Historian opetus

Historia on yleensä opettavaista. Vaikka ajoittain tuntuu, että juuri meneillään oleva aikakausi on onnellisuuden tavoittelun kulta-aikaa, on onnellisuus askarruttanut ihmisiä jo pitkään; luultavasti täsmälleen niin pitkään, kuin aikuinen on kyennyt pohtimaan itseään ja elämäänsä.
   Aristoteleellä oli onnellisuudesta ajatonta sanottavaa. Hän puhui onnellisuudesta kolmessa mielessä. Ensinnäkin onnellisen ihmisen kokemusmaailmaa hallitsevat myönteiset tuntemukset. Onnellisuuden ydintä on etsittävä mielihyvästä tai sen puutteesta. Toiseksi Aristoteles korosti, että hyvä suoriutuminen edesauttaa onnelliseksi tulemista. Onnellisuus siis edellyttää toimintaa ja osallistumista ympärillä olevan yhteiskunnan rakentamiseen. Mietiskelevä ja pohtiva elämänasenne oli Aristoteleelle kolmas avain onnellisuuteen. Pelkällä suoriutumisella ja toiminnalla ei voi tulla onnelliseksi, vaan lisäksi täytyy selvittää itselleen, miksi toimii niin kuin toimii.
   Tunteakseen mielihyvää aikuisen täytyy ensin tietää, mihin hän pyrkii ja mitä hän haluaa, ja sitten toimia niin, että halut ja pyrkimykset toteutuvat. Kaikki kolme onnellisuuden ehtoa kietoutuvat näin toisiinsa ja edellyttävät toisensa voidakseen itse toteutua. Tämä on johtopäätös, joka Aristoteleen ajatuksista on lausuttavissa.
   On vaikea nähdä, mikä Aristoteleen päätelmissä olisi jäänyt ajastaan jälkeen. 2000-luvun alussa onnellisuuden ehdot ovat edelleen samat. Aikuisen ihmisen perusolemus on säilynyt samankaltaisena yli niiden kaikkien yhteiskunnallisten tuiverrusten, jotka kahden vuosituhannen aikana ovat ihmiskuntaa koetelleet. Mutta jokin on muuttunut. Muutoksen kouriin ovat joutuneet aikuisen mahdollisuudet toteuttaa onnellisuutensa ehtoja. Kunakin aikakautena painotetaan tiettyjä asioita, ja nämä painotukset tarjoilevat aikuisille kulloinkin erilaisen paletin siitä, millä tavoilla onnellisuutta on mahdollista, ja toivottavaa, tavoitella.
   Meneillään olevaa aikaa luonnehtii järjen ja tunteen välinen juopa. Tätä kahtiajakoa on viime vuosina jalostettu erityisen yksioikoisesti sukupuolia koskevan keskustelun yhteydessä. On puhuttu väsyksiin saakka naisen ja miehen erilaisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Yleisin väite kuuluu, että nainen aistii kokonaisuuksia vahvalla ja monipuolisella tunnerekisterillään ja mies on yhden asian olento, joka elää järkensä varassa ja kunnioittaa maailman loogisuutta. jako kahteen saavuttaa ajoittain sellaiset mittasuhteet, että ne aikuiset, joiden kokemus itsestä ei asetu tähän kahtiajakoon, tuntuvat haihtuvan olemattomiin. Heitä ei ole, vaikka he erehtyisivät itse niin luulemaan. Lohdutuksena sanotaan, että aina voi olla olemassa poikkeuksia. Tämän jälkeen nähdään edelleen juuri sellaisia naisia ja miehiä, kuin heidän oletetaan olevan. jos nainen toimii rationaalisesti, hän rinnastuu mieheen, ja jos mies heittäytyy elämään koko tunnekirjollaan, hän on tulossa naiseksi.
