Luku 8

Yritysten sensuuri

Tuotteistetusta kylästä linnoitukseksi

Harva se viikko poistan hyllyiltä jotakin mikä mielestäni ei vastaa Wal-Martin tasoa.
       - Teresa Stanton, Wal-Martin myymäläpäällikkö Etelä-Carolinan Cherawista kuvaa ketjunsa tapaa soveltaa sensuuria aikakauslehtiin joissa on provokatiivinen kansikuva. The Wall Street Journal, 22.10.1997

Silloin tällöin valinnanvapauttamme kavennetaan tavoilla, jotka ylittävät ahneen kaupankäynnin ja monopolistisen synergiantavoittelunkin rajat ja joita siitä syystä voi hyvällä syyllä nimittää suoranaiseksi sensuuriksi. Materiaalia siis aktiivisesti poistetaan tai sen levitys estetään. Useimpien mieleenhän sensuuri tuo hallituksen tai muiden valtion laitosten harjoittamat tai (varsinkin Pohjois-Amerikassa) painostusryhmien lietsomat, poliittisiin tai uskonnollisiin syihin vetoavat kieltopyrkimykset. Tämä määritelmä on kuitenkin jo hyvää vauhtia käymässä vanhentuneeksi. Vaikka jostain aina löytyykin joku Jesse Helms tai kirkkovaltuuston täti joka haluaa estää Marilyn Mansonin konsertin, tällaiset pikku välikohtaukset alkavat vähitellen jäädä omaan arvoonsa, sillä ilmaisuvapautta uhkaavat paljon suuremmat vaarat.
   Yritysten harjoittama sensuuri liittyy läheisesti kahden edellisen luvun teemoihin. Media- ja vähittäiskauppayhtiöt ovat paisuneet niin suunnattomiksi, että sellaisilla yksinkertaisilla päätöksillä kuin mitä myymälässä myydään tai millaisia kulttuurituotteita julkaistaan ja esitetään - päätöksillä jotka varsinaisesti kuuluisivat liikkeen omistajien tai kulttuurintekijöiden vastuulle - on nyt erittäin laajalle ulottuvat seurannaisvaikutukset. Niillä, jotka nämä valinnat tekevät, on nyt valta muokata koko kulttuurista maisemaamme. Aina kun myymäläpäällikkö poistaa lehtiä Wal-Martin hyllyiltä, CD:n kansikuva muutetaan jotta se kelpaisi Kmartille tai Blockbuster Video kieltäytyy ottamasta jotakin elokuvaa vuokraamoihinsa, koska se ei vastaa ketjun perheviihdeimagoa, näiden yksittäisten päätösten seuraukset säteilevät koko kulttuuriteollisuuteen. Ne eivät vaikuta ainoastaan siihen, mitä paikallisessa hallimyymälässä kaupataan, vaan myös siihen, mitä markkinoille ylipäänsä tuotetaan.
   Sekä Wal-Martin että Blockbusterin juuret ovat Yhdysvaltain etelävaltioiden syvästi uskonnollisilla sydänmailla, Blockbusterin Texasissa ja Wal-Martin Arkansasissa. Kumpikin uskoo taloudellisen menestyksensä ja vetovoimansa perustuvan perhemyymäläimagoon. Tämä malli, jonka myös Kmart on omaksunut, pyrkii olemaan yhden koon perheviihdekeskus, josta äiti ja isi voivat vuokrata viimeisen menestysleffan ja Garth Brooksin uusimman kantrilevyn samalla kun pikku Johnny parin askelen päässä nappaa hyllystä Tomb Raiderin jatko-osan ja Melissa-tyttö voi purkaa angstiaan yhdessä Alanisin kanssa.
