ISBN 951-0-25684-6, WSOY 2001. Sivut 342-347.

Suojeluskuntalaiset ja kyyditykset

Kyyditys oli puhtaimmillaan kommunistin kuljettamista vastoin tämän omaa tahtoa itärajalle ja pakottaminen kulkemaan rajan yli hänen "ihannevaltioonsa". Samaa tarkoittava muilutus on johdettu Lapualta kotoisin olleiden ahkerien kyyditsijöiden Muilun veljesten nimestä. Kyyditysrikos on kuitenkin käsitteenä paljon laajempi. Siihen sisältyvät myös lyhyet kotimaankuljetukset, muilutuksella uhkailut ja siihen liittyneet pahoinpitelyt, varsinaisten muiluttajien, likaisen työn tekijöiden avustaminen eri tavoilla sekä heidän yllyttämisensä laittomuuksiin. Vastaavasti kyyditsijöiden joukko muodostuu henkilöistä, joiden rikokset vaihtelevat murhasta ja pahoinpitelystä kuljetuksessa käytetyn auton lainaamiseen tai toimintaan kehottamiseen. Toisin sanoen muiluttajan ei välttämättä tarvinnut kohdata kyyditettävää silmästä silmään. Kuitenkin hän kantoi osavastuun tapahtumasta.

   Varsinainen kyydityskausi kesti vapusta syyskuun puoliväliin 1930. Silloin tehtiin ainakin 250 kyyditystä tai sellaisen yritystä. Toki kyydityksiä tehtiin myöhemminkin kuten K.J. ja Ester Ståhlbergin kyydittäminen Joensuuhun lokakuussa 1930 osoittaa, mutta se oli luonteeltaan toisenlainen tapaus. Noin viidennes uhreista ei ollut kommunisteja, vaikka useaa heistä luultiin kommunisteiksi. Kyyditysten ja kyyditysyritysten täsmällistä lukua ei saada selville, sillä kaikki tapaukset eivät välttämättä tulleet esille. Etenkin lievissä tapauksissa saattoi olla viisaampaa vaieta kuin ärsyttää muiluttajia uuteen yritykseen. Pahinta aikaa olivat Kallion hallituksen pari viimeistä viikkoa, joiden aikana tehtiin yli 40 prosenttia muilutuksista. Ne olivat niin tavallisia, ettei niihin kiinnitetty lehdistössä sen suurempaa huomiota. Kyydityksistä kerrottiin pikku-uutisina ikään kuin säätiedoista. Muilutuksista nostettiin kaikkiaan 656 syytettä. Syytettyjen määrä oli pienempi, sillä joukossa oli useamman syytteen muiluttajia.

   Mikä oli suojeluskuntalaisten osuus näissä laittomuuksissa? Tässä tarkastelluissa seitsemässä tapauksessa syytteitä jaettiin 168 miehelle yhteensä 29 kunnasta. Näistä yhdeksän kunnan suojeluskuntien henkilökortit tai muu riittävä identifioimisaineisto ei ole säilynyt. Vastaava aineisto on säilynyt 19 suojeluskunnasta. Lisäksi yhdestä, Mäntsälän suojeluskunnasta on säilynyt hieman myöhäisempi, vuodelta 1932 peräisin oleva luettelo 140 miehestä, jotka todennäköisesti olivat suojeluskuntansa oikeistolaisimmasta päästä. Mäntsälän suojeluskunnan vahvuus vuonna 1931 oli 157 varsinaista ja yhdeksän kannattavaa jäsentä. Näin otoksen 168 miehestä jää jäljelle 130, joiden kuuluminen suojeluskuntaan on mahdollista selvittää. Tosin mäntsäläläisiin - heitä oli peräti 56 miestä - liittyy pienen virhemarginaalin mahdollisuus. Suojeluskuntien jäsentiedostoista ja mäntsäläläisten luettelosta löytyi 81 nimeä, eli noin 62 prosenttia. Tästä voisi tehdä johtopäätöksen, jonka mukaan noin 2/3 muiluttajista oli suojeluskuntalaisia.

   Edellä esitettyä laskelmaa vastaan voi esittää useitakin huomautuksia. Otokseen osuneiden henkilöiden osallisuuden aste on niin erilainen, että on kyseenalaista voidaanko kaikkia syytettyjä edes pitää oikeina muiluttajina. Mäntsälän tapauksessa valtaosa oli yllyttäjiä. Monella paikkakunnalla siitä ei edes saanut syytettä, tuomiosta puhumattakaan. Mikä aiheutti jossain syytteen, ei aiheuttanut syytettä naapurikunnassa. Syytettyjen joukossa oli myös entisiä suojeluskuntalaisia. On myös selvää, etteivät läheskään kaikki muiluttajat olleet suojeluskuntalaisia. Otoksen ääritapaus löytyy Heinäveden kunnallislautakunnan sosiaalidemokraattisen esimiehen Onni Happosen kyydityksestä, joka päättyi hänen surmaansa. Siihen osallistui myös yksi vanha punakaartilainen, joka oli saanut viiden vuoden vankeustuomion 1918. Niillä ansioilla hän ei edes ollut kelvollinen suojeluskunnan jäseneksi. Muiluttajat olivat kovin kirjavaa joukkoa. Luonteeltaan toiminta sopi hyvin suojeluskuntalaisille. Heillä oli kyyditettävän pakottamiseen tarvittavat aseet sekä harjaantumista pienen miesjoukon, ryhmän koordinoituun toimintaan.

