Luku 8
Yritysten sensuuri
Tuotteistetusta kylästä
linnoitukseksi
Harva se viikko poistan hyllyiltä jotakin mikä
mielestäni ei vastaa Wal-Martin tasoa.
- Teresa Stanton,
Wal-Martin myymäläpäällikkö Etelä-Carolinan
Cherawista kuvaa ketjunsa tapaa soveltaa sensuuria aikakauslehtiin
joissa on provokatiivinen kansikuva.
The Wall Street Journal,
22.10.1997
Silloin tällöin valinnanvapauttamme kavennetaan
tavoilla, jotka ylittävät ahneen kaupankäynnin
ja monopolistisen synergiantavoittelunkin rajat ja joita siitä
syystä voi hyvällä syyllä nimittää
suoranaiseksi sensuuriksi. Materiaalia siis aktiivisesti poistetaan
tai sen levitys estetään. Useimpien mieleenhän
sensuuri tuo hallituksen tai muiden valtion laitosten harjoittamat
tai (varsinkin Pohjois-Amerikassa) painostusryhmien lietsomat,
poliittisiin tai uskonnollisiin syihin vetoavat kieltopyrkimykset.
Tämä määritelmä on kuitenkin jo hyvää
vauhtia käymässä vanhentuneeksi. Vaikka jostain
aina löytyykin joku Jesse Helms tai kirkkovaltuuston
täti joka haluaa estää Marilyn Mansonin konsertin,
tällaiset pikku välikohtaukset alkavat vähitellen
jäädä omaan arvoonsa, sillä ilmaisuvapautta
uhkaavat paljon suuremmat vaarat.
Yritysten harjoittama sensuuri liittyy läheisesti
kahden edellisen luvun teemoihin. Media- ja vähittäiskauppayhtiöt
ovat paisuneet niin suunnattomiksi, että sellaisilla
yksinkertaisilla päätöksillä kuin mitä
myymälässä myydään tai millaisia
kulttuurituotteita julkaistaan ja esitetään - päätöksillä
jotka varsinaisesti kuuluisivat liikkeen omistajien tai kulttuurintekijöiden
vastuulle - on nyt erittäin laajalle ulottuvat seurannaisvaikutukset.
Niillä, jotka nämä valinnat tekevät, on
nyt valta muokata koko kulttuurista maisemaamme. Aina kun
myymäläpäällikkö poistaa lehtiä
Wal-Martin hyllyiltä, CD:n kansikuva muutetaan jotta
se kelpaisi Kmartille tai Blockbuster Video kieltäytyy
ottamasta jotakin elokuvaa vuokraamoihinsa, koska se ei vastaa
ketjun perheviihdeimagoa, näiden yksittäisten päätösten
seuraukset säteilevät koko kulttuuriteollisuuteen.
Ne eivät vaikuta ainoastaan siihen, mitä paikallisessa
hallimyymälässä kaupataan, vaan myös siihen,
mitä markkinoille ylipäänsä tuotetaan.
Sekä Wal-Martin että Blockbusterin
juuret ovat Yhdysvaltain etelävaltioiden syvästi
uskonnollisilla sydänmailla, Blockbusterin Texasissa
ja Wal-Martin Arkansasissa. Kumpikin uskoo taloudellisen menestyksensä
ja vetovoimansa perustuvan perhemyymäläimagoon.
Tämä malli, jonka myös Kmart on omaksunut,
pyrkii olemaan yhden koon perheviihdekeskus, josta äiti
ja isi voivat vuokrata viimeisen menestysleffan ja Garth Brooksin
uusimman kantrilevyn samalla kun pikku Johnny parin askelen
päässä nappaa hyllystä Tomb Raiderin jatko-osan
ja Melissa-tyttö voi purkaa angstiaan yhdessä Alanisin
kanssa.
Suojellakseen tätä mielikuvaa
Blockbuster, Wal-Mart, Kmart sekä ylipäänsä
kaikki isot supermarketketjut kieltäytyvät ottamasta
hyllyilleen mitään sellaista, mikä saattaisi
vaarantaa niiden maineen koko perheen ostospaikkana. Kaikkea
kaikille -konsepti on aivan liian tuottoisa riskeerattavaksi.