   Suojellakseen tätä mielikuvaa Blockbuster, Wal-Mart, Kmart sekä ylipäänsä kaikki isot supermarketketjut kieltäytyvät ottamasta hyllyilleen mitään sellaista, mikä saattaisi vaarantaa niiden maineen koko perheen ostospaikkana. Kaikkea kaikille -konsepti on aivan liian tuottoisa riskeerattavaksi. Niinpä Wal-Martit ja muut ketjut (joiden yhteenlaskettu osuus USA:n lehtimyynnistä on 55 %) hylkäävät aikakauslehtiä moninaisista syistä: ehkä kannessa on liikaa paljasta pintaa, ehkä jutun otsikko kuuluu "Miehen ja naisen orgasmi" tai peräti "Ulos komerosta: Miksi jätin mieheni toisen naisen vuoksi". Musiikkipuolella Wal-Martin ja Kmartin periaate on, etteivät ne ota myyntiin levyjä joiden kansikuvat tai sanoitukset ovat niiden mielestä liian seksuaalisia tai jotka käsittelevät sellaisia etelän normeilla mitattuna pöyristyttäviä aiheita kuin abortti, homoseksuaalisuus ja satanismi. Blockbuster Video, joka hallitsee neljäsosaa koko USA:n videomarkkinoista, puolestaan vuokraa paljonkin seksiä ja väkivaltaa sisältäviä elokuvia, mutta vetää rajan NC-17-luokiteltujen filmien kohdalle - tämä luokitus merkitsee USA:ssa, ettei kukaan alle 17-vuotias saa katsoa elokuvaa edes aikuisen seurassa.
   Ketjujen omasta mielestä taiteen sensurointi on vain yksi niistä monista palveluista joita ne tarjoavat perhekeskeisille asiakkailleen, ei sen kummempaa kuin ystävällinen hymy ja edulliset hinnat. "Asiakkaamme ymmärtävät kyllä, että musiikki- ja videotuotteita koskevia päätöksiä tehdessämme pyrimme tarjoamaan heille juuri sellaista materiaalia, jota he mieluiten haluavat ostaa", sanoo Wal-Martin asiakassuhdepäällikkö Dale Ingram. Blockbuster summaa asian näin: "Me kunnioitamme sekä perheiden että yksilöiden tarpeita."
   Wal-Martilla on varaa olla hyvinkin ankara valinnoissaan, sillä viihdetuotteet muodostavat sen liiketoiminnasta vain murto-osan. Yksikään menestyslevy tai -elokuva ei heilauta sen liikevaihtoa sinne eikä tänne, minkä vuoksi se voi epäröimättä viitata kintaalla vaikka viihdeteollisuuden parhaiten myyville artisteille puolustaakseen omaa näkemystään ostosympäristöstä, jossa sähkötyökaluja ja hiphop-albumeja myydään vierekkäisillä käytävillä. Tunnetuimmassa näistä tapauksista ketju kieltäytyi ottamasta liikkeisiinsä Nirvanan toista menestysalbumia In Utero, vaikka yhtyeen edellinen albumi oli myynyt nelinkertaisesti platinaa. Syynä oli levyn takakansi, jossa oli sikiöiden kuvia. "Sellaiset kantrilaulajat kuin Vince Gill ja Garth Brooks menevät Wal-Marteissa paljon paremmin kaupaksi kuin Nirvana", Wal-Martin edustaja Trey Baker tokaisi ihmettelijöille. Koska uhkana oli kymmenen prosentin lasku levyn kokonaismyynnissä (Wal-Martin silloinen osuus USA:n musiikkimarkkinoista), Warner ja Nirvana perääntyivät ja muuttivat takakannen kuvan. He myös vaihtoivat kappaleen "Rape Me" nimeksi "Waif Me". Kmart Canada otti vuonna 1997 samanlaisen kannan Prodigyn levyyn Fat of the Land sillä perusteella, etteivät kansikuva ja laulujen "Smack My Bitch Up" ja "Funky Shit" sanat kerta kaikkiaan sopineet heidän liikeperiaatteisiinsa. "Tyypillinen asiakkaamme on naimisissa oleva, työssä käyvä äiti, ja levy oli mielestämme sopimaton perhemyymälään", johtaja Allen Letch sanoi. Nirvanan tavoin myös tuhmat brittipojat taipuivat levy-yhtiönsä pyyntöön ja julkaisivat siistityn version.
