ISBN: 951-20-5153-2, Gummerus 1997. Sivut 29-52.

Muualla Verkkoliitteessä:
Satumaa. Unto Mononen - Elämä ja laulut -kirjan arvio (15.10.1997)

MUSIIKIN POJAKSI

Monosten uusi kotikylä, Nuutajärvi, oli omintakeinen yhteisö. Sitä hallitsivat Nuutajärven kartano ja perinteikäs Nuutajärven lasitehdas. Hieman alle kymmenen kilometrin päässä Urjalan keskustasta sijaitseva kylä oli väkirikas ja siellä elettiin varsin erilaista elämää kuin lähistön maanviljelystiloilla.

   Uunon toveriksi hetimmiten tullut Mikko Mäkelä on kuvannut muistelmissaan nuoruutensa Nuutajärveä tarkasti: "Kylä sijaitsee kahden järven ja niitä yhdistävän joen rantamilla... Kartanon maita ulottuu järven ympäristöön ja sen keskus on etelään antavalla rinteellä. Lasitehdas on kartanon välittömässä läheisyydessä ja noita kahta järveä yhdistävä joki virtaa tehdasalueen lävitse."

   Helena ja Uuno muuttivat kartanon tilanhoitaja Sairasen asuinrakennukseen. Ympäristö oli upea. Kartanon linnamaiseksi mainittu päärakennus oli laajan puistoalueen keskellä. Lasitehtaalle ja kylälle johti juhlallinen koivukuja.

   Esteri lähti Porvooseen sotaleskille järjestettyyn koulutukseen, mutta kävi kotona useimpina viikonloppuina. Johannes-velikin asui sodan jälkeen jonkin aikaa Nuutajärvellä. Johannes oli haavoittunut jatkosodan viimeisenä vuonna pahasti rintaan ja kaulaan. Pitkän toipilasaikansa jälkeen hän kävi keräämässä voimiaan kotona. "Jussi" oli komeana pidetty mies ja taitava käsistään ja hänen sanotaan olleen kuusi vuotta nuoremman Uuno-pojan ihailun kohteena. Nuutajärveltä Jussi lähti töihin Lappiin ja sieltä edelleen Savoon Heinävedelle, jossa hän meni naimisiin.

    Kartanossa pidettiin palkollisille kovaa kuria, eikä Uunokaan päässyt elämisestään ilmaiseksi. Näin hän joutui ensimmäisen kerran tutustumaan niinkin ikävään asiaan kuin työhön.

   Monasti hän teki hommia Mäkelän Mikon seurassa. Työ, esimerkiksi lannanlevitys ja juurikasmaiden harvennus, maistui nuorukaisten mielestä monasti puulta ja iloa irrotettiin leikkimielisestä kisailusta. Kerran pojat muovailivat kilpaa savesta hevosenpään. Mikon mielestä Uunon hevonen oli oudon näköinen. Tähän Uuno vastasi: "Sie Mikko teit suomalaista rotua olevan hevosenpään, mutta mie tein muolaalaista rotua, siin on puoliks ryssän hevosta. Ne ovat siel seonnu kesennään ja niien päät on just kui tää miun veistoksein. Uso pois." Riimittely oli pojilla myös suosittu ajantappoleikki - Uuno Mikosta: "Sattui tielleni jätkä suuri, minnuu rinnuksiin hää ol juuri. Miulle haastoi leveillen, hämäläisittäin kerskuen. Annoin tuon paahtaa sanojaan, mie katselin ylitseen pellon taa. Hää läksikin siit kulkemaan, ku jänöjussi puihen taa."

   Mikolle jäi Uunosta hauskat muistot. "Uuno oli poika, jonka kanssa ei ikävä päässyt koskaan puseron sisään. Uuno oli huumorintajuinen ja keksi nopeasti tilanteista koomisen puolen ja osasi tuoda sen hauskasti seurassa esiin."