Niinpä Wal-Martit ja muut ketjut (joiden yhteenlaskettu
osuus USA:n lehtimyynnistä on 55 %) hylkäävät
aikakauslehtiä moninaisista syistä: ehkä kannessa
on liikaa paljasta pintaa, ehkä jutun otsikko kuuluu
"Miehen ja naisen orgasmi" tai peräti "Ulos
komerosta: Miksi jätin mieheni toisen naisen vuoksi".
Musiikkipuolella Wal-Martin ja Kmartin periaate on, etteivät
ne ota myyntiin levyjä joiden kansikuvat tai sanoitukset
ovat niiden mielestä liian seksuaalisia tai jotka käsittelevät
sellaisia etelän normeilla mitattuna pöyristyttäviä
aiheita kuin abortti, homoseksuaalisuus ja satanismi. Blockbuster
Video, joka hallitsee neljäsosaa koko USA:n videomarkkinoista,
puolestaan vuokraa paljonkin seksiä ja väkivaltaa
sisältäviä elokuvia, mutta vetää
rajan NC-17-luokiteltujen filmien kohdalle - tämä
luokitus merkitsee USA:ssa, ettei kukaan alle 17-vuotias saa
katsoa elokuvaa edes aikuisen seurassa.
Ketjujen omasta mielestä taiteen sensurointi
on vain yksi niistä monista palveluista joita ne tarjoavat
perhekeskeisille asiakkailleen, ei sen kummempaa kuin ystävällinen
hymy ja edulliset hinnat. "Asiakkaamme ymmärtävät
kyllä, että musiikki- ja videotuotteita koskevia
päätöksiä tehdessämme pyrimme tarjoamaan
heille juuri sellaista materiaalia, jota he mieluiten haluavat
ostaa", sanoo Wal-Martin asiakassuhdepäällikkö
Dale Ingram. Blockbuster summaa asian näin: "Me
kunnioitamme sekä perheiden että yksilöiden
tarpeita."
Wal-Martilla on varaa olla hyvinkin ankara
valinnoissaan, sillä viihdetuotteet muodostavat sen liiketoiminnasta
vain murto-osan. Yksikään menestyslevy tai -elokuva
ei heilauta sen liikevaihtoa sinne eikä tänne, minkä
vuoksi se voi epäröimättä viitata kintaalla
vaikka viihdeteollisuuden parhaiten myyville artisteille puolustaakseen
omaa näkemystään ostosympäristöstä,
jossa sähkötyökaluja ja hiphop-albumeja myydään
vierekkäisillä käytävillä. Tunnetuimmassa
näistä tapauksista ketju kieltäytyi ottamasta
liikkeisiinsä Nirvanan toista menestysalbumia In Utero,
vaikka yhtyeen edellinen albumi oli myynyt nelinkertaisesti
platinaa. Syynä oli levyn takakansi, jossa oli sikiöiden
kuvia. "Sellaiset kantrilaulajat kuin Vince Gill ja Garth
Brooks menevät Wal-Marteissa paljon paremmin kaupaksi
kuin Nirvana", Wal-Martin edustaja Trey Baker tokaisi
ihmettelijöille. Koska uhkana oli kymmenen prosentin
lasku levyn kokonaismyynnissä (Wal-Martin silloinen osuus
USA:n musiikkimarkkinoista), Warner ja Nirvana perääntyivät
ja muuttivat takakannen kuvan. He myös vaihtoivat kappaleen
"Rape Me" nimeksi "Waif Me". Kmart Canada
otti vuonna 1997 samanlaisen kannan Prodigyn levyyn Fat of
the Land sillä perusteella, etteivät kansikuva ja
laulujen "Smack My Bitch Up" ja "Funky Shit"
sanat kerta kaikkiaan sopineet heidän liikeperiaatteisiinsa.
"Tyypillinen asiakkaamme on naimisissa oleva, työssä
käyvä äiti, ja levy oli mielestämme sopimaton
perhemyymälään", johtaja Allen Letch sanoi.
Nirvanan tavoin myös tuhmat brittipojat taipuivat levy-yhtiönsä
pyyntöön ja julkaisivat siistityn version.
