nykyään SKDL:ssä taloudenhoitajan apulaisena, mihin tehtävään hän ei Parkkarin kertoman mukaan sopinut. Parkkari itse oli pätevänä organisaattorina saanut komennuksen SKP:n Satakunnan piirin 'huoltomieheksi'. Toinen kyky SKDL:n toimistossa oli lakia lukeva Mauno Tamminen, jonka liiallista leimautumista kommunistiksi SKP koetti välttää.

   Mistä SKP sai rahansa? Tiedottaja tiesi, miten arpajaiset järjestettiin vaivattomasti ja edullisesti, määräyksiä kiertäenkin. Edelleen hän kertoi, miten Yrjö Murto aikoinaan kansanhuoltoministerinä junaili tuontilisenssejä, joiden avulla saatiin huomattavat myyntivoitot. Kerran Murto hommasi salatein Ruotsiin 5000 dollaria, millä ostettiin kahvia ja muuta säännöstelytavaraa. Tavara salakuljetettiin Tornionjoen yli, ja myytävää riitti vielä 1952. Tiedottaja tiesi, miten puolueen keskuskomitean avustukset piireille tuloutettiin niissä kirjanpitoon yksityisinä lahjoituksina tai keräystuottoina, mutta rahojen alkulähteestä ei ollut näyttöä. Tiedottajan henkilökohtainen käsitys oli, että ulkomainen tuki puolueelle oli vuonna 1955 huomattavasti kasvanut.

   Miten SKP:n jäseneksi pääsi? Sitä oli kiristetty, kaaderiosasto oli hylännyt hakemuksia. Aikoinaan ei Pohjanmaalla piitattu, jos joku vähäväkinen oli kuulunut suojeluskuntaan saadakseen sieltä vaatteet. Nyt se samoin kuin entinen SDP:n jäsenyys johti hylkäykseen, vaikka vielä puolisen vuotta sitten viimeksi mainittu oli melkeinpä ansio. Tiedottaja kirjoitti myös selvityksen 'Kommunististen järjestöjen jäsenmääristä', joista hänellä järjestömiehenä oli hyvä käsitys. SKP:ssä oli parhaillaan tarkistus menossa ja todelliseksi jäsenmääräksi osoittautuisi arviolta 29000, mutta jäsenkirjojen numerointi oli juokseva vuodesta 1950:

   Kun puoluekeskuksesta on viimeksi erääseen piirijärjestöön lähetetty jäsenkirjoja, niiden järjestysnumero oli 46.900. Keskuksessa olevan jäsenkirjasarjan numerot ovat tietojemme mukaan 48.300:n paikkeilla.

   Mitä kuului tiedottajan tuntemaan piiriportaaseen? Vaasalainen kommunisti Allan Salo oli noin kuukausi sitten tuonut jäsenkirjansa pois, sanoen SKP:n politiikkaa läpeensä valheelliseksi. Piirin työvaliokunnassa oli esitetty kampanjaa luopiota vastaan, mutta koska asianomainen nautti luottamusta työväen parissa, ero oli päätetty painaa hiljaisuuteen. Pietarsaaren uudeksi piirisihteeriksi oli tulossa entinen valpolainen Toivo Jokiniemi, ja Vaasaan oltiin pestaamassa uusi vaalityöntekijä.

   Tiedottajan tärkein kirjoitus oli laaja selvitys mielialoista SKP:n aktiivien, osittain jopa johtavassa asemassa olevien kommunistien keskuudessa. Puolueessa oli viime aikoina esiintynyt yllättävän voimakasta arvostelua, etenkin demokratian puutteen vuoksi. Muuan piirikomitean jäsen oli huomauttanut demokraattisen sentralismin merkitsevän sitä, että kansandemokraattisten järjestöjen liittokokouksiin tuodaan SKP:n kaaderiosaston valmis ehdotus johtoelimiksi, eivätkä kokousedustajat voi tehdä siihen mitään muutoksia. Sekä nuoriso- että naisliiton kokouksissa esitetyt pienet muutokset oli torjuttu, koska asiasta oli niin arvovaltaisen elimen laatima ehdotus, että sitä on pidettävä pätevänä. SKP:n ydinjohdossa olivat Ville Pessi, Aimo Aaltonen, Hertta Kuusinen, Martti Malmberg, Veikko Hauhia, Yrjö Enne, Nestori Parkkari ja muutama muu, joiden muodostaman ryhmäkunnan päätöksiin ei käytännössä ollut mahdollisuuksia saada muutoksia. Arvostelun esittäjä vaaransi jäsenyytensä. Erään piirin ammatillisen jaoston vastaava oli huomauttanut SKP:n ohjeiden soveltumattomuudesta työpaikoilla. Puoluetoimitsija oli käskenyt vain noudattaa niitä, koska ne perustuivat keskuskomitean päätöksiin. Kun asianomainen halusi vielä jatkaa, toimitsija totesi, ettei asiasta kannattanut keskustella. Vähän myöhemmin piirin kaaderijaosto sai SKP:ltä määräyksen tarkistaa purnarin jäsenyyttä ja palauttaa hänet järjestykseen. Tiukentunut kontrolli pakotti eriävät mielipiteet seläntakaiseksi kuiskutteluksi ja työnsi vastarinnan piiloon.

   Toinen suuri ongelma oli valheellinen propaganda Neuvostoliiton ja kansandemokratioiden oloista. Varsovan festivaaleilla oli kesällä 2000 nuorta näkemässä puutteet omin silmin, mutta johtajat vain antoivat ylistäviä lausuntoja. Yleensä nuori polvi elätteli vielä korkeita ihanteitaan sosialismista, paremmasta tulevaisuudesta ja puolueen rehellisestä perusolemuksesta, mutta vanhemmat kommunistit löivät kahden kesken usein nyrkkiä pöytään ja sanoivat, että jos sosialismi on sellaista kuin Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa, ei siihen Suomessa kannata pyrkiäkään. Naisten silmiin pisti tavaratilanne: neuvostonaiset kulkivat kesälläkin paksuissa villaleningeissä, eivätkä suomalaiset kommunistinaiset haluaisi vaihtaa elämäänsä venäläisen naisen elämään.

   Omat ongelmansa aiheutti Neuvostoliiton politiikka. Juuri kun suomalaiset kommunistit keräsivät uutterasti nimiä rauhanadressiin, Neuvostoliitto räjäytti vetypommin, vieläpä paljon lähempänä Suomea kuin konsanaan länsivallat.

   Lopuksi käytiin vielä lävitse SKP:n toimiston työnjako: mitä osastoja siellä oli, keitä henkilöitä, ja mitä kukin teki. Sitten istunto oli tältä erää ohitse, ja seuraava perusteellinen sessio sovittiin kuukauden päähän, juuri presidentin valinnan alle.

   Tämä oli uskomaton tietopaketti. Tiettyä varovaisuutta oli vielä; jo seuraavassa istunnossa tiedottaja täydensi ilmoitustaan SKP:n johdosta kertomalla emigranttien tyytymättömyydestä, ja myöhemmin kävi ilmi, että hän tiesi samoista talousasioista enemmänkin. Mutta suuri kynnys oli ylitetty. Valitettavasti ilmoituksiin ei sisälly kuvausta siitä, miten tämä kaappaus käytännössä organisoitiin. Koska lähteitä ei ole, en spekuloi sillä.