   Tällaisesta sensuurista on itse asiassa tullut niin olennainen osa tuotantoprosessia, että se usein käsitetään vain erääksi editointivaiheeksi. Blockbusterin omaksuman linjan vuoksi jotkut suuret filmistudiot ovat kokonaan lakanneet tekemästä elokuvia, jotka saisivat luokituksen NC-17. Harvinaisissa poikkeustapauksissa studiot leikkaavat filmistä kaksi versiota: yhden teattereita ja toisen, pilkotun, Blockbusteria varten. Eihän toki yksikään tuotantoyhtiö halua menettää neljäsosaa videotuloistaan ennen kuin työ on edes valmis. Ohjaaja David Cronenberg totesikin The New Yorker -lehdelle: "Nykyään ollaan nähtävästi sitä mieltä, että kaikkien elokuvien on sovittava myös lapsille. . . Jos joku sitten haluaa tehdä aikuisten elokuvan, hän joutuu hirveään paineeseen."
   Monet aikakauslehdet, esimerkiksi Cosmopolitan ja Vibe, ovatkin ottaneet tavakseen näyttää uusien numeroidensa raakakopiot alennusmyymälöille ja supermarketeille jo ennakkoon. Miksi ottaa turhia riskejä ja nähdä mahdollisten palautusten vaiva? "Jollei ketjuja pidetä ajan tasalla, ne pyyhkivät lehden listoiltaan eivätkä ikinä enää kelpuuta sitä myyntiin", perustelee Viben levikkipäällikkö Dana Sacher. "Tällä tavoin ne ehkä hylkäävät jonkin numeron, mutta saattavat hyväksyä seuraavan."
   Koska yhtyeet taas julkaisevat uuden levyn vain noin parin vuoden välein, eivät joka kuukausi, ne eivät voi myöskään varoittaa Wal-Martia mahdollisesti arkaluontoisesta kansikuvasta ja toivoa parempaa onnea seuraavalla kertaa. Filmituottajien tavoin levy-yhtiötkin siis toisinaan varautuvat tilanteeseen ja julkaisevat samasta albumista kaksi versiota - joskus kuuratusta piip-versiosta puuttuu jopa kokonaisia kappaleita. Tällainen strategia on mahdollinen, jos on kyse Nirvanan ja Prodigyn kaltaisista platinaa myyvistä yhtyeistä, mutta vähemmän vaikutusvaltaiset bändit joutuvat usein hylkäämään omat aikeensa ja muokkaamaan uudelleen koko levyn sisällön, kun levy-yhtiö varman päälle pelatakseen haluaa julkaista vain valmiiksi siistityn version.

Wal-Martin ja Blockbusterin harjoittamaa sensuuria on suvaittu varsin pitkälle suurelta osin siksi, ettei tällaisia yritysten tekemiä päätöksiä osata pitää ideologisina. Ajattelemme vain, että bisnes on bisnestä ja toimii bisneksen ehdoilla, vaikka noiden päätösten seuraukset ovatkin selvästi poliittisia. Ja kun kauppaketjut jo hallitsevat markkinoita nykyisessä mittakaavassa, mieleen nousee väistämättä kysymys niiden toiminnan vaikutuksesta kansalaisvapauksiimme ja julkiseen elämäämme. Aivan kuten Warner Brothers Recordsin edustaja Bob Merlis toteaa, näillä yksityisillä päätöksillä saattaa olla varsin yleisiä seurauksia. "Ellei ostaja voi ostaa levyä, emme mekään voi sitä myydä", hän sanoo. "Joillakin paikkakunnilla kun nyt ei kerta kaikkiaan ole muita musiikkiliikkeitä kuin ne hallimyymälät." Aivan samoin kuin Wal-Mart on suuren kokonsa avulla painostanut tavarantoimittajansa halvempiin tukkuhintoihin, se käyttää vaikutusvaltaansa myös muokatakseen "tavarantoimittajiensa" (tässä tapauksessa levy-yhtiöiden, kustantamojen ja lehtitalojen) tuottaman taiteen mieleisekseen.