Tällaisesta sensuurista on itse asiassa
tullut niin olennainen osa tuotantoprosessia, että se
usein käsitetään vain erääksi editointivaiheeksi.
Blockbusterin omaksuman linjan vuoksi jotkut suuret filmistudiot
ovat kokonaan lakanneet tekemästä elokuvia, jotka
saisivat luokituksen NC-17. Harvinaisissa poikkeustapauksissa
studiot leikkaavat filmistä kaksi versiota: yhden teattereita
ja toisen, pilkotun, Blockbusteria varten. Eihän toki
yksikään tuotantoyhtiö halua menettää
neljäsosaa videotuloistaan ennen kuin työ on edes
valmis. Ohjaaja David Cronenberg totesikin The New Yorker
-lehdelle: "Nykyään ollaan nähtävästi
sitä mieltä, että kaikkien elokuvien on sovittava
myös lapsille. . . Jos joku sitten haluaa tehdä
aikuisten elokuvan, hän joutuu hirveään paineeseen."
Monet aikakauslehdet, esimerkiksi Cosmopolitan
ja Vibe, ovatkin ottaneet tavakseen näyttää
uusien numeroidensa raakakopiot alennusmyymälöille
ja supermarketeille jo ennakkoon. Miksi ottaa turhia riskejä
ja nähdä mahdollisten palautusten vaiva? "Jollei
ketjuja pidetä ajan tasalla, ne pyyhkivät lehden
listoiltaan eivätkä ikinä enää kelpuuta
sitä myyntiin", perustelee Viben levikkipäällikkö
Dana Sacher. "Tällä tavoin ne ehkä hylkäävät
jonkin numeron, mutta saattavat hyväksyä seuraavan."
Koska yhtyeet taas julkaisevat uuden levyn
vain noin parin vuoden välein, eivät joka kuukausi,
ne eivät voi myöskään varoittaa Wal-Martia
mahdollisesti arkaluontoisesta kansikuvasta ja toivoa parempaa
onnea seuraavalla kertaa. Filmituottajien tavoin levy-yhtiötkin
siis toisinaan varautuvat tilanteeseen ja julkaisevat samasta
albumista kaksi versiota - joskus kuuratusta piip-versiosta
puuttuu jopa kokonaisia kappaleita. Tällainen strategia
on mahdollinen, jos on kyse Nirvanan ja Prodigyn kaltaisista
platinaa myyvistä yhtyeistä, mutta vähemmän
vaikutusvaltaiset bändit joutuvat usein hylkäämään
omat aikeensa ja muokkaamaan uudelleen koko levyn sisällön,
kun levy-yhtiö varman päälle pelatakseen haluaa
julkaista vain valmiiksi siistityn version.
Wal-Martin ja Blockbusterin harjoittamaa sensuuria on suvaittu
varsin pitkälle suurelta osin siksi, ettei tällaisia
yritysten tekemiä päätöksiä osata
pitää ideologisina. Ajattelemme vain, että
bisnes on bisnestä ja toimii bisneksen ehdoilla, vaikka
noiden päätösten seuraukset ovatkin selvästi
poliittisia. Ja kun kauppaketjut jo hallitsevat markkinoita
nykyisessä mittakaavassa, mieleen nousee väistämättä
kysymys niiden toiminnan vaikutuksesta kansalaisvapauksiimme
ja julkiseen elämäämme. Aivan kuten Warner
Brothers Recordsin edustaja Bob Merlis toteaa, näillä
yksityisillä päätöksillä saattaa
olla varsin yleisiä seurauksia. "Ellei ostaja voi
ostaa levyä, emme mekään voi sitä myydä",
hän sanoo. "Joillakin paikkakunnilla kun nyt ei
kerta kaikkiaan ole muita musiikkiliikkeitä kuin ne hallimyymälät."
Aivan samoin kuin Wal-Mart on suuren kokonsa avulla painostanut
tavarantoimittajansa halvempiin tukkuhintoihin, se käyttää
vaikutusvaltaansa myös muokatakseen "tavarantoimittajiensa"
(tässä tapauksessa levy-yhtiöiden, kustantamojen
ja lehtitalojen) tuottaman taiteen mieleisekseen.