   Se on syytä panna merkille, että samoina päivinä Supon toimistopäällikkö Anselmi Mäkelä keskusteli Suomeen viimein palanneen entisen pääsihteerin Arvo 'Poika'Tuomisen kanssa pitkään SKP:stä ja sen keskeisistä henkilöistä. Uuden tiedottajan antaman SKP:n työnjaon pohjalta Tuominen kertoili puolueen työntekijöistä ja muisti mustasukkaisena Martti Malmbergin hyvät suhteet O. V. Kuusiseen, jonka oppipojaksi hän usein ilmoittaa itsensä. Tiedottajan mainitsema ulkomaanekspertti Vappu Jansson oli Ruotsin kansalaisena suojelupoliisille suhteellisen tuntematon, mutta Poika tunsi naisen hyvin, sehän oli hänen entinen Tukholman-aikainen sihteerinsä Vappu Hurmevaara, O. V. Kuusisen tyttöystävä, jonka tämä oli toimittanut Stalinin terrorin alta turvaan Tukholmaan samalla kuin lempioppilaansa Pojan. Poika koetti uskotella aikanaan kyselleensä, miltä tuntui nuoren tytön 'parittelu' vanhan ukon kanssa, ja saaneensa vastauksenkin. Vaikka Tuomisen panos siis jäi viihteelliseen juoruiluun, hänen saapumisellaan oli yhteys tämän tietokanavan aukeamiseen. Myös Tuure Lehen oli jo huomannut Pojan palanneen myyräntyöhön, hommaa itselleen asiamiehiä heikoista luonteista ja käyttelee rutkasti rahaa, jota hän saa lännestä millä mitalla tahansa.

   Poika Tuominen oli siis mukana tässä suojelupoliisin operaatiossa, ja hänen välityksellään Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiö alkoi saada osan uuden SKP-tietolähteen raporteista. Mutta mikä oli kunkin osapuolen täsmällinen rooli ja miten paljon Poika Tuomiselle kerrottiin tietolähteen taustoista, se täytyy jättää avoimeksi. Yksinkertaisinta olisi olettaa, että Poika toi pottiin riittävän suuren rahasumman, mutta raha ei ehkä näytellyt tässä asiassa ratkaisevaa osaa, sillä tiedottaja eli tavanomaisen niukkaa toimitsijan elämää ilman tunnettuja rahaanieleviä paheita, eikä jättänyt jälkeensä juuri ropoakaan. Ehkä suojelupoliisi halusi Pojan mukaan testatakseen, olivatko saadut tiedot oikeita. Vedätyksen pelko selittäisi myös viiveen kontaktin syntymisestä sen täysimittaiseen hyödyntämiseen.

KUKA?

On korkea aika paneutua huipputiedottajan henkilöllisyyteen. Silloin voimme arvioida, saattoiko hän todella tietää sen mitä kertoi. Henkilöllisyys on avain myös motiivien ja moninaisten taustojen tarkasteluun.

   Oikeastaan se paljastuu jo puoluetoimiston työnjakoa koskevan paperin päätteeksi, kun siinä erikseen kerrotaan täsmällisesti yhden ainoan toverin tehtävät: järjestösihteeri Veikko Hauhia oli erikoistunut työpaikkatyöhön ja lisäksi määrätty kontrollimieheksi Vaasan ja Kymen piireihin, viimeksi mainittuun vain osittain. Samaan mieheen viittaa se, että tiedottaja luki Hauhian aivan puolueen ydinjohtoon, mikä oli hienoista liioittelua. Ja jos tarkastelee edellä esiteltyjen tietojen kokonaisuutta, ne sopivat erinomaisesti Hauhian antamiksi. Juuri hänelle ominaista oli sekä keskustoimiston että Vaasan piirin tarkka tuntemus.

   Kun näin olennainen seikka on tärkeä osoittaa kiistattomasti, poimin muutaman näytteen alkaneesta tietovirrasta.

   1) Tiedottaja pystyi reaaliajassa erittäin tarkkaan seuraamaan SKP:n ammatillisen jaoston keskusteluja ja suunnitelmia, esimerkiksi keväällä 1957, kun uumoiltiin uutta yleislakkoa.

   2) Porin piiristä, josta sisäpiirin tietoja ei tavallisesti ollut, suojelupoliisi sai sellaisia heti jaostosihteeri Hauhian tehtyä sinne ohjausmatkan. Myös SKDL:n Lahden piirin vaikouksista saatiin erittäin tarkka selvitys heti Hauhian käytyä siellä sovittelemassa. Vielä selvempi on Lahden puoluepiirin työpaikkatyön konferenssi 26. lokakuuta 1958. Paikallinen Supon etsivä sai sieltä jonkun osanottajan kertomuksen, joka oli rutiininomainen kokousraportti. Siinä mainittiin, että alustajana konferenssissa oli Veikko Hauhia. Muutamaa päivää myöhemmin suojelupoliisi sai Tampereella raportin, jossa tiedettiin tarkkoja yksityiskohtia sellaisista Lahden piirin napamiesten kiistoista ja kilpailuista, joita rivimies ei osannut aavistaakaan. Mutta tässä raportissapa ei hiiskahdettukaan siitä, että Veikko Hauhia oli juuri käynyt Lahdessa.

   3) Rauhanpuolustajat järjesti heinäkuun alkupuolella 1956 suuren Moskovan-matkan, jolle koottiin satoja ihmisiä. Joukossa oli useita suojelupoliisin tuttuja, merkittävimpänä Leo Vähäluoma, joka sitten raportoi hämmentäviä tapauksia: muuan vaasalainen kommunisti sai vasten silmiään tulkin moittivan kysymyksen, miksi suomalaiset vain parjaavat omaa maataan. Ja kun porilainen muisteli sodanaikaisia raakuuksia venäläisiä sotavankeja kohtaan, petroskoilainen tulkki Aatos Manninen piti asian kaivelua aiheettomana: Silloin oli sodan julma laki voimassa, hän sanoi, me emme olleet sen parempia. Sekä neuvostoliittolaisen puolueväen helpotus Stalinin diktatuurin päättymisen johdosta että rauhanomaisen rinnakkainelon politiikan tietty offensiivisuus kävivät selvästi ilmi Vähäluoman raporteista.

   Mutta vasta Veikko Hauhian palattua pääjoukkoa myöhemmin suojelupoliisi sai tietoonsa, mitä päämääriä SKP oli siinä sivussa ajanut. Matka oli SKP:lle tärkeä paitsi liittolaispolitiikan kannalta myös siksi, että se avasi mahdollisuuden selvitellä suhteita Moskovaan NKP:n 20. edustajakokouksen jälkeen. Valtuuskunnan skp-läisten huoltajien valmennustilaisuudessa Ville Pessi kertoi puoluejohdon vuosien mittaan todenneen, että SKP:tä ja sen työtä ja vaikeuksia ei ole läheskään toivotussa määrin ymmärretty NKP:n taholla eikä edes Neuvostoliitossa oleskelevien suomalaisten kommunistienkaan taholla. Onpa esiintynyt suoranaista kielteistäkin suhtautumista SKP:hen. Nyt epäluuloja oli tilaisuus hälventää. Pessi kehotti huoltajia kehumaan neuvostotovereille, että SKP:ssä Stalin-kultin asia oli hoidettu niin onnistuneesti, ettei herännyt mitään pahennusta ja kriisejä niin kuin Ranskassa ja Italiassa. Oli syytä mainita se 'tosiasia', että Stalin-kultti oli SKP:ssä jo aikaisemmin todettu virheeksi, mutta suomalaiset eivät silti ryhtyneet arvostelemaan, kuten Palmiro Togliatti. Suomalaissyntyisten neuvostotovereiden (kuten O. V. Kuusisen) välityksellä oli koetettava parantaa suhteita NKP:hen, joka on viime vuosina suhtautunut yliolkaisesti SKP:hen ja siten aiheuttanut SKP:n johdolle kiusallisia tilanteita.