Synergiasensuuri

Vaikka äskeisetkin esimerkit ovat suoraa seurausta kaupan keskittymisestä, ne ovat silti vain yritysten harjoittaman sensuurin tökeröin muoto. Hienovaraisempia ja kenties kiinnostavampia ovat ne tavat, joilla etenkin kulttuuriteollisuuden fuusioituminen johtaa ilmaisuvapauden kaventumiseen, eräänlaiseen synergiasensuuriin.
   Eräs syy siihen etteivät tuottajatahot nouse vastustamaan kauppaketjuja on se, että usein nuo myymälät, tukut ja tuotantoyhtiöt ovat kokonaan tai osittain samojen konsernien omistuksessa. Hurjimmillaan tämä eturistiriita ilmenee Paramount Filmsin ja Blockbuster Videon suhteessa. Paramountilla ei varmaan ole pienintäkään motiivia syytellä Blockbusteria varastohankintojen taantumuksellisuudesta, koska juuri se näyttää olevan tehokkain ja tuottoisin keino houkutella koko perhe videoliikkeeseen. Miksi siis Paramount aiheuttaisi hankaluuksia, jotka saattaisivat johtaa myynnin laskuun ja kähveltäisivät rahaa yhteisen omistajan Viacomin taskuista? Samantyyppiset ristiriidat nousivat pintaan vuonna 1993 Disneyn ostettua Miramaxin, joka siihen saakka oli ollut riippumaton filmiyhtiö. Kaupan ansiosta Miramaxilla on halutessaan ollut runsaasti varaa sijoittaa myös Roberto Benignin Kauniin elämän kaltaisiin ulkomaisiin riskisijoitusfilmeihin. Tilanne kuitenkin mutkistuu, kun konsernin pitää päättää sellaisten poliittisesti tulenarkojen tai seksuaalisesti arkaluontoisten filmien rahoittamisesta kuin Larry Kentin Kids. Tällaisissa tapauksissa Miramaxin kannanottoon vaikuttaa väistämättä myös se, haittaisiko myönteinen ratkaisu Disneyn ja ABC:n mainetta perheohjelmien tuottajana ja sen myötä suututtaisi merkittäviä painostusryhmiä.
   Nämä potentiaaliset konfliktit ovat sittemmin osoittautuneet entistäkin hankalammiksi, kun samat mediakonsernit tuottavat viihteen lisäksi myös uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Jos sanomalehdet, aikakauslehdet, kirjat ja televisio ovat sitoutuneet osaksi suuryhtiötä, jossa harjoitetaan (Sumner Redstonen sanoin) "ehdottoman avointa vuorovaikutusta", on melko todennäköistä, että yhtymän lukemattomilla taloudellisilla intressiryhmillä on vaikutusta journalismin sisältöön. Se, miten jonkin sanomalehden julkaisija edistää lehdessään omia taloudellisia pyrkimyksiään, on tietysti yhtä tuttu juttu kuin sekin, miten pikkukaupungin lehden omistaja järjestää paikallisen Heraldin tai Gazetten avulla oman kaverinsa pormestariksi. Silloin, kun julkaisija sattuu olemaan monialakonsemi, sen sormet ovat kuitenkin pelissä monella taholla yhtä aikaa. Monikansallisten yhtymien itseriittoisessa maailmassa kehittyy näin ollen yhä uusia, moninaisia sensuuritarpeita ruokkivia eturistiriitoja. Ja paineitahan riittää: konsernin lehtien on kirjoitettava myötäsukaiset arvostelut oman konsernin tuottamasta elokuvasta tai tv-sarjasta, päätoimittajaa painostetaan jättämään julkaisematta jollekin tulevalle fuusiolle vahingollisia tietoja ja sanomalehtiä kehotetaan käsittelemään silkkihansikkain kaikki ikävää julkisuutta saaneet monopolisyytökset. Jopa kovapintaiset päätoimittajat, jotka yleensä väittävät pontevasti vastustavansa niin poliittisten tahojen, Wal-Martin johtajien kuin omien mainostajiensakin sensuuria, ovat vastentahtoisesti joutuneet myöntämään, että konsemin sisäisille painostusyrityksille on paljon vaikeampaa panna hanttiin.