Synergiasensuuri
Vaikka äskeisetkin esimerkit ovat suoraa seurausta kaupan
keskittymisestä, ne ovat silti vain yritysten harjoittaman
sensuurin tökeröin muoto. Hienovaraisempia ja kenties
kiinnostavampia ovat ne tavat, joilla etenkin kulttuuriteollisuuden
fuusioituminen johtaa ilmaisuvapauden kaventumiseen, eräänlaiseen
synergiasensuuriin.
Eräs syy siihen etteivät tuottajatahot
nouse vastustamaan kauppaketjuja on se, että usein nuo
myymälät, tukut ja tuotantoyhtiöt ovat kokonaan
tai osittain samojen konsernien omistuksessa. Hurjimmillaan
tämä eturistiriita ilmenee Paramount Filmsin ja
Blockbuster Videon suhteessa. Paramountilla ei varmaan ole
pienintäkään motiivia syytellä Blockbusteria
varastohankintojen taantumuksellisuudesta, koska juuri se
näyttää olevan tehokkain ja tuottoisin keino
houkutella koko perhe videoliikkeeseen. Miksi siis Paramount
aiheuttaisi hankaluuksia, jotka saattaisivat johtaa myynnin
laskuun ja kähveltäisivät rahaa yhteisen omistajan
Viacomin taskuista? Samantyyppiset ristiriidat nousivat pintaan
vuonna 1993 Disneyn ostettua Miramaxin, joka siihen saakka
oli ollut riippumaton filmiyhtiö. Kaupan ansiosta Miramaxilla
on halutessaan ollut runsaasti varaa sijoittaa myös Roberto
Benignin Kauniin elämän kaltaisiin ulkomaisiin riskisijoitusfilmeihin.
Tilanne kuitenkin mutkistuu, kun konsernin pitää
päättää sellaisten poliittisesti tulenarkojen
tai seksuaalisesti arkaluontoisten filmien rahoittamisesta
kuin Larry Kentin Kids. Tällaisissa tapauksissa Miramaxin
kannanottoon vaikuttaa väistämättä myös
se, haittaisiko myönteinen ratkaisu Disneyn ja ABC:n
mainetta perheohjelmien tuottajana ja sen myötä
suututtaisi merkittäviä painostusryhmiä.
Nämä potentiaaliset konfliktit
ovat sittemmin osoittautuneet entistäkin hankalammiksi,
kun samat mediakonsernit tuottavat viihteen lisäksi myös
uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Jos sanomalehdet, aikakauslehdet,
kirjat ja televisio ovat sitoutuneet osaksi suuryhtiötä,
jossa harjoitetaan (Sumner Redstonen sanoin) "ehdottoman
avointa vuorovaikutusta", on melko todennäköistä,
että yhtymän lukemattomilla taloudellisilla intressiryhmillä
on vaikutusta journalismin sisältöön. Se, miten
jonkin sanomalehden julkaisija edistää lehdessään
omia taloudellisia pyrkimyksiään, on tietysti yhtä
tuttu juttu kuin sekin, miten pikkukaupungin lehden omistaja
järjestää paikallisen Heraldin tai Gazetten
avulla oman kaverinsa pormestariksi. Silloin, kun julkaisija
sattuu olemaan monialakonsemi, sen sormet ovat kuitenkin pelissä
monella taholla yhtä aikaa. Monikansallisten yhtymien
itseriittoisessa maailmassa kehittyy näin ollen yhä
uusia, moninaisia sensuuritarpeita ruokkivia eturistiriitoja.
Ja paineitahan riittää: konsernin lehtien on kirjoitettava
myötäsukaiset arvostelut oman konsernin tuottamasta
elokuvasta tai tv-sarjasta, päätoimittajaa painostetaan
jättämään julkaisematta jollekin tulevalle
fuusiolle vahingollisia tietoja ja sanomalehtiä kehotetaan
käsittelemään silkkihansikkain kaikki ikävää
julkisuutta saaneet monopolisyytökset. Jopa kovapintaiset
päätoimittajat, jotka yleensä väittävät
pontevasti vastustavansa niin poliittisten tahojen, Wal-Martin
johtajien kuin omien mainostajiensakin sensuuria, ovat vastentahtoisesti
joutuneet myöntämään, että konsemin
sisäisille painostusyrityksille on paljon vaikeampaa
panna hanttiin.