   Otoksen 168 miehestä 58, eli noin 35 prosenttia kantoi vapaussodan muistomitalla. Suojeluskuntalaiseksi identifioiduilla luku oli alempi, vain 25 prosenttia, vaikka puolet suojeluskuntalaisiksi tunnistetuista syytteen saaneista oli syntynyt 1900 tai sitä aikaisemmin. Näin muilutussyyte korreloi hyvin voimakkaasti vuoden 1918 kokemuksiin. Toki joukossa oli joku työmaaterrorin aktivoima henkilökin. Suojeluskunnan jäsenyys ei ollut ainoa voimakkaasti syytteisiin korreloiva tekijä. Otoksen henkilöistä viisi jatkoi isänmaan valkaisemiseen tähtäävää toimintaansa niin innokkaasti, että päätyi kesällä 1932 Turun hovioikeuteen Mäntsälän kapinasta syytettyinä. Joukko oli sosiaaliselta koostumukseltaan kirjava. Maanviljelijöitä ja heidän poikiaan oli eniten, lähes puolet koko joukosta. Loppujoukon ammatillinen jakauma oli sitten sitäkin monipuolisempi. Oli herroja ja toimihenkilöitä pankinjohtajasta ja kunnanlääkäristä lukkariin ja pankkivirkailijaan. Oikeudenkäyntiasiakirjoihin liitettyjen virkatodistusten perusteella voi arvioida, että noin kymmenesosa otoksen miehistä oli suorittanut akateemisen tutkinnon. Työläisen tai siihen verrattavaa ammattinimikettä kantoi vain kolme henkilöä.

   Oikeuslaitoksen suhtautuminen muiluttajiin oli kovin ymmärtäväinen. Se koski niin tutkintaa, syytteeseen asettamista kuin tuomioitakin. Olihan poliisien, nimismiesten ja tuomarienkin joukossa lapuanliikkeen tavoitteita ymmärtäneitä henkilöitä. Alueelliset vaihtelut olivat melkoisia. Nostetuista 656 syytteestä 37 prosenttia raukesi. Ehdottomia vapausrangaistuksia annettiin vain joka kymmenennessä tapauksessa. Pääosa oli muutaman kuukauden mittaisia ehdollisia vankeusrangaistuksia, eli käytännössä katsoen ei mitään. Ääriesimerkiksi suvaitsevaisuudesta kelvannee Muolaan, Äyräpään ja Kyyrölän kihlakunnanoikeuden tuomari. Hän päästi sydänvikaisen suutari Erik Petter Mätön taposta syytetyn Pentti Kosolan, lapualaisjohtajan pojan, vastaamaan vapaalta jalalta. Sitä ennen murhasyyte oli lievennetty syytteeksi tahattomasta taposta. Oikeuskansleri joutui vaihtamaan syyttäjän, mutta tuomarille hän ei voinut mitään.

   Suojeluskuntajärjestöllä ei ollut selkeää linjaa suhtautumisessaan kyydityksiin. Yliesikunta lähetti henkilökohtaisen kiertokirjeen piiripäälliköille 14. 6. 1930, jolloin kyyditysten määrä alkoi olla suurimmillaan. Siinä vain todettiin, että suojeluskuntapukua ei saa käyttää lapualaisriennoissa ja että suojeluskuntalaiset ovat mukana "yksityisinä kansalaisina omalla vastuullaan". Seuraava yliesikunnan kiertokirje, jonka oli kirjoittanut presidentti Relander ja joka lähti 5. 9. 1930, ei koskenut osallistumista lapuanliikkeen toimintaan yleisesti, vaan väkivallantekoja, eli suurimmaksi osaksi muilutuksia. Kiertokirjeessä muistutettiin suojeluskuntajärjestön laissa vahvistetusta tehtävästä "isänmaan ja sen laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamisesta". Piiripäälliköitä kehotettiin myötävaikuttamaan yleisen järjestyksen ylläpitämiseen maassa.

   Epäselvyyttä suojeluskuntajärjestön todellisesta kannasta muilutuksiin synnytti myös tosiasia, että järjestön palkatun päällystön jäseniä osallistui rikoksiin. Kajaanissa itse piiripäällikkö oli päämuiluttaja, joka hankki itselleen kaksi ehdollista viiden kuukauden mittaista vankeustuomiota. Muutamia aluepäälliköitäkin oli sotkeutunut toimintaan. Aaro Pajarin sotilastarkastajana joulukuussa 1930 kirjoittama kertomus tarkastusmatkasta Varsinais-Suomeen kuvaa tilannetta jotenkin osuvasti. Solidaarisuutta ei tunnettu ainoastaan

"Lapuan liikettä, mutta myös n.s. kommunistikyyditsijöitä kohtaan. Oli myös edelleen havaittavissa pinnan alla suurta herkkyyttä oma-aloitteiseen asiaan tarttumiseen, jos esim. kansanliikkeen alunperin vastustavasti suhtautuneet voimat pääsevät määrääviksi ja maan asioita johtamaan."