   Tuollainen keskustelu sopii kepeisiin illanistujaisiin ja muihin tilanteisiin, joissa tärkeintä on ylläpitää kivaa yksimielistä ilmapiiriä. Se ei sovi tilanteisiin, joissa rakennetaan käsitystä itsestä, elämänkumppaneista ja ystävistä. Erilaisia kokemuslaatuja koskevilla uskomuksilla, typerilläkin, on suuri voima, koska niistä rakentuu kulttuurin kivijalka. Käsitykset, joilla aikuisista rakennetaan miehiä ja naisia, eivät ole viattomia, koska niillä tuotetaan maailmaa, jossa määritysten kohteena olevat ihmiset elävät. Olen aivan varmasti tavannut sekä sellaisia miehiä, joita tunnekokemukset hallitsevat, että sellaisia naisia, jotka tukahduttavat rationaalisella tiedolla muut kokemisen tapansa. En ole kuitenkaan tavannut yhtään aikuista, joita tyystin puuttuisi jokin kokemisen tapa.
   Vaikka kokemuslaatujen kokonaisvaltaisuutta ja tasapainoa arvostavia ituja pilkahtaa monissa yksittäisissä puheenvuoroissa, seuraa järjen ja tunteen juopaa edelleen kaksi erilaista käsitystä onnellisuudesta ja sen saavuttamisen keinoista.
   Aristoteleen tapaan ajatellaan edelleen, että myönteiset tunnetilat tekevät onnelliseksi. Puhutaan vuolaasti erilaisista tavoista, joiden avulla voi hankkia itselleen mielihyvää. Elämysten luominen on edennyt niin pitkälle, että sen ympärille on organisoitunut laaja ja monipolvinen teollisuus. Sanaa elämysteollisuus käytetään häpeämättä. Television visailu- ja kisailuohjelmat, kesä-Suomen toinen toistaan elämyksellisemmät mestaruuskilpailut, organisaatiokoulutusten tiimitehtävät ja Lapin virallinen matkailunkehittämisohjelma ovat esimerkkejä kaupallisista elämyskoneistoista, jotka elävät tai kuolevat sen mukana, miten hyvin ne pystyvät tuottamaan hetkellisiä, vahvuudeltaan arkipäivästä erottuvia elämyksiä.
   Elämysteollisuuden hallitseva trendi juuri tällä hetkellä on tuottaa entistä yksilöllisemmin ja seikkailullisemmin yhä vahvempia tunnetiloja. Vaiettu kysymys on se, että mitä hyvää vahvat elämykset tuottavat. Niin pitkään kuin elämykset käyvät kaupaksi, niiden ajatellaan olevan siunaukseksi. Saman ajan on turha odottaa vastausta siihen kysymykseen, että "mitä hyvää ne saavat aikaan".
   Vahvojen tunnetilojen ohella aikamme korostaa tarmokkuuden ja tehokkuuden onnellistavaa vaikutusta. Mitä enemmän ja nopeammin jaksaa asioita tehdä, sitä onnellisemmaksi ihminen tulee, riippumatta siitä, millaisten asioiden perässä hän juoksee. Aikuisen onnellistaa yhtä lailla se, että hän ehtii harrastaa mahdollisimman monia asioita, kuin myös se, että hän kykenee työskentelemään vähällä yöunella. Onnellisuus tulee kaikesta, jossa hän osoittaa ehtivänsä tehdä enemmän kuin muut. Ajan kuluminen muuttaa hyvän suoriutumisen laiskuudeksi, erittäin hyvän enintään kohtuulliseksi. Vain parempi kelpaa. Jos hyvän saavuttaa liian moni, on taas ryhdyttävä toimeen ja keksittävä sellainen uusi tapa toimia, jolla voi osoittaa ainutlaatuisen, muista erottuvan tehokkuuden määrän. Halutaan huippuyksilöitä, huipputiimejä ja huippuyksiköitä. Kaiken huippuna Suomi haluaa olla esimerkillinen globaali huippuinformaatioyhteiskunta.
   Ihmissuhdetyössä luodaan erityisen taitavasti tehokkuuden uusia ehtoja. Milloin sairaanhoitajan työ paranee laskemalla hoidettavia ihmisiä, milloin keksitään, että opetustyötä on mahdoton tehdä ilman uutta yliopistotutkintoa, milloin psykologi oivaltaa, että hän ei osaa kuunnella asiakastaan vielä kuusivuotisen peruskoulutuksensa ja kuusivuotisen psykoterapiakoulutuksensa avulla, milloin tutkija määrittää työnsä laadun laskemalla kirjoittamiensa tekstien määrän.