Näistä yrityksistä on eniten
saanut julkisuutta ABC Newsin tapaus syyskuulta 1998. Silloin
yhtiö kieltäytyi esittämästä maineikkaiden
tutkivien toimittajiensa Brian Rossin ja Rhonda Schwartzin
Disney-aiheista ohjelmaa. Juttu alkoi siitä, että
teemapuistojen turvallisuusjärjestelyissä epäiltiin
esiintyvän laiminlyöntejä, joiden seurauksena
puistoihin oli mm. palkattu työntekijöiksi seksuaalirikollisia,
myös pedofiilejä.
Koska Disneyn oli alkuun tarkoitus olla
vain yksi ohjelman tarkastelukohteista, Ross ja Schwartz saivat
luvan aloittaa työnsä. Olivathan he jo aiemminkin
käsitelleet emoyhtiötään eräässä
jutussaan. Marraskuussa 1998 ABC:n uutismakasiini 20/20 oli
esittänyt heidän raporttinsa halpatyövoiman
hyväksikäytöstä Saipanissa. Silloin ohjelman
kritiikki oli kohdistunut lähinnä Ralph Laureniin
ja Gapiin, mutta Disneykin oli ohimennen mainittu niiden amerikkalaisyhtiöiden
joukossa, joilla oli suhteita lakeja rikkoviin tehtaisiin.
Toimittajan työ elää kuitenkin
omaa elämäänsä, ja tutkimuksen edistyessä
kävi ilmi, ettei Disney suinkaan ollut teemapuistojutun
sivutekijä vaan pääepäilty. Kun Ross ja
Schwartz olivat esittäneet esimiehilleen kaksi luonnosta
Disney Worldin seksiskandaaliksi osoittautuneesta raportistaan,
ABC:n johtokunnan puheenjohtaja David Westin hylkäsi
ne. "Eivät ne toimineet", tv-verkon tiedottaja
Eileen Murphy sanoi. Vaikka Disney-yhtiö kiistää
syytökset turvajärjestelyjensä laiminlyönneistä,
joihin oli ensi kerran viitattu jo kirjassa Disney: The Mouse
Betrayed, ja vaikka pääjohtaja Michael Eisner on
tiettävästi todennut: "Toivon, ettei ABC käsittele
ohjelmissaan Disneytä", ABC väittää,
ettei se hyllyttänyt raporttia emoyhtiön painostuksen
vuoksi. Murphy sanoi kuitenkin, että "monista eri
syistä emme halunneet enää rahoittaa tutkivaa
ohjelmaa joka keskittyi pelkästään Disney-yhtiöön,
ja yksi noista syistä oli se, että olisi lopputulos
ollut sitten myönteinen tai kielteinen, se olisi kuitenkin
vaikuttanut epäilyttävältä".
Voimakkainta kritiikkiä tämä
päätös sai Steven Brillin vuonna 1998 perustamassa
mediakriittisessä lehdessä Brill's Content. Julkaisu
syytti ABC:n johtoa ja toimittajia alistumisesta sensuuriin
ja "Hiiren määräysvaltaan". Court
TV -kaapeliverkon ja American Lawyer -lehden perustajana Steven
Brillillä oli jo vankkaa ensi käden kokemusta synergiasensuurista.
Myytyään piskuisen mediaimperiuminsa Time Warnerille
vuonna 1997 Brill on väittänyt joutuneensa painostuksen
kohteeksi aina silloin, kun juttu on sattunut tallomaan Time
Warner/Tumerin mediakonsernin jonkin lonkeron varpaille. Vanity
Fair -lehden julkaisemassa muistiossa Brill kirjoittaa, että
yhtymän lakimiehet olivat yrittäneet kieltää
American Lawyeria kertomasta eräästä Skientologiakirkon
nostamasta kanteesta (Time Warnerin omistamaa) Time-lehteä
vastaan ja pyytäneet, ettei Court TV raportoisi oikeudenkäyntiä,
jonka yhtenä osapuolena oli Warner Music. Hän väittää
myös saaneensa Time Warnerin talousjohtaja Richard Bressleriltä
pyynnön haudata kauppakomission kilpailuviraston päälliköstä
William Baerista kertova juttu. Ironista kyllä, juuri
sama virastohan oli saanut tehtäväkseen tutkia,
oliko Time Warnerin ja Turnerin fuusio rikkonut kartellilakeja.