   Moskovassa tärkeimmille SKP:n jäsenille oli kolme informaatiotilaisuutta. Stalin-kulttia ja eri puolueiden suhtautumista siihen puitiin 2. heinäkuuta 1956 tekstiilialan ministeriön kokoushuoneessa. Seuraavana iltana kello 24 illallistilaisuudessa hotelli Moskovan ravintolan kabinetissa esiintyi petroskoilainen Aatos Manninen, joka kansandemokratioiden vaikeuksien valossa selvitti NKP:n suhtautumista ja linjaa. Hän vaati, että lännen kommunistipuolueiden oli poistettava päiväjärjestyksestä harhakovitelmat Neuvostoliiton merkittävästä avusta valtaa hankittaessa. Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan kommunistipuolueet olivat maksaneet saavutuksistaan kalliin hinnan ja oli kohtuutonta vaatia että ne hoitaisivat vielä tämänkin asian lännen puolueiden istuessa kädet ristissä. Kokemuksia kyllä voitiin jakaa. Manninen suhtautui kaiken kaikkiaan kylmäkiskoisesti SKP:hen mutta oli kyllä valmis auttamaan, kun Rauhanpuolustajien valtuuskunnan porvarijäsenet tiedustelivat sodassa kadonneiden kohtaloita.

   Sokerina pohjalla oli kolmas tilaisuus kuuluisalla Liittojen talolla, jossa Komintern aikoinaan piti kongressinsa. Siellä alusti O. V. Kuusinen, jonka mukaan kommunistinen liike oli muuttanut luonnettaan. Aikaisempi käsitys, että valtaan voitiin päästä vain aseellisen vallankumouksen tietä, on osoittautunut kehittyvissä oloissa virheelliseksi. Vallansiirto oli rauhallista tietä mahdollinen kaikissa Euroopan maissa; parhaat näkymät oli Italiassa ja varsinkin Ranskassa. Sen sijaan Suomessa toverit olivat viime vuosina tarkastelleet asioita liian suppeasta näkökulmasta, saamatta aikaan suhteita sosiaalidemokraatteihin, mikä SKP:n menestymisen kan- nalta oli tärkeintä. Kuusinen varoitti äkkijyrkkyydestä, lastentaudeista ja liikavasemmistolaisuudesta. SDP:n alkanutta hajaannusta piti käyttää hyväksi; sosiaalidemokraatteja piti lähestyä niin ettei heiltä vaadita periaatteesta luopumista. Neuvostohallitus pyrki vilpittömässä mielessä yhteistyöhön Länsi-Euroopan valtojen kanssa, ennen kaikkea kaupan laajentamiseen, siinä uskossa että kenen kanssa kauppaa käydään, sen kanssa ollaan myös poliittisissa suhteissa yhteistyössä.

   Näin siis Veikko Hauhia raportoi Liittojen talolta Moskovasta. Helsingin Ratakadulla, jossa oli vuosia tuhrailtu rutiinitietojen ja huhupuheiden parissa, tämän täytyi tuntua melkein uskomattomalta.

MOTIIVI

Veikko Kullervo Hauhia oli SKP:n perusjoukkoa, alkujaan metallimies, kuten isäkin, monttööri Konstantin Hauhia, joka oli 1917 Vaasan poliisilaitoksen miliisinä ja pidätettiin 1918, mutta säästi henkensä. Veikko oli silloin kymmenen. Vähän vartuttuaan hän meni kommunistiseen toimintaan; marraskuussa 1929 hän oli kuuluttajana Lapuan haastejuhlilla, kun punaiset paidat revittiin. Vankilakierre alkoi lapualaiskesänä 1930. Kaikkiaan kahdeksan vankilavuoden aikana oli puolueisuus syöpynyt häneen, kuten SKP:n kaaderiosastolla sodan jälkeen arvioitiin. Vankeus ja vapaus vuorottelivat sillä tavalla, ettei Veikko Hauhialle avautunut sopivaa tilaisuutta päästä koulutukseen Neuvostoliittoon. Vuotta vanhempi isoveli Kosti Kalervo sen sijaan pelastautui lapuanliikkeeltä ja vankiloilta rajan taakse ja koulutettiin punaupseeriksi. Hän jäi sille tielle.

   Kun vankilakommunistit rauhan aattona 1944 jakoivat puolueen tehtäviä keskenään, Hauhia sai kontolleen kotikaupunkinsa Vaasan, jossa hän toimi piirisihteerinä kesään 1951. Silloin tuli siirto Helsinkiin, org. osaston instruktoriksi, niin kuin nimike stalinistisimmalla kaudella koului. Harkitseva ja maltillinen vaasalainen puoluemies osui Hertta Kuusisen silmiin, ja he kaksi edustivat puoluettaan 1950 SED:n puoluekokouksessa Berliinissä. Hauhia oli vankilassa opetellut saksaa, ja hän harrasti DDR:ää koko uransa ajan. Neuvostoliitossa hän ei sen sijaan koskaan oleskellut pitempään. Keskuskomitean jäsenyys oli Hauhialle luvassa 1951, mutta valinta kaatui, ehkä vanhaan hairahdukseen: hän oli kuulusteluissa talvisodan alla ollut kaaderiosaston käsityksen mukaan heikko, avomielinen. Se oli melkein jokaisen vapaana olleen synti silloisessa neuvottomassa tilanteessa.

   Huhtikuussa 1953 Hauhia sai vastuulleen tärkeimmän puoluepiirin, Helsingin ja Uudenmaan. Menestys tualisella paikalla ei ollut toivottu, sillä jo runsaan vuoden kuluttua hän joutui askeleen alaspäin, piirin valistussihteeriksi. Hän ehti vielä toimia Helsingin kaupunkijärjestön sihteerinä ennen kuin siirtyi kesäkuussa 1955 keskuskomiteaan ammatillisen osaston työntekijäksi. Näin Hauhia oli puolueen hermokeskuksessa.

   Miten näin pinttyneestä puoluemiehestä saattoi tulla suojelupoliisin tietolähde?

   Kontaktin synty liittyi Hauhian syrjäyttämiseen pääkaupungin piirisihteerin paikalta. Puolueuran kangertelu voisi siis olla taustatekijä. Ehkä taloudellinenkin puoli painoi, sillä Martta Hauhian sairaskuluja ei ollut helppo kattaa toimitsijan palkalla.

   Ratkaisevia olivat kuitenkin poliittiset syyt, niin kuin osoittaa heti Hauhian ensimmäisten raporttien suhtautuminen Neuvostoliittoon ja toive SDP:n vahvistumisesta nuorison keskuudessa. Ajankohtaa sävytti kommunismin aatteellinen käymistila, jossa oli myös henkilökohtaisia aspekteja. Hauhia sai tietää, että veljen samoin kuin tuhansien muiden suomalaisten kommunistien tuhoutuminen Stalinin terrorissa ei ollutkaan kipeä mutta väistämätön uhraus taistelussa suuren asian puolesta, vaan murhatyö, joka ei mitenkään edistänyt kommunismin asiaa. Tähän aatteelliseen murrokseen liittyi tietoisuus vuoden 1944 projektin ehtymisestä: valtaanpääsyn vanhat ideat ja keinot oli käytetty loppuun. Tietyn resignoitumisen Hauhian raporteista aistii. Varmaan sekin vaikutti, että neuvostokoulutuksen puute oli jättänyt miehen vaille sitä lojaliteetin karaisua, jonka toi lähituntuma sikäläisten turvallisuuselinten valvonnan totaalisuuteen.

   Nämä tunnelmat näkyvät keskustelusta, jonka Hauhia kävi vanhan vaasalaisen toverin kanssa helmikuussa 1956, Hrustsevin juuri tuomittua Stalinin rikokset.