Toisaalta jyrkkä Pajari tunnusti avoimesti, että piirin eräissä suojeluskunnissa suhtaudutaan lapuanliikkeeseen varovaisemmin ja sitä arvioidaan sen kielteisten tekojen perusteella. Ilmeisesti syyskuun puoliväliin mennessä tehtyjen kyyditysten hyväksyminen oli todellakin yleistä suojeluskuntalaisten keskuudessa, paljon yleisempää kuin valmius itse osallistua muiluttamiseen.

   Himankalainen opettaja Aimo Holma oli poikkeuksellinen mies. Hän oli vasemmistolainen, mutta ei kommunisti. Pelkäämätön mies, joka oli monissa riidoissa seudun porvarillisesti ajattelevien kanssa. Hänet yritettiin muiluttaa monta kertaa ja kyyditettiinkin kolmesti. Hän selvisi vainoamisesta - kysymys oli todella henkilökohtaisesta vainoamisesta - kolhuilla ja mustelmilla. Sisukkaana miehenä hän teki ainutlaatuisen teon. Hän kanteli Malmbergille, jonka oli pakko toimeenpanna tutkimus asiasta Etelä- ja Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiireissä. Tämän yksittäisen tapauksen käsittelyn yhteydessä syntyi suojeluskuntien asenteita hyvin kuvaavaa arkistoaineistoa. On sitten toinen asia, kertooko se tapahtumien todellisen kulun. Kukaan ei tiennyt mitään. Holman väitteet kiistettiin ja todettiin, että tämä oli niin ikävä henkilö, että ei ollut ihme, "vaikka H:n edesottamukset olisivatkin aiheuttaneet hänelle 'kyydin'". Asiaa selvittänyt yliesikunnan mies tuli tulokseen, ettei suojeluskunnilla ollut mitään osuutta Holman vainoamiseen. Tosin suojeluskuntalaisia

"lienee ollut mukana suojeluskuntaan kuulumattomien ohella k.o. asioissa, mutta ovat nämä esiintyneet yksityisinä henkilöinä eikä suojeluskuntalaisina eikä suojeluskuntapuvussa".

Näin asian selvittäminen kuului poliisille eikä yliesikunnalle. Holman kantelu oli vain tavanomainen vasemmistolainen yritys

"sotkea suojeluskunnat poliittista laatua oleviin tai yksityisten henkilöiden henkilökohtaista vapautta koskeviin asioihin voidakseen sen perusteella saada järjestö huonoon valoon".

Siten kantelu ei antaisi aihetta enempiin toimiin, ennen kuin poliisin tutkimukset mahdollisesti osoittaisivat jonkun suojeluskuntalaisen syyllistyneen sellaiseen tekoon, josta häntä pitäisi rankaista myös suojeluskuntalaisena.

   Suojeluskuntalaisten osallistuminen muilutuksiin siviilivaatteissa ei ollut sotilasrikos. Kun Jyväskylän piiripäällikkö lähetti yliesikuntaan piiriesikunnan jäsenen, sotilasohjaajan, kolmen alue- ja kahden paikallispäällikön ilmoituksen kyydityksiin vaikuttamisestaan, yliesikunta palautti ne lähes puolen vuoden makuuttamisen jälkeen lähettäjälle, koska mikään ei viitannut sotilasrikokseen.

   Muilutusten loppuminen oli helpotus suojeluskuntajärjestölle, vaikka tapahtumien käsitteleminen oikeusistuimissa jatkuikin. Yliesikunnalla ei ollut kiinnostusta puuttua asioihin, vaikka suojeluskuntalaisia tuomittiinkin muilutuksista. Se oli asia, jonka pöyhiminen ei innostanut. Suojeluskuntajärjestön johto osasi hyvin käsitellä suojeluskunta-asetuksen edellyttämiä asioita, mutta ei muilutuksia. Ei ollut mahdollista ratkaista, milloin kyyditsijä toimi suojeluskuntalaisena, vakaumuksensa innoittamana tai vain vauhtia ja jännitystä hakevana ryhmän jäsenenä. Vain häviävän pieni osa suojeluskuntalaisista oli muiluttajia. Toisaalta kaikki muiluttajat eivät olleet suojeluskuntalaisia. Heitä oli kuitenkin niin paljon, että järjestön johdolla olisi ollut aihetta puuttua asiaan. Mutta sen oli helpompi pistää pää pensaaseen ja vaieta, sillä asialla oli vahva yhteys Lauri Malmbergin tarkoin vaalimaan suojeluskuntajärjestön yhtenäisyyteen.

Muualla Verkkoliitteessä:
Sarkatakkien maa -kirjan arvio (15.2.2001)