Väitetystä painostuksesta huolimatta
kaikki nämä jutut päätyivät lopulta
lehtiin tai tv-lähetyksiin. Jättimäisten mediafuusioiden
kaudella Brillin kokemukset saavat silti lehdistönvapauden
tulevaisuuden näyttämään huolestuttavalta.
Yksittäiset toimittajat ovat aina tehneet omia ristiretkiään
ja puolustaneet journalistien oikeutta tehdä työtään,
mutta nykyisessä ilmapiirissä jokaista ristiretkeilijää
kohden on iso joukko toimittajia, jotka kulkevat varpaisillaan
työpaikkansa menettämisen pelosta. Luonnollisesti
jotkut heistä ovat jo käyneet hieman vainoharhaisiksi
ja alkaneet ennakoida omien johtajiensa toiveita niin luovilla
tavoilla, etteivät nuo johtajat sellaisia osaisi edes
kehitellä. Tämä juuri on itsesensuurin salakavalin
muoto. Kun toimittaja itse panee itselleen suukapulan, se
toimii tehokkaammin kuin mihin kokonainen lauma ärjyviä
ja painostavia mediamoguleita saattaisi kuunaan uneksia pystyvänsä.
Kiina-ilmiö
Viime aikoina on siis jouduttu siihen tilanteeseen, että
toimittajat, tuottajat ja päätoimittajat jo kulkevat
varpaillaan käsitellessään juridisia tai muita
virallisia kysymyksiä (teemapuistoista nyt puhumattakaan),
mutta lisäksi on saatu nähdä, miten kokonainen
valtio, nimittäin Kiina, on muuttunut tulenaraksi puheenaiheeksi.
Deng Xiaopingin varovasti lievennettyä kommunistipuolueen
uutismonopolia ja alettua verkalleen avata maansa rajoja harvoille
ja valituille ulkomaisille tiedotusvälineille sekä
viihdetuotteille koko länsimaisen media- ja viihdealan
on vallannut tietynlainen Kiina-ilmiö.
Nyt globaali kulttuuriteollisuus on joutunut
sen tilanteen eteen, että lännen onkin pelattava
Kiinan säännöillä niin sen rajojen ulko-
kuin sisäpuolella. Noiden sääntöjen ydin
summattiin näppärästi eräässä
The South China Morning Postin artikkelissa vuonna 1992: "Edellyttäen
etteivät he riko lakia tai vastusta puolueen linjaa,
toimittajille ja kulttuurihenkilöille taataan, etteivät
komissaarit ja sensorit puutu heidän asioihinsa."
Koska Kiinasta on vuoteen 2000 mennessä luvassa jo sata
miljoonaa kaapeli-tv-tilausta, lukuisat kulttuuri-imperiumin
rakentajat ovatkin innolla ryhtyneet harjoittamaan vapauttaan
olla Kiinan hallituksen kanssa samaa mieltä.
Varhaisimpia esimerkkejä tästä
oli Rupert Murdochin paljon julkisuutta saanut päätös
jättää Star TV:n Aasian-versiosta kokonaan
pois BBC World Servicen uutiset. Kiinan viranomaiset olivat
esittäneet vastalauseensa eräästä Mao
Tse-tungia käsitelleestä BBC:n ohjelmasta ja antaneet
samalla selvät suuntaviivat sille, minkä tyyppiset
lähetykset Kiinalle ovat mieluisia ja tervetulleita.
Jokin aika sitten taas kustantamo HarperCollins (tämän
kirjan englantilainen kustantaja), joka myös on Murdochin
News Corpin omistuksessa, päätti jättää
julkaisematta Hongkongin viimeisen brittiläisen kuvernöörin
Chris Pattenin teoksen East and West: China, Power, and the
Future of Asia. Kaikesta päätellen oli vaarana,
että Pattenin näkemykset (hän oli vaatinut
Hongkongiin lisää demokratiaa ja kritisoinut Kiinan
ihmisoikeusloukkauksia) suututtaisivat Kiinan hallituksen,
josta taas Murdochin satelliittihankkeet ovat riippuvaisia.