   Vanha kommunisti piti Stalinin suurimpana Suomea koskevana virheenä SKP:n älymystön likvidointia. Siitä johtui sodanjälkeisen puoluejohdon älyllisen tason alhaisuus. Vanhemman puolueväen keskuudessa keskusteltiin yhä Stalinin lahtarintöistä; kertoja oli itse tuntenut Gyllingin, Toivo Antikaisen, Sirolan, Mannerin ja Hanna Malmin ja piti heidän raivaamistaan suorastaan syntinä, koska he kaikki olivat puhtaampia leniniläisiä kuin Stalin itse. Vanhempi puolueväki karsasti johtoa, jossa kuuluttiin sokeasti tottelevien ryhmään, jota suuntaa kertoja ei pidä puolueelle onnellisena ratkaisuna. Hän korosti suomalaista mentaliteettia, joka on aina perustunut omaharkintaiseen johtopäätösten tekoon.

   Yhden välähdyksen Veikko Hauhian ratkaisun syviin taustoihin tarjoaa nuoren miehen vankilakirje 1934 palosaarelaiselle työläistytölle:

   Sitä joutuu väenvängällä itsekkyyden puuskain alaisiksi jolloin uhrautuminen jollekin suurelle ja ylevälle tuntuu turhalta ja liian rasittavalta. En halua antaa itsestäni mitään ylevää ja ihannoitavaksi kelpaavaa kuvaa, koska sitä en ole, tavallinen ihmises sille ominaisine heikkouksineen olen.

   Salaiset kumousjärjestöt ovat aina alttiit vastustajan solutukselle; täysin julkisissa puolueissa sellainen on paitsi tarpeettomampaa myös, paradoksaalista kyllä, hankalampaa, kun kaikki on ikään kuin näkyvillä. Suomen kommunistisessa puolueessa oli ennen vuotta 1944 runsaasti sekä poliisin että sotilastiedustelun tiedottajia, enimmäkseen perustasolla, mutta myös monet johtotason kommunistit ryhtyivät pidätyksensä jälkeen yhteistyöhön poliisin kanssa. Mutta se, mitä sekä SKP:ssä että Neuvostoliitossa eniten pelättiin ja epäiltiin, ei näytä onnistuneen: aktiivivaiheessaan puoluejohtajina ei näytä olleen poliisiagentteja. Vaikka sekä Arvo 'Poika' Tuomisen että Yrjö Leinon petturuudesta myöhemmin paljon puhuttiin, kumpikaan ei ollut vastustajien agentti ollessaan puolueen johtajana.

   Neuvostoliitossa syytettiin helposti muita kommunistipuolueita vastustajan soluttamiksi, mutta tässä asiassa ei Moskovan omassa pussissa suinkaan ollut puhtaita jauhoja. Alan kuuluisin juttu on nimittäin suoraan Leninin rinnalta. Metallimies Roman Malinovski pääsi 1912 bolsevikkien keskuskomiteaan ja Pravdan taloudenhoitajaksi, agenttien ainaiseen lempivirkaan. Leimuavasanaisena ryhmänjohtajana duumassa komea (Molotovin muistikuvan mukaan Titon näköinen) Malinovski oli julkisuudessa näkyvin bolsevikki ennen maailmansotaa. Samaan aikaan hän oli tsaarin poliisin agentti, jonka ilmiannot veivät Stalinin Siperiaan. Malinovskin kummallakin toimeksiantajalla, Leninillä ja poliisilla, oli yhteinen intressi: syventää työväcnliikkeen hajaannusta ja pitää bolsevikit ja mensevikit erillään. Vallankumouksen jälkeen ohranan arkistosta löytyi Malinovskin duumapuheita, joiden luonnoksissa oli sekä Leninin että poliisipäällikö Beletskin korjauksia.

   Kun Malinovskin rooli tsaarivallan kukistuttua paljastui, Lenin korosti edelleen julkisen toiminnan merkitystä ja sanoi miehen loppujen lopuksi hyödyttäneen enemmän bolsevikkeja kuin poliisia. Monesti olikin vaikea ratkaista, kuka oli työskennellyt kenen hyväksi. Vasta kun mies marraskuussa 1918 palasi Neuvosto-Venäjälle ja vaati pääsyä Leninin puheille, viimeksi mainittu hylkäsi hänet. Lyhyen oikeudenkäynnin päätteeksi Malinovski ammuttiin.

   Hauhia ja Malinovski olivat molemmat alkujaan metallimiehiä, puolueen huipulla ja erityissuhteessa vielä korkeammalle, toinen Leniniin, toinen Hertta Kuusiseen, ja kumpikin poliisin kirjoissa tärkeytensä vuoksi vailla peitenimeä. Uransa alkuvaiheessa Malinovski tosin oli 'Portnoi', Räätäli, ja Hauhia vähän aikaa 'Lieto Lemminkäinen'.

   Mutta perusero oli ratkaiseva. Malinovski noudatti politiikassa paitsi puolueensa myös poliisin toisinaan hyvinkin yksityiskohtaisia ohjeita, mutta Hauhian kohdalla ei näytä siltä, että suojelupoliisi olisi koettanut hänen kauttaan ajaa poliittista linjaa SKP:ssä. Hän oli pelkkänä korvana. Kerran myöhemmin poliisin (ja Kekkosen) intressi tosin saattoi vaikuttaa Hauhian poliittiseen ratkaisuun, SKP:n sisäisessä puolenvalinnassa. Maltillisena ja Hertta Kuusista lähellä olleena toimitsijana Hauhia tunnettiin myötämielisyydestään liberaaleille virtauksille puolueen piirissä, mutta lopullisen ratkaisun hetkellä hän valitsi vähemmistösiiven. Motiivina saattoivat olla tiedustelun intressit.

   Veikko Hauhian tiedottajantoimen motiivia arvioitaessa on otettava huomioon mahdollisuus, ettei hän olisi ryhtynyt asiaan omista syistään, vaan jonkin tahon ja tällöin lähinnä KGB:n ulkomaantiedustelun toimeksiannosta. Nähtyään näitä raportteja Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön papereissa muuan hätäinen kirjoittaja ei ole ryhtynyt niiden sisältöä analysoimaan, vaan on oikopäätä arvioinut, että useimmat Supolle syötetyt SKP-vasikkatiedot olivat tarkoituksellisesti kauko-ohjattuja KGB-disinformaatioita, mutta eivät suinkaan Kekkosen valistamiseksi vaan hänen NKP-yhteyksiensä jälkien peittämiseksi. Tapansa mukaan kirjoittaja ei todista väitettään, vaan katsoo, että riittävä toistaminen tekee väitteestä uskottavan.

   En kiistä KGB:n kapasiteettia laajamittaislin disinformaatio- operaatioihin, mutta pitäisin sitä tässä tapauksessa epäuskottavana, ellei toisin todisteta. Salaliittoteoria on tässä erittäin monimutkainen ja edellyttää sellaista vuosikymmenien ylitse ulottuvaa suunnittelua, joka ei oikein istu ihmistoimintaan. Ja vuosien mittaan kasautuneen tiedon määrä on liian suuri, että kukaan olisi voinut kontrolloida sen käyttöä ja nähdä etukäteen sen poliittiset seuraukset. Ja jos puhutaan disinformaatiosta, pitäisi osoittaa, missä on se 'dis'. Veikko Hauhian välittämät tiedot olivat pikemminkin oikeita kuin vääriä. Lisäksi on otettava huomioon, että Hauhialta puuttui neuvostokoulutus ja hänen suhteensa siihen maahan oli etäinen.