   Näistä yrityksistä on eniten saanut julkisuutta ABC Newsin tapaus syyskuulta 1998. Silloin yhtiö kieltäytyi esittämästä maineikkaiden tutkivien toimittajiensa Brian Rossin ja Rhonda Schwartzin Disney-aiheista ohjelmaa. Juttu alkoi siitä, että teemapuistojen turvallisuusjärjestelyissä epäiltiin esiintyvän laiminlyöntejä, joiden seurauksena puistoihin oli mm. palkattu työntekijöiksi seksuaalirikollisia, myös pedofiilejä.
   Koska Disneyn oli alkuun tarkoitus olla vain yksi ohjelman tarkastelukohteista, Ross ja Schwartz saivat luvan aloittaa työnsä. Olivathan he jo aiemminkin käsitelleet emoyhtiötään eräässä jutussaan. Marraskuussa 1998 ABC:n uutismakasiini 20/20 oli esittänyt heidän raporttinsa halpatyövoiman hyväksikäytöstä Saipanissa. Silloin ohjelman kritiikki oli kohdistunut lähinnä Ralph Laureniin ja Gapiin, mutta Disneykin oli ohimennen mainittu niiden amerikkalaisyhtiöiden joukossa, joilla oli suhteita lakeja rikkoviin tehtaisiin.
   Toimittajan työ elää kuitenkin omaa elämäänsä, ja tutkimuksen edistyessä kävi ilmi, ettei Disney suinkaan ollut teemapuistojutun sivutekijä vaan pääepäilty. Kun Ross ja Schwartz olivat esittäneet esimiehilleen kaksi luonnosta Disney Worldin seksiskandaaliksi osoittautuneesta raportistaan, ABC:n johtokunnan puheenjohtaja David Westin hylkäsi ne. "Eivät ne toimineet", tv-verkon tiedottaja Eileen Murphy sanoi. Vaikka Disney-yhtiö kiistää syytökset turvajärjestelyjensä laiminlyönneistä, joihin oli ensi kerran viitattu jo kirjassa Disney: The Mouse Betrayed, ja vaikka pääjohtaja Michael Eisner on tiettävästi todennut: "Toivon, ettei ABC käsittele ohjelmissaan Disneytä", ABC väittää, ettei se hyllyttänyt raporttia emoyhtiön painostuksen vuoksi. Murphy sanoi kuitenkin, että "monista eri syistä emme halunneet enää rahoittaa tutkivaa ohjelmaa joka keskittyi pelkästään Disney-yhtiöön, ja yksi noista syistä oli se, että olisi lopputulos ollut sitten myönteinen tai kielteinen, se olisi kuitenkin vaikuttanut epäilyttävältä".
   Voimakkainta kritiikkiä tämä päätös sai Steven Brillin vuonna 1998 perustamassa mediakriittisessä lehdessä Brill's Content. Julkaisu syytti ABC:n johtoa ja toimittajia alistumisesta sensuuriin ja "Hiiren määräysvaltaan". Court TV -kaapeliverkon ja American Lawyer -lehden perustajana Steven Brillillä oli jo vankkaa ensi käden kokemusta synergiasensuurista. Myytyään piskuisen mediaimperiuminsa Time Warnerille vuonna 1997 Brill on väittänyt joutuneensa painostuksen kohteeksi aina silloin, kun juttu on sattunut tallomaan Time Warner/Tumerin mediakonsernin jonkin lonkeron varpaille. Vanity Fair -lehden julkaisemassa muistiossa Brill kirjoittaa, että yhtymän lakimiehet olivat yrittäneet kieltää American Lawyeria kertomasta eräästä Skientologiakirkon nostamasta kanteesta (Time Warnerin omistamaa) Time-lehteä vastaan ja pyytäneet, ettei Court TV raportoisi oikeudenkäyntiä, jonka yhtenä osapuolena oli Warner Music. Hän väittää myös saaneensa Time Warnerin talousjohtaja Richard Bressleriltä pyynnön haudata kauppakomission kilpailuviraston päälliköstä William Baerista kertova juttu. Ironista kyllä, juuri sama virastohan oli saanut tehtäväkseen tutkia, oliko Time Warnerin ja Turnerin fuusio rikkonut kartellilakeja.