   On äkkiseltään nurinkurista - mutta lopulta hyvin ymmärrettävää -, että juuri sellaisilla aloilla, joilla tuloksellisuutta maalaisjärkinen, eli kokonaisuutta ajatteleva ihminen, ei voi arvioida tehokkuuden kasvulla, laskennallisuuden kriteerejä sovelletaan innokkaimmin. Mistä ulkopuolinen taho voisi tietää ilman laskutoimituksia, onko sairaanhoitaja, opettaja, psykologi tai tutkija ollut työssään tehokas? laskemisen asemaa uhkaava vaihtoehto on se, että ulkopuolinen luottaa työntekijän omakohtaisiin tuntemuksiin tai peräti potilaisiin, oppilaisiin, asiakkaisiin, ja tekstien lukijoihin.
Tietyllä tavalla tehokkuus - Aristoteleen tapaan kohtuudella ajateltuna - varmasti vahvistaa onnellisuutta. Toimimalla tehokkaasti ihminen saa yhteyden yhteisöönsä ja tuntee olevansa osa sitä. Samaan aikaan, kun aikuinen saa yhteyden yhteisönsä jäseniin, yhteisö huomaa, että tuo yksilö kuuluu heihin. Yhteenkuuluvuus johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että aikuiset hyväksyvät toisensa. Yksilöiden välille kehkeytyvä hyväksynnän kehä puolestaan vahvistaa onnellisuutta.
   Yksilön toimeliaisuus synnyttää hyväksynnän kehän. Asia on varsin yksinkertainen. Vaikka aikuisella olisi korkealentoisia ajatuksia ja hän olisi mielessään ratkaissut niin väestöräjähdyksen ja maailmanlaajuisen elintarvikepulan ongelmat, mutta ei tule avanneeksi suutaan, ei hänellä ole syytä katkeroituen valittaa, miten huonosti yhteiskunta toimii ja että kukaan ei kuuntele häntä. Ei ole harvinaista närkästyä siitä, ettei omia ajatuksia oteta huomioon, vaikkei ole huomannut kertoa niitä kenellekään. Suomi pullistelee briljantteja ekonomeja, yhteiskuntapoliitikkoja ja sotilaita, jotka ilman keskusteluyhteyttä jäävät yksityisajattelijoiksi, joilla ei ole järkiperäisiä oikeutta katkeroitua. Ilman toimeliaisuutta on vaikea saada toisilta hyväksyntää, ja ilman hyväksyntää ei voi saavuttaa kaikkea sitä onnellisuutta, jonka kuuluminen yhteisöön mahdollisuutena sisältää.
   Tietämisen tuomaa onnellisuutta pidetään yleensä vakaana ja pysyvänä. Tiedollista onnellisuutta voidaan arvioida esimerkiksi seuraavanlaisilla kysymyksillä: Millainen elämänkulkusi on ollut? Millainen ihminen olet ollut elämäsi eri vaiheissa? Oletko tyytyväinen elämääsi? Arviot eivät ole tuuliviirejä, jotka osoittaisivat, että elämä muuttuu joka päivä erilaiseksi. Itsestä annettu arvio on pikemminkin kuin kompassin neula, joka osoittaa aina samaan suuntaan. Se tekee maailmasta ennakoitavan paikan. jos tulkitsin itseni ja elämäni eilen onnelliseksi, ovat samat tulkinnat ilman hätkähdyttäviä oivalluksia päteviä myös tänään ja huomenna.