TIETOJEN LAATU JA KÄYTTÖ

Veikko Hauhialla oli hyvä sisäpiiriläisen kuva SKP:n politiikan kokonaisuudesta. Yksityiskohtaisimmin hän oli perillä ammatillisesta liikkeestä, lakkohankkeista, piiriohjauksesta, jäsenmääristä ja organisaatiosta samoin kuin eri henkilöiden tehtävistä. Ruotsintaitoisena hän seurasi läheltä Pohjoismaiden kommunistien yhteistyötä; myöhemmin hän sai vastuulleen Rauhanpuolustajien toimintaa. Hän tiesi mitä oli tiedettävissä SKP:n poliittisesta linjasta, puolueen sisäisistä keskusteluista, aikeista ja taktiikasta ja siitä millainen Moskovan neuvo tässä suhteessa kulloinkin oli voimassa. Hänen tiedonantonsa olivat asiallisen informatiivisia ja keskittyivät poliittisiin kysymyksiin; juoruja hänen ei tarvinnut tarjoilla. Tiedot täydentävät erinomaisesti SKP:n pöytäkirja- ja asiakirja-aineistoa, johon niitä nyt voi verrata. Samojakin papereita on, esimerkiksi järjestöosaston selvityksiä jäsenmääristä, mutta tavallisesti tiedottajatiedoissa painottuvat taustat ja käytäväkeskustelut. Tavanomaista subjektiivisuutta tiedoissa tietysti on, mutta varsinaista vääristymää on havaittavissa lähinnä kahden teeman ympärillä. Toinen on, inhimillistä kyllä, Hauhian oma asema puolueessa. Käsitykseni mukaan hänellä oli hiukan taipumusta liioitella omaa vaikutusvaltaansa ja merkitystään. Toinen epäilyttävä teema on vakoilu. Siitä ja siihen liittyvistä keskusteluista suojelupoliisi halusi niin kiihkeästi tietoja, että Hauhia saattoi toisinaan tarjota ylimääräisiäkin puheita, esimerkiksi väittäessään itse alustaneensa teemasta puolueen silmäntekevien palaverissa loka-marraskuun vaihteessa 1957.

   Hauhia ei ollut yleensä itse paikalla SKP:n ja NKP:n neuvotteluissa, vaan selosti niitä sen mukaan miten puoluetoimistolla raportoitiin tai puhuttiin. Hän oli yleisellä tasolla selvillä puolueen kaaderiosaston ja vanhojen valpolaisten tiedustelutoiminnasta, mutta ei tuntenut yksityiskohtia eikä ollut itse siinä mukana. Hän tiesi, että puolue sai Neuvostoliitosta rahaa, ja oli perillä siitä, paljonko sitä annettiin Vaasaan ja hänen kulloisenkin piirikäyntinsä kohteeseen, samoin kuin siitä, miten raha 'pestiin' tileihin. Kuitenkaan hän ei tuntenut Moskovan ja Helsingin välisen rahaliikenteen käytännön järjestelyjä eikä yleensä tiennyt kokonaissummia, lukuun ottamatta erästä yksittäistapausta, vuoden 1958 vaalikamppailuun saatua pottia, joka oli 1,8 miljoonaa ruplaa markoissa 15. 10. 1957 vallinneeseen kurssiin, ja ainoaksi vakuudeksi vaadittu, että SKP:n toimesta pyritään estämään Suomen ajaminen länsivaltojen piiriin.

   Kun kyseessä oli omakin nahka, tiedottaja seurasi tarkkaan SKP:n toimenpiteitä vastustajien solutuksen estämiseksi. Puoluekokouksen yhteydessä 1957 valvonta-asioista vastannut Paavo Koskinen katsoi, että SKP:tä pyrki rikkomaan kolme instanssia: 1) suojelupoliisi, jolla oli puolueessa asiamiehiään tälläkin hetkellä, vaikka Tampereella olikin yksi paljastunut, 2) vähintään yhtä vaarallinen Poika Tuomisen urkintaverkosto ja 3) kaikkein vaarallisin USA:n verkosto. Koskinen varoitti silti luomasta puolueeseen sisäisen epäluulon ilmapiiriä.

   Tiettyyn mittaan saakka SKP:n johto otti vastustajien tiedustelun väistämättömänä. Martti Malmbergin mielestä suojelupoliisi syntyi alussa märkänä kuten muutkin vasikat, ja oli ollut suorastaan koomista seurata etsivien juoksentelua iltahämärissä muka salaa. Vuosien mittaan toiminta kuitenkin hioutui ja muuttui asiallisemmaksi; SKP:n johto tiesi ja nieli sen, että huomattava määrä rivijäseniä antoi tietoja maksua vastaan. Nämä puoluejäseninä monesti passiiviset tai juopot tiedottajat eivät Malmbergin mielestä sanottavasti pystyneet puoluetta vahingoittamaan muuten kuin moraalisesti. Todellisena vaarana oli poliisin tunkeutuminen johtaviin asemiin. Siihenastiset keskustason vuodot oli todettu lörpöttelyn seurauksiksi, mutta aikoinaan vastustaja oli päässyt jopa pääsihteerin paikalle, kuten Malmberg tulkitsi Poika Tuomisen toimintaa. Suojelupoliisi oli yritellyt yhteyksiä keskuksen toimitsijoihin, eikä vaara siis ollut poissuljettu. Toivokaamme kuitenkin, silti liikaa luottamatta, että puolueemme olisi puhdas tällaisista tuholaisista, Malmberg sanoi. Emme haluaisi enää uutta Poika Tuomisen tapausta kansainvälisen työväenliikkeen irvisteltäväksi.

    Kun lähde oli arvokas ja arka, suojelupoliisi organisoi tietojen vastaanottamisen poikkeuksellisen huolellisesti. Kun Veikko Sippola pyrki valvomaan puoluetoimitsijoiden ajankäyttöä jopa minuuttikohtaisten raporttien avulla, varovaisuuteen oli syytäkin. Toisinaan Hauhia ilmeisesti postitti raporttinsa, toisinaan käytettiin hyväksi hänen runsasta matkusteluaan ja otettiin tietoja vastaan Tampereella tai Vaasassa. Salaamisen intressit olivat takana siinäkin, että tiedottajalle ei annettu lainkaan peitenimeä. Tampereella tarkastaja Toimi Arra ei malttanut pitää tätä linjaa, vaan merkitsi ensimmäisiin ilmoituksiinsa lähteen, joka oli asioista hiukan perillä oleva Lieto Lemminkäinen. Mutta hänkin lopetti vitsailunsa. Helsingissä ensimmäiset tapaamiset hoiti ylietsivä Urho Piha, mutta kun voitiin vakuuttua siitä, ettei Hauhialla ollut vakoilun kanssa mitään tekemistä eikä siitä tietoa, hänen hoitajakseen siirtyi nuori etsivä Alpo James Neuvonen, joka oli Ratakadun kyvykkäimpiä miehiä. Hänen ja hänen vaimonsa hyvänsuopuuden alle kätkeytyneen ammattilaisuuden pani parikymmentä vuotta myöhemmin merkille itse Viktor Vladimirov, joka oli asiantuntija, sillä hän teki KGB:n korkeakoulussa väitöskirjan Supon toiminnasta. Tieteellinen ura tosin tökki, sillä muualla toimineet opponentit eivät ymmärtäneet väitettä, että juuri Suomi kuului niihin maihin, joissa KGB:n oli erikoisen hankala toimia. Eihän Suomessa salaisella poliisilla ole sataakaan työntekijää, he pilkkasivat.