   Väitetystä painostuksesta huolimatta kaikki nämä jutut päätyivät lopulta lehtiin tai tv-lähetyksiin. Jättimäisten mediafuusioiden kaudella Brillin kokemukset saavat silti lehdistönvapauden tulevaisuuden näyttämään huolestuttavalta. Yksittäiset toimittajat ovat aina tehneet omia ristiretkiään ja puolustaneet journalistien oikeutta tehdä työtään, mutta nykyisessä ilmapiirissä jokaista ristiretkeilijää kohden on iso joukko toimittajia, jotka kulkevat varpaisillaan työpaikkansa menettämisen pelosta. Luonnollisesti jotkut heistä ovat jo käyneet hieman vainoharhaisiksi ja alkaneet ennakoida omien johtajiensa toiveita niin luovilla tavoilla, etteivät nuo johtajat sellaisia osaisi edes kehitellä. Tämä juuri on itsesensuurin salakavalin muoto. Kun toimittaja itse panee itselleen suukapulan, se toimii tehokkaammin kuin mihin kokonainen lauma ärjyviä ja painostavia mediamoguleita saattaisi kuunaan uneksia pystyvänsä.

Kiina-ilmiö

Viime aikoina on siis jouduttu siihen tilanteeseen, että toimittajat, tuottajat ja päätoimittajat jo kulkevat varpaillaan käsitellessään juridisia tai muita virallisia kysymyksiä (teemapuistoista nyt puhumattakaan), mutta lisäksi on saatu nähdä, miten kokonainen valtio, nimittäin Kiina, on muuttunut tulenaraksi puheenaiheeksi. Deng Xiaopingin varovasti lievennettyä kommunistipuolueen uutismonopolia ja alettua verkalleen avata maansa rajoja harvoille ja valituille ulkomaisille tiedotusvälineille sekä viihdetuotteille koko länsimaisen media- ja viihdealan on vallannut tietynlainen Kiina-ilmiö.
   Nyt globaali kulttuuriteollisuus on joutunut sen tilanteen eteen, että lännen onkin pelattava Kiinan säännöillä niin sen rajojen ulko- kuin sisäpuolella. Noiden sääntöjen ydin summattiin näppärästi eräässä The South China Morning Postin artikkelissa vuonna 1992: "Edellyttäen etteivät he riko lakia tai vastusta puolueen linjaa, toimittajille ja kulttuurihenkilöille taataan, etteivät komissaarit ja sensorit puutu heidän asioihinsa." Koska Kiinasta on vuoteen 2000 mennessä luvassa jo sata miljoonaa kaapeli-tv-tilausta, lukuisat kulttuuri-imperiumin rakentajat ovatkin innolla ryhtyneet harjoittamaan vapauttaan olla Kiinan hallituksen kanssa samaa mieltä.
   Varhaisimpia esimerkkejä tästä oli Rupert Murdochin paljon julkisuutta saanut päätös jättää Star TV:n Aasian-versiosta kokonaan pois BBC World Servicen uutiset. Kiinan viranomaiset olivat esittäneet vastalauseensa eräästä Mao Tse-tungia käsitelleestä BBC:n ohjelmasta ja antaneet samalla selvät suuntaviivat sille, minkä tyyppiset lähetykset Kiinalle ovat mieluisia ja tervetulleita. Jokin aika sitten taas kustantamo HarperCollins (tämän kirjan englantilainen kustantaja), joka myös on Murdochin News Corpin omistuksessa, päätti jättää julkaisematta Hongkongin viimeisen brittiläisen kuvernöörin Chris Pattenin teoksen East and West: China, Power, and the Future of Asia. Kaikesta päätellen oli vaarana, että Pattenin näkemykset (hän oli vaatinut Hongkongiin lisää demokratiaa ja kritisoinut Kiinan ihmisoikeusloukkauksia) suututtaisivat Kiinan hallituksen, josta taas Murdochin satelliittihankkeet ovat riippuvaisia. Seuranneessa vastalauseiden myrskyssä pintaan nousi uusia syytöksiä globaalin synergian varjolla harjoitetusta sensuurista. Eräs arvostelijoista oli Jonathan Mirsky, Murdochin omistaman Lontoon Timesin entinen Itä-Aasian-toimittaja. Hänen mukaansa lehti oli "Murdochin taloudellisten etujen nimissä päättänyt lopettaa Kiinan asioiden vakavan ja asiallisen käsittelyn".