   Tieto ei horju, tieto on varmaa, tiedossa ei ole mitään epämääräistä. Tällainen ajattelutottumus on aikuisessa syvällä. Tottumusta seuraa pohjaton luottamus tieteelliseksi kutsuttuun tietoon, mutta myös tekstiin, joka on painettu paperille. Vaikka iltapäivälehden juttu vaikuttaisi miten typerältä tahansa, tulee sitä lukeneeksi tietona, jonka täytyy pitää paikkaansa juuri niin kuin se on kirjoitettu. jos maanantaina kirjoitetaan, että Tarja Halonen pitää maakuntamatkailua tärkeimpänä osana presidenttiyttään, ja tiistain lehti kertoo, että kansainväliset suhteet ovat presidentin työn tärkein sisältö, on Halonen epäluotettava tai hän peräti valehtelee. On pelottavaa ajatella, millaisia johtopäätöksiä ja yhteiskunnallisia ratkaisuja tehdään pelkästään sen vuoksi, että tietoon suhtaudutaan kritiikittömästi totena.
   Tiedon kuviteltu pysyvyys pätee samalla tavalla tietoon itsestä. jos pidän itseäni kovin erilaisena eri päivinä, olen epäluotettava ja häilyvä. Kuka haluaisi olla epäluotettava ja häilyvä sen enempää omissa ajatuksissaan kuin toisten silmissä? On turvallisinta pitää itseään ja elämäänsä päivästä toiseen suurin piirtein samanlaisena, olkoonpa arvio sisällöltään millainen tahansa. Uskoisiko minua edes kukaan, jos kertoisin tulleeni päivän aikana paljon onnellisemmaksi tai onnettomammaksi? Uskoisiko joku vai yrittäisikö pikemminkin palauttaa käsitykseni vanhaan uomaan?
Jos joku lähelläni uskoo muuttuneensa, on myös minun muututtava. Siinä on vinha perä. Ellen ole valmis muuttumaan, tuo ihminen liukuu vähitellen pois elämästäni. Ihmiset eivät enää tunnista toisiaan. Kun pariskunta kertoo kypsän oloisesti kasvaneensa erilleen, tarkoittaa se tavallisesti, että kumpikaan ei ollut valmis näkemään sitä vaivaa, jonka toisessa tapahtuva muutos olisi itselle aiheuttanut. Muuttunut käsitys itsestä tietää aina vaivaa lähellä oleville ihmisille. jos haluamme olla oikein kilttejä toisillemme, emme koskaan muutu, emmekä edes ajattele muuttuneemme.
   Tunnekokemuksena onnellisuus olisi ailahtelevaista, aivan toisenlaista kuin tiedollisena arviona. Yhtenä hetkenä kokee unohtumatonta hurmaa, toisena sietämätöntä kauhua. Aikuisella ei olisi edes aikaa arvioida onnellisuuttaan, koska hän elää sitä todeksi niin kiivaaseen tahtiin.
   Vaikka tieto ja tunne erotetaan usein puheessa toisistaan, ne toimivat kuitenkin aina yhdessä. Ei ole olemassa onnellisuuden veturia ja sitä mekaanisesti seuraavia vaunuja. Jos päätän suhtautua työhöni aiempaa huolellisemmin, en voi odottaa, että työhön liittyvät tunteeni seuraavat samankaltaisina perässä. jos heittäydyn luovan tanssin virittämien tunteiden vietäväksi, en voi odottaa, että se selkiyttää tulevaisuutta koskevat odotukseni.
   Mitä pidemmän ajan elämästään on käyttänyt kouluttautumiseen, sitä enemmän yliarvioi tiedollisten kokemusten merkitystä. Muutoinkin aikuinen etsii onnellisuuden ehtoja itselleen tutuimmasta maailmasta. jos arki täyttyy järkeilystä, arvioinneista ja tulkinnoista, on ymmärrettävää, että myös onnellisuuden olemusta etsitään samaisista kokemuslaaduista. jos elämä keriytyy tunnepitoisten ihmissuhteiden ympärille, on järkeily ihmiselle vierasta ja onnellisuudesta etäännyttävää turhamaisuutta. Uskossaan vahva aikuinen näkee, että tie onnellisuuteen kulkee uskon kautta, oivaltaja puolestaan luottaa intuitioonsa.
Täytyy olla äärimmäisen itsekriittinen kertoakseen, että onnellisuus piilee kokemuksissa, jotka ovat henkilökohtaisesti toisarvoisia. Tai sitten sanoja on kovin onneton ja haluaisi olla joku muu kuin mikä mielestään on.

---

Juha Perttula