   Mitkä tahot saivat poliittista hyötyä huipputason SKP-tiedoista, ja millaista hyötyä? Parin ensimmäisen vuoden osalta vastaus ei ole selvä. Suojelupoliisi teki silloin tiedotteita ainoastaan talon sisälle. Valtiojohdolle tarkoitetut katsaukset oli lopetettu loppuvuodesta 1953. Kekkosen ja suojelupoliisin suhteet eivät presidentin virkakauden alussa olleet kovinkaan läheiset, eikä ole varmaa tietoa, saiko Kekkonen huipputason SKP-tietoja ennen kuin 1958. Luultavasti hän jossain määrin oli niistä selvillä. Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön ja Poika Tuomisen kautta tietoja tihkui monille vaikuttajille, ja mahdollisesti ne olivat osaltaan vaikuttamassa vuosien 1956-58 kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisen aallon nousuun. Yleislakon ja presidentinvaalin jälkeen ja SDP:n hajotessa SKP:ssä elettiin suuren nousun tunnelmissa, ja myös suhteet Moskovaan tiivistyivät huomattavasti. Kommunismin vastustajien piirissä tarkat tiedot tästä kehityksestä olivat epäilemättä omiaan aiheuttamaan huolestumista. Mutta varmoja esimerkkejä tietojen käytöstä politiikassa ja niiden vaikutuksesta ei ole, lukuun ottamatta tuonnempana selostettavaa Poika Tuomisen tapausta vaalien alla 1958. Eniten käytännöllistä hyötyä SP-tiedoista olisi ollut SAK:n johdolle, mutta on epäiltävää, kelpasiko sen skogilaisista kukaan tällaisten tietojen vastaanottajaksi.

   Vuodesta 1958 SKP-tiedon pääasialliseksi käyttäjäksi tuli presidentti Urho Kekkonen.

   Skandinavian kommunistipuolueiden yhteistoimintaa koskevat tiedot Supo välitti sisarorganisaatioilleen Osloon, Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Neljän pohjoismaan turvallisuuspoliisien päälliköiden kokouksessa marraskuussa 1956 Tukholmassa käsiteltiin Supon moistion pohjalta SKP:n suhteita muiden pohjoismaiden kommunistipuolueisiin. Epäilemättä tietovirta Suomesta täsmensi virkaveljien ja niiden kautta ehkä Skandinavian hallitustenkin kuvaa Neuvostoliiton Pohjolan-politiikan taustoista ja tavoitteista, mutta ei ole tietoa, ryhdyttiinkö tietojen pohjalta muihin konkreettisiin toimiin kuin kohdistamaan tarkemmin omien kommunistipuolueiden valvontaa. Vastalahjaksi tiedoistaan Supo sai läntistä aineistoa Neuvostoliitosta; etenkin norjalaisilla oli sitä jakaa.

   Ainakin kerran Supon johto katsoi aiheelliseksi tarjota tietojaan kauemmaksikin länteen.

   SKP:n puoluekokouksen aattona 28. toukokuuta 1957 pidettiin Kulttuuritalolla SKP:n piirisihteerien neuvottelu, jossa Lauri Kantola selvitti kansainvälistä tilannetta. Yleisradiosta erotettu 'Pikkuserkku' oli Moskovan radion toimittajana ja siinä ohessa joillakin kursseilla, joten hänen katsottiin puhuvan omaansa isommalla äänellä. Kantola kertoi, että Kominformin lakkauttaminen ei suinkaan merkinnyt yhteydenpidon loppumista, sillä NKP:ssä oli elin, jossa kutakin kommunistipuoluetta varten oli toimihenkilöt arkistoimassa virheitä ja saavutuksia. Kantola käsitteli laajasti Euroopan kommunismin vuoden 1956 kriisiä ja huomautti Yhdysvaltain kommunistisesta puolueesta, että Itä-Berliinin neuvottelukokouksessa 1954 sen edustaja oli paljastunut petturiksi. Avainasemassa Euroopassa oli Ranskan kommunistinen puolue, joka parhaiten pystyi hoitamaan tehtävän erottaa Eurooppa USA:sta vetoamalla kansojen rauhantahtoon.

   SKP:n kohdalla Kantola korosti, miten valtiollisen vallan saavuttaminen on välttämätöntä vaikkapa vähäisessä määrässä, joten hallitukseen olisi päästävä millä keinoin tahansa. Sillä oli pohjoismaistakin merkitystä: ilman SKP:n tukea Tanskan kommunistinen puolue olisi helposti saattanut ajautua selvitystilaan tai jopa Jugoslavian linjoille.

   Näistä tiedoista ruotsiksi käännetyn raportin Supo lähetti saman tien Yhdysvaltain CIA:lle ja brittien SIS:lle. Tavallisesti heitä ei informoitu, ainakaan kirjallisesti. Siihen aikaan ei ymmärretty, että juuri sieltä KGB saattoi päästä hajulle tästäkin tietokanavasta, ellei se muuten heidän tietoonsa tullut. Skandinaaviset virkaveljet saivat raportin vasta muutamaa päivää myöhemmin, ilmeisesti sen vuoksi, että ensin piti selvittää muuan poliisimiesten selkäpiitä karminut tapaus. Samaisen SKP:n puoluekokouksen yhteydessä nimittäin havaittiin, että kaksi Neuvostoliitossa pitkään oleskellutta ja sinne päin yhä suuntautunutta SKP:n nimimiestä nousi Kulttuuritalon edessä diplomaattiautoon CD-I05. Sen omistajaksi osoittautui Norjan varakonsuli Reidar Fodstad, maansa turvallisuuspoliisin edustaja Helsingissä, joten Supossa säikähdettiin pahemman kerran. Kun silminnäkijää kuultiin tarkemmin, paljastui että auto oli merkiltään Zim, joten rekisterikilpi oli nähty väärin ja kommunisteja poimikin Neuvostoliiton kaupallisen edustuston CD-125.

   Kun myös Norjan valvontapoliisilla oli agenttinsa maan kommunistipuolueessa, ei tosin yhtä merkittävällä paikalla kuin Hauhia Suomessa, suojelupoliisi koetti kontrolloida saamiensa tietojen luotettavuutta myös vertaamalla niitä norjalaisten saamiin, esimerkiksi DDR:ssä 1959 järjestetyltä Itämeren viikolta, jolla molemmat tiedottajat olivat mukana. Norjalaiset vakuuttivat, että heidän tietojensa valossa Supon tietoja voitiin luonnehtia luotettaviksi, ja ilmoittivat ottavansa kiitollisina vastaan kaiken sen informaation, mitä Supo suinkin pystyi toimittamaan, hätätilassa vaikka suomeksi.

JYVÄSKYLÄN MIEHET

Vuosina 1955-56 suojelupoliisi sai eri puolilta maata toistakymmentä uatta hyvätasoista tiedottajaa SKP:n sisältä. Muutamassa tapauksessa henkilö erosi tai erotettiin puolueesta, ja sydämistyneenä hän sitten kertoi tietojaan kertaluontoisesti. Mutta myös uusia vakinaisia tiedottajia saatiin useita, samantasoisia kuin vuosikymmenen alusta vaikuttaneet Helsingin ja Turun lähteet.

   Yksi tiedottajatapaus tai oikeastaan kaksoistapaus on vielä otettava esiin.

   Jyväskylässä oli 8. syyskuuta 1957 selostustilaisuus, jossa Neuvostoliitossa pitkään oleskellut puoluemies Ville Lohtander selitti SKP:n jäsenille seikkaperäisesti rauhanomaisen rinnakkaiselon teoriaa. Keskustelussa mouan kommunisti huomautti, että myös meille voi käydä niin, että maamme edut ovat toiset kuin Neuvostoliiton edut. Kauppa oli ala, jolla tällainen tilanne oli helppo kuvitella. Lohtander väitti kärkevästi vastaan, jolloin toinen osanottaja pisti väliin: entäs urheilu? Läpimarinoituna propagandistina Lohtander säilytti siinäkin luokkakannan ja piti oikeana toivoa jokaisen kapitalistiurheilijan tappiota ja työläisurheilijan voittoa, kansallisuadesta riippumatta. Sen verran hän suostui antamaan nationalismille periksi, että antoi luvan toivoa omien työläisurheilijoiden voittoa neuvostoliittolaisista.