   Kiinan vastatoimien pelko ei suinkaan ole perusteeton. Kiinan hallitus on tunnettu siitä, että se rankaisee tiedotusvälineitä, jotka eivät marssi sen linjan kanssa yhtä jalkaa, ja palkitsee myötämieliset. Lokakuussa 1993 se kielsi yksityisten lautasantennien myynnin ja omistamisen. Siihen saakka antennit olivat välittäneet yli kymmenen ulkomaisen tv-aseman lähetyksiä, niiden joukossa CNN, BBC sekä MTV. Radio-, elokuva- ja tv-asioiden varaministeri Liu Xilian totesi vain: "Jotkut satelliittiohjelmat ovat suurelle yleisölle sopivia ja jotkut taas eivät." Joulukuussa 1996 Kiinan hallitus pudotti toisen pommin kuultuaan, että Disney aikoi tuottaa Kundunin, Martin Scorsesen filmin Tiibetin Dalai Lamasta. "Vastustamme päättäväisesti tämän elokuvan tekemistä. Koska sen tavoitteena on ihannoida Dalai Lamaa, se merkitsee samalla sekaantumista Kiinan sisäisiin asioihin", ilmoitti radio-, elokuva- ja tv-asioiden ministeriön virkailija Kong Min. Kun studio silti jatkoi filmin kuvaamista, Peking kielsi kaikkien Disney-filmien esittämisen Kiinassa. Kielto pysyi voimassa kaksi vuotta.
   Koska Kiina kelpuuttaa maahan vain kymmenen ulkomaista filmiä vuodessa ja sääntelee niiden levitystä, Kundun-selkkaus sai elokuvateollisuuden varpailleen, sillä meneillään oli useita muitakin Kiina-aiheisia hankkeita, muun muassa MGM:n Red Corner ja Sonyn Seitsemän vuotta Tiibetissä. Studioiden kunniaksi on sanottava, ettei yksikään niistä keskeyttänyt näiden filmien kuvauksia, ja monet elokuva-alan edustajat puolustivat julkisesti Scorsesea ja Kundunia. Sekä MGM että Sony antoivat kuitenkin virallisen lausunnon jossa vakuuttivat filmiensä epäpoliittisuutta, vaikka joutuivat näin napit vastakkain omien tähtinäyttelijöidensä ja ohjaajiensa kanssa. MGM siis jatkoi Red Corneria, joka kertoo Kiinan korruptoituneesta oikeuslaitoksesta, mutta kun filmi pääosan esittäjä Richard Geren mukaan "pyrkii avaamaan katsojan silmät Tiibetin suhteen", MGM:n markkinointijohtaja Gerry Rich puhui vallan muuta: "Me emme tähtää mihinkään poliittisiin päämääriin. Me teemme viihdettä." Seitsemän vuotta Tiibetissä kirvoitti Sonylta samanlaisen puolustuspuheen. "Missään nimessä tämä ei ole mitenkään poliittinen elokuva", eräs filmiyhtiön johtaja vakuutti. Disney puolestaan sai vihdoin Kiinan hallituksen perumaan yhtiön filmejä koskevan kiellon tuotuaan teattereihin Mulanin, hyväntuulisen piirroselokuvan, joka perustuu 1300 vuotta vanhaan Sui-dynastian aikaiseen legendaan. The South China Morning Post kuvaili tätä kiinalaisen sankaruuden ja isänmaallisuuden ylistystä "oliivinoksaksi" ja "Hollywoodin Kiina-myönteisimmäksi elokuvaksi moneen vuoteen". Se myös täytti tarkoituksensa: Mulanista ei tullut yleisömenestystä, mutta se avasi ovet Disneyn ja Pekingin neuvotteluille kahden miljardin arvoisen Disney-teemapuiston rakentamisesta Hongkongiin.
