ISBN 952-5180-03-4, Nemo 2000. Sivut 81-83.

Luku "Olen hullu"

H U L L U. Rakastunut subjekti saa päähänsä että hän on hullu tai tulossa hulluksi.

1. Olen hullu koska olen rakastunut, en ole hullu koska pystyn sanomaan sen. Kuva itsestäni jakautuu kahtia: olen omissa silmissäni mieltä vailla (tunnen oman houreeni), mutta vain harkitsematon niiden toisten silmissä joille kerron hulluudestani mitä maltillisimmin äänenpainoin: olen tietoinen hulluudestani ja pidän puhetta siitä.

(Werther, 149-154)

Vuorella Werther tapaa hullun: keskellä talvea tämä haluaa kerätä kukkia Lottelle, jota on rakastanut. "Houruinhuoneessa" ollessaan tämä mies oli onnellinen: hän ei tiennyt enää mitään itsestään. Werther tunnistaa kukkia keräävässä hullussa itsensä puolittain: hän on hullu intohimosta, kuten tämä, mutta tiedottomuuden (oletettu) onni on häneltä riistetty: hän kärsii siitä, että jää paitsi jopa hulluudestaan.

2. Jokainen rakastunut on hullu, näin uskotaan. Mutta onko mahdollista kuvitella hullu joka on rakastunut? Ei alkuunkaan. Minulla on oikeus vain laihaan, puutteelliseen, metaforiseen hulluuteen: rakkaus tekee minusta kuin hullun, mutta en ole yhteydessä yliluonnolliseen, minussa ei ole mitään pyhää; hulluuteni, joka on silkkaa järkevyyden puutetta, on latteaa, vieläpä näkymätöntä; sitä paitsi se on täysin kulttuurin haltuun ottamaa: se ei herätä pelkoa. (Kuitenkin juuri rakastumisen tilassa jotkut järkevät subjektit yhtäkkiä aavistavat että hulluus on siinä, aivan ulottuvilla, mahdollisena: hulluus joka upottaisi jopa rakkauden.)

3. Sadan vuoden ajan on uskottu, että (kirjallinen) hulluus kiteytyy lauseeseen "Minä on toinen": hulluus on depersonalisaatiokokemus. Minulle, rakastuneelle subjektille, asia on aivan päinvastoin: subjektiksi tuleminen, se etten voi välttyä olemasta subjekti, tekee minut hulluksi. Minä en ole toinen: tämän joudun kauhistuneena toteamaan.

(Zen-kertomus: vanha munkki levittää polttavassa kuumuudessa sieniä kuivattavaksi. "Miksi ette teetä työtä jollakulla toisella? - Joku toinen ei ole minä enkä minä ole joku toinen. Toinen ei voi kokea minun tekoani. Minun täytyy itse kokea sienien levittäminen kuivattaviksi.")

Olen vääjäämättä minä itse, ja siinä on minun hulluuteni: olen hullu koska pysyn koossa.

(Augustinus: libido sentiendi, libido sciendi, libido excellensi (dominandi) (Sainte-Beuven lainaus, II, 160))

4. Hullu on se joka on puhdas kaikesta vallasta. - Mitä, eikö rakastunut muka tunne vallanhimoa? Minun asiani on kuitenkin alamaisuus: alamaisena, alistamishaluisena minä omalla tavallani koen vallanhalun, libido dominandin: eikö minulla olekin käytössäni, kuten poliittisissa järjestelmissä, kunnollinen diskurssi, toisin sanoen voimakas, taipuisa, artikuloitu diskurssi? Kuitenkin omalaatuisuuteni on juuri siinä, että libidoni on täysin saarroksissa: ainoa tila jossa asun on rakastavaisten kaksinkamppailu: ei atomiakaan ulkopuolelta, ei siis yhtään lauma-atomia: olen hullu: en siksi että olisin omaperäinen (se on sopeutumishalun tökerösti virittämä ansa), vaan koska minut on leikattu irti kaikesta sosiaalisuudesta. Toiset ihmiset taistelevat aina enemmän tai vähemmän jonkin asian puolesta, mutta minä en ole minkään asian palveluksessa, en edes oman hulluuteni: minä en osallistu (aivan niin kuin tuosta toisesta sanotaan, ettei hän symbolisoi).

(Ehkä tässä voisi tunnistaa hyvin omalaatuisen katkoksen, joka erottaa toisistaan Rakastuneen herruuden halun - joka on hänen voimalleen leimallista - ja vallanhimon, jota rakastumisessa sitä vastoin ei ole?)

Muualla Verkkoliitteessä:
Rakastuneen kielellä -kirjan arvio (7.7.2000)