   Pian tämän jälkeen suojelupoliisi sai tiedot SKP:n Jyväskylän piirin jäsenmaksujen tilanteesta: parhaiten olivat tilittäneet Pihtipudas ja Viitasaari, rästejä oli Karstulassa ja Kyyjärvellä. Saatiin myös SKDL:n talonpoikaisjaoston ohjeita ja arvio, että Unkarin kriisin vaikutuksilta työpaikoilla kommunistit pelastuivat sosiaalidemokraattien hajaannuksen vuoksi. Marraskuussa saatiin tarkka selostus SKDL:n Jyväskylän piirin kunnallispäivästä Kivistön työväentalolla ja käytäväpuheista siellä. Vuoden alussa sisäpiirin tietojen virta muuttui säännölliseksi. Tammikuussa raportoitiin tarkasti SKDL:n piirin työvaliokunnan vaalityötä suunnitelleesta kokouksesta ja kansanedustaja Matti Koivusen tiedotustilaisuudesta SKP:n ja sen lievejärjestöjen toimitsijoille, helmikuussa SKP:n Jyväskylän piirikomitean kokouksesta ja useiden paikallisosastojen kokouksista. Maaliskuussa saatiin SKP:n jäsenmäärät kunnittain koko Keski-Suomessa, sanatarkat tiedot puolueen piirikokouksen selostuksista sekä SKP:n piiri- ja valistussihteerien neuvottelusta Helsingissä sekä Jyväskylän piirin vaalibudjetti perusteluineen. Kevään mittaan Supo sai melkein kaikkien jyväskyläläisten puolueosastojen jäsenluettelot. Siitä pitäen Supo pysyi erittäin tarkasti jyvällä SKP:n Jyväskylän piirin asioista.

   SKP:n Kypärämäen osaston jäsenluetteloon suojelupoliisin piiritoimistossa merkittiin toimitsija Jalo Aatos Lepolan kohdalle pieni punainen miinusmerkki. Uusi tiedottaja oli tämä mies, puoluepiirin valistussihteeri, sytyttävä puhuja ja lahjakas lausuja, jonka bravuuri oli Elvi Sinervon Ihmisen huuto.

   Värväystapahtumasta ja tiedottajaksi ryhtymisen motiiveista ei hänenkään kohdaltaan ole löytynyt dokumentteja, mutta ajatus Stalinin terrorin heijastuksesta ei ole kaukana. Jalon setä nimittäin oli Kalle Lepola, tunnetuimpia suomalaisia punapakolaisia ja puoluemiehiä Neuvostoliitossa, Leningradissa ilmestyneen Vapauden päätoimittaja, joka ammuttiin marraskuussa 1937. Varmaan joku hänen vaiheitaan ja kohtaloaan tuntenut löytyi vielä, kun Jalo Lepola pääsi käymään Neuvostoliitossa 1956 ja 1957, ja silloin uskalsi taas puhua. Toinen tiedottajaksi ryhtymisen taustatekijä oli epäilemättä alkoholi.

   Tässä oli siis kolmas toimitsijatason tiedottaja, mikä edelleen paransi Supon mahdollisuuksia kontrolloida lähteidensä luotettavuutta vertailemalla niiden tietoja. Vähäluomaa ja Hauhiaa yhdisti Vaasa, mutta tarkistusmahdollisuus koetettiin etsiä myös Jyväskylässä. Kun Veikko Hauhia kiersi piiriä keväällä 1958, häneltä hankittiin jäsenmääristä ja organisaatiosta tietoja, joita sitten voitiin verrata Lepolalta saatuihin.

   Parempi vertailumahdollisuus avautui 1963, kun Jalo Lepola kyvykkäänä toverina poimittiin Helsinkiin SKDL:n toimistoon. Heti kärkeen suojelupoliisi halusi kuulla, mitä pääkaupungin kommunistipiireissä puhuttiin Veikko Hauhian asemasta. Lepola oli kuullut Hauhian uran 1956 jälkeen takerrelleen, koska hän oli uskonut Stalinin tuomitsemisen ohimeneväksi ilmiöksi ja puheenjohtaja Aimo Aaltosen tavoin karsastanut NKP:n uutta linjaa. Tilanne oli kuitenkin selvinnyt, ja Aaltonen ja Hauhia saaneet suhteet NKP:hen.

   Kuvaus oli matkan varrella paisunut. SKP:n huippujohdossa oli 1960-luvun alussa erimielisyyksiä, joihin emme tässä paneudu, ja niissä Aaltonen ja Hauhia näyttäisivät todella olleen samalla puolella. Mutta kahakka koski lähinnä oikeaa taktiikkaa ammattiliikkeessä. Ilmeisesti Supo kuitenkin esitti Hauhialle, että hänen asemastaan liikkui huhuja, koska vastaisku oli melkeinpä raivokas: poliisi sai tietää, että Hauhian määrätietoinen pyrkimys lisätä vaikutusvaltaansa oli häikäilemättömyydellään herättänyt huomiota kommunistieliitin parissa. Yhtäältä hän oli rakentanut suhteet piiritasolle, toisaalta ystävystynyt lähetystövirkailijoiden ja jopa moskovalaisten NKP:n toimitsijoiden kanssa. Linjaerimielisyyksissä Hauhia noudatti varovaista taktiikkaa ja esitti kantansa vasta viime vaiheessa vihjaten samalla venäläisten tovereiden ajatuksiin. Näin hän vie tavallisesti tahtonsa lävitse. Hänen asemaansa pidettiin niin varmana, että sitä on enää kenenkään vaikea horjuttaa.

   Tässä jupakassa molemmat tiedottajat paisuttelivat aika lailla eikä Lepola ollut asiastakaan kovin hyvin perillä. Mutta nyt molemmat miehet tekivät politiikkaa Helsingissä, ja tietoja voitiin vertailla aina kun heidän tiensä osuivat yhteen.

   Kuten hyvin tiedetään, yksi asia johtaa seuraavaan.

   Kun Veikko Hauhia kierteli Jyväskylän piiriä maaliskuussa 1958, oppaana oli toimitsija Vilho Kotila, entinen Säynätsalon tehtaiden ammattiyhdistysmies, joka ei salannut kriittisiä käsityksiään. Supo kiinnostui ja sai Jalo Lepolalta tiedon, että Kotilan vaimo oli porvarikodista ja hänen setänsä peräti pappi; vaimo oli joutunut lähtemään Enso-Gutzeitin Parviaisen tehtaan konttorista ja syytti työpaikan menetyksestä miestään. Lisäksi Kotila sairasti luutuberkuloosia. Oli selvää, että suojelupoliisi kiinnostui tällaisesta toimitsijasta.

   Kotilalla oli alkusyksystä 1958 jonkinlainen konflikti puoluepiirin kanssa, ja silloin suojelupoliisi solmi alustavan yhteyden. Lopullista sopimusta tekemään saapui 24. marraskuuta 1958 kaksi etsivää, Jyväskylästä Lappeenrantaan siirretty Eelis Nykänen ja hänen sikäläinen työtoverinsa Esko Kerttula. Pääosassa oli viimeksi mainittu, jota ei tunnettu Jyväskylässä. Värväystapahtumasta on poikkeuksellisesti säilynyt raportti, ilmeisesti koska se on erehdyksessä pantu väärään mappiin.