Seuranneessa vastalauseiden myrskyssä pintaan nousi uusia
syytöksiä globaalin synergian varjolla harjoitetusta
sensuurista. Eräs arvostelijoista oli Jonathan Mirsky,
Murdochin omistaman Lontoon Timesin entinen Itä-Aasian-toimittaja.
Hänen mukaansa lehti oli "Murdochin taloudellisten
etujen nimissä päättänyt lopettaa Kiinan
asioiden vakavan ja asiallisen käsittelyn".
Kiinan vastatoimien pelko ei suinkaan ole
perusteeton. Kiinan hallitus on tunnettu siitä, että
se rankaisee tiedotusvälineitä, jotka eivät
marssi sen linjan kanssa yhtä jalkaa, ja palkitsee myötämieliset.
Lokakuussa 1993 se kielsi yksityisten lautasantennien myynnin
ja omistamisen. Siihen saakka antennit olivat välittäneet
yli kymmenen ulkomaisen tv-aseman lähetyksiä, niiden
joukossa CNN, BBC sekä MTV. Radio-, elokuva- ja tv-asioiden
varaministeri Liu Xilian totesi vain: "Jotkut satelliittiohjelmat
ovat suurelle yleisölle sopivia ja jotkut taas eivät."
Joulukuussa 1996 Kiinan hallitus pudotti toisen pommin kuultuaan,
että Disney aikoi tuottaa Kundunin, Martin Scorsesen
filmin Tiibetin Dalai Lamasta. "Vastustamme päättäväisesti
tämän elokuvan tekemistä. Koska sen tavoitteena
on ihannoida Dalai Lamaa, se merkitsee samalla sekaantumista
Kiinan sisäisiin asioihin", ilmoitti radio-, elokuva-
ja tv-asioiden ministeriön virkailija Kong Min. Kun studio
silti jatkoi filmin kuvaamista, Peking kielsi kaikkien Disney-filmien
esittämisen Kiinassa. Kielto pysyi voimassa kaksi vuotta.
Koska Kiina kelpuuttaa maahan vain kymmenen
ulkomaista filmiä vuodessa ja sääntelee niiden
levitystä, Kundun-selkkaus sai elokuvateollisuuden varpailleen,
sillä meneillään oli useita muitakin Kiina-aiheisia
hankkeita, muun muassa MGM:n Red Corner ja Sonyn Seitsemän
vuotta Tiibetissä. Studioiden kunniaksi on sanottava,
ettei yksikään niistä keskeyttänyt näiden
filmien kuvauksia, ja monet elokuva-alan edustajat puolustivat
julkisesti Scorsesea ja Kundunia. Sekä MGM että
Sony antoivat kuitenkin virallisen lausunnon jossa vakuuttivat
filmiensä epäpoliittisuutta, vaikka joutuivat näin
napit vastakkain omien tähtinäyttelijöidensä
ja ohjaajiensa kanssa. MGM siis jatkoi Red Corneria, joka
kertoo Kiinan korruptoituneesta oikeuslaitoksesta, mutta kun
filmi pääosan esittäjä Richard Geren mukaan
"pyrkii avaamaan katsojan silmät Tiibetin suhteen",
MGM:n markkinointijohtaja Gerry Rich puhui vallan muuta: "Me
emme tähtää mihinkään poliittisiin
päämääriin. Me teemme viihdettä."
Seitsemän vuotta Tiibetissä kirvoitti Sonylta samanlaisen
puolustuspuheen. "Missään nimessä tämä
ei ole mitenkään poliittinen elokuva", eräs
filmiyhtiön johtaja vakuutti. Disney puolestaan sai vihdoin
Kiinan hallituksen perumaan yhtiön filmejä koskevan
kiellon tuotuaan teattereihin Mulanin, hyväntuulisen
piirroselokuvan, joka perustuu 1300 vuotta vanhaan Sui-dynastian
aikaiseen legendaan. The South China Morning Post kuvaili
tätä kiinalaisen sankaruuden ja isänmaallisuuden
ylistystä "oliivinoksaksi" ja "Hollywoodin
Kiina-myönteisimmäksi elokuvaksi moneen vuoteen".