   Viime vuosina lännen hinku Kiinan viihdemarkkinoille näyttää vain yltyneen. Näin siitäkin huolimatta, että USA:n ja Kiinan hallitusten välit ovat Kiinan arvopaperikauppa- ja tietoliikennemarkkinoille pääsyä koskevien erimielisyyksien, uusien vakoilupaljastusten sekä varsinkin Belgradissa Kosovon sodan aikana sattuneen Kiinan suurlähetystön pommituksen vuoksi huonontuneet. Syy tähän innon kasvuun on paljolti se, että aiemmin halu Kiinan markkinoille perustui lähinnä toiveajatteluun, mutta vuonna 1998 nämä toiveet alkoivat toteutua. James Cameronin Titanic rikkoi Kiinassa kaikki ulkomalisten filmien ennätykset ja tuotti jopa keskellä taloudellista laskusuhdannetta tekijöilleen 40 miljoonaa dollaria.
   Kiina-ilmiö on merkittävä ennen kaikkea siksi, että se paljastaa nykypäivän monikansallisten yhtiöiden arvot ja vallankäytön tavoitteet. Taloudelliseen hyötyyn pyrkiminen ei liike-elämässä ole toki mitään uutta eikä sinällään edes välttämättä tuhoisaa. Uutta sen sijaan ovat ahneiden megakonsernien vaikutusvallan suunnattomat mittasuhteet ja niiden mahdolliset seuraukset niin kansainvälisellä kuin paikallisellakin tasolla. Näillä seurauksilla en suinkaan viittaa Rupert Murdochin, Michael Eisnerin, Martin Scorsesen ja Chris Pattenin äänekkäisiin keskinäisiin yhteenottoihin - kaikilla heillä on varaa ja arvovaltaa puolustaa jatkossakin mielipiteitään pienistä takaiskuista huolimatta. Disneyllä ja News Corpilla menee edelleen Kiinassa lujaa, vaikka Tiibet pysyykin filmitähtien ja muusikkojen keppihevosena, ja löydettyään pikavauhtia uuden kustantajan Pattenin kirja menee varmasti paremmin kaupaksi kuin olisi mennyt ilman julkista köydenvetoa. Kohtalokasta sen sijaan on se itsesensuuri, jota mediakonsernit nyt taitavasti pystyvät levittämään kaikille organisaationsa tasoille. Jos kerran niin uutistoimittajien, toimituksen esimiesten kuin tuottajienkin on ulkomaanraporteissaan otettava huomioon omien pomojensa laajentumispyrkimykset, miksi pitäisi rajoittua vain Kiinaan? Eikö hallituksen suorittamasta Itä-Timorin kansanmurhasta kertominen herätäkin epäilyksiä kaikkia runsasväkisessä Indonesiassa toimivia tai sellaista suunnittelevia monikansallisia yhtiöitä kohtaan? Entä jos konsernilla on liikesuhteita Nigerian, Kolumbian ja Sudanin tehtaisiin? Ollaan jo perin etäällä niistä Berliinin muurin murtumisen jälkeisistä palopuheista, joissa mediapohatat julistivat tuotteidensa kuljettavan vapauden soihtua diktatuurivaltioihin. Tämä pyhä tehtävä näkyy hyvää vauhtia väistyneen taloudellisten etujen tieltä, ja kaiken huipuksi sinnikkäimmin laajenemaan pyrkivät yritykset näyttävät nyt kantavan suorastaan diktatuurin soihtua.

Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessö:
Nykynuorten Pääoma paljastaa brandien syntyreseptin (10.10.2001)
Merkillinen maailma (30.9.2001)

---

Naomi Klein