   Supon miehet ottivat huoneen hotelli Hospitsista ja istuivat odottamaan. Kello 13 Kotila soitti puhelinkioskista niin kuin oli sovittu, mutta kertoikin tuumanneensa asiaa josta viime kerralla oli puhetta ja tullut siihen tulokseen, että siitä ei tule mitään. Pienen suostuttelun jälkeen hän kuitenkin tuli lyhyeksi aikaa hotellihuoneeseen, mihin oli varattu kaksi pulloa evästä. Kotila kertoi kuukauden harkittuaan päätyneensä siihen, ettei ryhtyisi tiedottajaksi.

   Etsivä Esko Kerttula selitti toiminnan normaaliksi ja väitti, että samalla tavalla me otamme yhteyttä muihinkin puolueisiin. Hän vakuutti, etteivät tiedot menisi millekään määrätylle ryhmälle eivätkä työnantajalle eikä palonvaaraa olisi. Jos ikävyyksiä puolueen kanssa tulisi, uuden työpaikan saannissa avustettaisiin huomaamatta.

   Kotila sanoi kyllä uskovansa, että juttu osattiin hoitaa konspiratiivisesti, mutta kieltäytymisen syynä ei ollut paljastumisen pelko, vaan omatunto tai miksi sitä kukin sanoo. Hän ei saisi rauhaa haudassakaan, jos tekisi sen tovereilleen, jotka olivat nopeasti antaneet näinkin huomattavan toimen. Hän ei voinut. Kerttula selitti, että suojelupoliisi oli laillinen elin, jolle eduskunta myönsi määrärahat. Vakuudeksi hän latoi neljäkymmentä tonnia pöydän nurkalle ja ehdotti, että kirjoitetaan kuitti vaikka nimellä Matti Möttönen. Hän tulisi kerran kuussa ja maksaisi aina 15000 markkaa.

   Luutuberkuloosin vaivaama sotainvalidi, joka koetti elättää perhettään senaikaisella toimitsijan palkalla, katseli rahoja ja sanoi tarjousta houkuttelevaksi, mutta hän ei voi ryhtyä. Näin keskustelu alkoi junnata paikoillaan, ja aina väliin Kotilan katse viivähti rahoissa, mutta ei kuitenkaan pehmennyt. Värvättävä alkoi jo tehdä lähtöä, jolloin etsivä kiireesti ehdotti, että mentäisiin vielä yhdessä syömään, hän kun ei tuntenut paikkoja.

   Syödessä ja juodessa Kerttula otti asian vielä puheeksi ja kehotti muistamaan perheen. Raha oli tarpeen. Sitä paitsi tie puolueessa voisi nousta pystyyn, sillä mikään ei ollut ikuista. Kotila oli harkinnut sitäkin puolta ja päättänyt, että ensin oli puolue, sitten perhe. Etsivä näki 'Tantaloksen tuskat' ja kehotti panemaan lapun tulemaan, jos ajatukset muuttuisivat tai tulisi avantarve. Sekään ei auttanut, vaan etsivän pistäytyessä WC:ssä toimitsija hävisi ravintolasta marraskuun yöhön.

   Seuraavana päivänä Kerttula hankki vielä käsiinsä rouva Annikki Kotilan, joka oli Mäki-Matin meijerissä töissä. Vaimo kertoi, että politiikasta oli aikanaan paljon riidelty, mutta nykyisin siitä ei enään puhuta. Mies oli sodan jälkeen katkeroitunut käytyään ammattiopiston ja jäätyään silti vaille työtä, vaikka sitä oli luvattu sotainvalideille. Tyttäriä ei vaimo kuitenkaan päästänyt pioneereihin, vaan kasvatti heidät isänmaalliseen henkeen, isänsä suojeluskuntavääpelin oppeihin, olettaen että yhteiskuntajärjestys pysyy tällaisena niin kuin se nyt on, jota hän hartaasti toivoo. Eroa hän ei silti suunnitellut, kun Kotila oli kunnon aviomies ja lapsille hyvä.

   Rouva kertoi, että mies oli ollut riidoissa piiritoimiston kanssa kuukauden päivät eikä ollut pariin viikkoon käynyt töissä Piirisihteeri Eerolaa ja taloudenhoitajaa hän oli sanonut kieroiksi miehiksi. Muutostakin oli jo ollut puhetta ja Kotila olisi invalidien työnvälityksen kautta saanutkin jonkin paikan, mutta vaimo ei suostunut lähtemään. Piirin miehet olivat päivisin käyneet heillä kotona ja saaneet nyt viimein Kotilan houkutelluksi Helsinkiin johonkin kokoukseen. Kotila sanoi vaimolleen rauhan aatteen takia pysyvänsä mukana, vaikka ei hyväksynytkään kaikkea mitä puolue toiminnassaan harjoittaa.

   Etsivä paljasti vaimolle tarjouksensa ja tunnusteli myötävaikutuksen mahdollisuutta. Vaimo kieltäytyi, tuntien miehensä luonteen, arvaisi vain juonimisen selän takana. Sovittiin kuitenkin, että vaimo sanoisi tavanneensa etsivän ohimennen ja veisi terveisiä. Pitkämietteinen mies voisi vielä tuumia. Lisäksi vaimo lupasi ilmoittaa, jos havaitsisi miehensä ja puoluepiirin suhteissa jotain erikoista.

   Raportissaan Kerttula pahoitteli, että ensitapaamisen jälkeen valoisalta näyttänyt tie oli näin noussut pystyyn, ja arveli, että omantunnon lisäksi hanke kariutui piirin ja Kotilan sovintoon. Sitä paitsi tämänhetkinen tilanne on epäedullista värväykselle. Tämä tarkoitti yöpakkaskriisiä; yhä eli uumoilu, että Suomen tilanne voisi äkkiä muuttua niin, että suojelupoliisin tiedottajat voitaisiin kaivaa esille.

   Sinnikäs etsivä pyysi vielä esimieheltään lupaa pikku kirjeellä muistuttaa tarjouksesta. Asiasta ei kuitenkaan kuulunut enempää.

   Värväystä yrittänyt etsivä ei voinut käyttää painavinta argumenttiaan eli sitä, ettei työmiehen rehtiys kannattanut, kun suojelupoliisilla oli jo tietolähde samassa piiritoimistossa ja toinen aivan puolueen huipulla.

SUOMALAINEN MIES?

Toisin kuin muualla Euroopassa, Suomen Kommunistisessa Puolueessa ei vuonna 1956 koettu avointa aatteellista kriisiä ja hajaannusta. Siihen oli monta syytä:

   1) Kommunismi eli Suomessa edullisten suhdanteiden aikaa: presidenttiratkaisu herätti toiveen pääsystä hallitukseen ja yleislakko palautti uskon joukkovoimaan, samalla kun SDP:n haiaannus ruokki haaveita hegemoniasta työväenliikkeessä. Siihen tilanteeseen ei sisäinen pyykinpesu sopinut.

   2) Intellektuellien osuus SKP:ssä oli poikkeuksellisen alhainen.

   3) Stalinin terrori oli suomalaisen kommunismin kohdalla niin iso asia, että kantta sen yltä ei juuri kukaan tohtinut avata.

   Näistä ja muista syistä SKP vältti avoimen aatteellisen kriisin. Mutta Supon tiedustelun läpimurto laajalla rintamalla puolueen sisään juuri 1950-luvun puolivälissä voidaan mielestäni tulkita hiljaiseksi kriisiksi. SKP oli kaikesta huolimatta suomalaisten työmiesten puolue, joten se sairasti suomalaisen miehen tapaan, käänsi tuskan sisälleen, jätti sen sinne kalvamaan ja muhimaan.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]