Se myös täytti tarkoituksensa: Mulanista ei tullut
yleisömenestystä, mutta se avasi ovet Disneyn ja
Pekingin neuvotteluille kahden miljardin arvoisen Disney-teemapuiston
rakentamisesta Hongkongiin.
Viime vuosina lännen hinku Kiinan viihdemarkkinoille
näyttää vain yltyneen. Näin siitäkin
huolimatta, että USA:n ja Kiinan hallitusten välit
ovat Kiinan arvopaperikauppa- ja tietoliikennemarkkinoille
pääsyä koskevien erimielisyyksien, uusien vakoilupaljastusten
sekä varsinkin Belgradissa Kosovon sodan aikana sattuneen
Kiinan suurlähetystön pommituksen vuoksi huonontuneet.
Syy tähän innon kasvuun on paljolti se, että
aiemmin halu Kiinan markkinoille perustui lähinnä
toiveajatteluun, mutta vuonna 1998 nämä toiveet
alkoivat toteutua. James Cameronin Titanic rikkoi Kiinassa
kaikki ulkomalisten filmien ennätykset ja tuotti jopa
keskellä taloudellista laskusuhdannetta tekijöilleen
40 miljoonaa dollaria.
Kiina-ilmiö on merkittävä
ennen kaikkea siksi, että se paljastaa nykypäivän
monikansallisten yhtiöiden arvot ja vallankäytön
tavoitteet. Taloudelliseen hyötyyn pyrkiminen ei liike-elämässä
ole toki mitään uutta eikä sinällään
edes välttämättä tuhoisaa. Uutta sen sijaan
ovat ahneiden megakonsernien vaikutusvallan suunnattomat mittasuhteet
ja niiden mahdolliset seuraukset niin kansainvälisellä
kuin paikallisellakin tasolla. Näillä seurauksilla
en suinkaan viittaa Rupert Murdochin, Michael Eisnerin, Martin
Scorsesen ja Chris Pattenin äänekkäisiin keskinäisiin
yhteenottoihin - kaikilla heillä on varaa ja arvovaltaa
puolustaa jatkossakin mielipiteitään pienistä
takaiskuista huolimatta. Disneyllä ja News Corpilla menee
edelleen Kiinassa lujaa, vaikka Tiibet pysyykin filmitähtien
ja muusikkojen keppihevosena, ja löydettyään
pikavauhtia uuden kustantajan Pattenin kirja menee varmasti
paremmin kaupaksi kuin olisi mennyt ilman julkista köydenvetoa.
Kohtalokasta sen sijaan on se itsesensuuri, jota mediakonsernit
nyt taitavasti pystyvät levittämään kaikille
organisaationsa tasoille. Jos kerran niin uutistoimittajien,
toimituksen esimiesten kuin tuottajienkin on ulkomaanraporteissaan
otettava huomioon omien pomojensa laajentumispyrkimykset,
miksi pitäisi rajoittua vain Kiinaan? Eikö hallituksen
suorittamasta Itä-Timorin kansanmurhasta kertominen herätäkin
epäilyksiä kaikkia runsasväkisessä Indonesiassa
toimivia tai sellaista suunnittelevia monikansallisia yhtiöitä
kohtaan? Entä jos konsernilla on liikesuhteita Nigerian,
Kolumbian ja Sudanin tehtaisiin? Ollaan jo perin etäällä
niistä Berliinin muurin murtumisen jälkeisistä
palopuheista, joissa mediapohatat julistivat tuotteidensa
kuljettavan vapauden soihtua diktatuurivaltioihin. Tämä
pyhä tehtävä näkyy hyvää vauhtia
väistyneen taloudellisten etujen tieltä, ja kaiken
huipuksi sinnikkäimmin laajenemaan pyrkivät yritykset
näyttävät nyt kantavan suorastaan diktatuurin
soihtua.
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessö:
Nykynuorten
Pääoma paljastaa brandien syntyreseptin (10.10.2001)
Merkillinen
maailma (30.9.2001)