   Mäkelä kertoo poikien kolttosista kirjassaan anekdootin, jonka totuusarvoa on epäilty. Niin tai näin, legendoista on legendansa. Tarina sijoittuu rippikoulun käyntiin. Ennen konfirmaatiota "Unska" lyö vedon Mikon ja kolmannen kaverin, Jalon, kanssa siitä, että hän juo kirkkoherra Antti Arppen tarjoaman ehtoollismaljan tyhjäksi. Mäkelä kirjoittaa: "En saanut suuhuni kitkerää viiniä kuin tipan, kun Arppe mumisten ja kulhoa liinalla pyyhkien siirtyi Uunon eteen. Tartuin kädelläni löysästi Uunoa hihasta, kun hän kallisti päätään juodakseen kulhosta. / Arppe ei ollut varautunut Uunon voimakkaaseen pään painallukseen, josta syystä kulho kallistui melkoisesti hänen käsissään ja viiniä loiskahti Uunon kasvoille ja rintamukselle. Hieman häkeltyneenä pappi rykäisi ja horjahti nopeasti Jalon kohdalle." Uuno väitti voittaneensa vedon, mutta Mikko katsoi hänen suorituksensa epäpuhtaaksi. Salomon olisi tuominnut tasapelin.

Oma pää
pitää

   Uunon parhaaksi ystäväksi Nuutajärvellä tuli uuden tilanhoitajan poika, Ranckenin Timo, joka hänkin oli syntynyt vuonna 1930. Timo oli pikkuisen hulivili ja Uunollakin alkoi olla väliin sellaista oikkua, vaikka hän ei siskonsa mukaan mikään kyläluuta ollutkaan. Timo kuoli aivokalvontulehdukseen vuosi Uunon Urjalasta muuton jälkeen, jälleen yksi läheinen poistui ennen aikojaan.

   Pääosin Uuno eleli kuten ennenkin, hiljaisesti äitinsä kera. Lukuinnostus ei laannut, vaan hän luki syödessäänkin. Esteri toi hänelle Porvoosta vanhasta lainakirjastosta hävitettäväksi määrättyjä kirjoja, kaikki laidasta laitaan kelpasi. Myös radiosta kelpasi "tyhjänpäiväisiä" operetteja lukuunottamatta koko kirjo: kirkkomusiikki, sinfoniat, jatsi ja iskelmät toki. Uunolla oli myös omaa harrastusta kummassakin lajissa: sanoja pantiin paperille, tuuleen vihellettiin sävelmiä.

   Äiti ja sisaret kävivät väliin kiusallisiksi kysellessään Uunon tulevaisuuden suunnitelmista. Selväksi hän oli tehnyt, että kartanon rengin työ ei kiinnostanut lainkaan, eikä lehti-ilmoituksissa hyväpalkkaiseksi mainostettu työ lasitehtaalla niin paljoa, että hän olisi jaksanut kävellä koivukujan päähän saakka. Esteri muistaa, että Tyyne ajoi Uunolle ammatiksi "sitä lääkäriä, niin hän sano Uunolle, tai sano mullekin monta kertaa, että tämä on väärällä alalla, sent olis pitänt lukkee. Sillä oli niin hyvä muisti, se muisti kaikki, sillä oli ihan ihmeellinen muisti. Ja olihan Urjalassa yhteiskoulukin. Mutta Uuno ei itse halunnut lääkäriksi, se oli vain tämä musiikki."

Laulajan
lauluja

   Urjalan vuosina Uuno varttui pojasta nuorukaiseksi. Muolaalla vielä polvihousuja, pitkiä sukkia ja pieneksi käynyttä pikkutakkia pitäneestä hieman surumielisen näköisestä vesasta sukeutui huolitellun oloinen herrasmies. Vaikka maassa oli pulaa vaatteista, Uuno satsasi äitinsä rahoja pukeutumiseen. Nuutajärvellä otetussa paraatikuvassa hänellä on hyvin istuva puku, kauluspaita ja slipoveri. Hiukset ovat tyylikkäästi kohotetut, ilmeessä on kaihoa, mutta myös itsevarmuutta - ulkoinen asu on pantu heijastamaan elämäntunnon nousua.

   Sota-ajan kestänyt tanssikielto kumottiin tammikuussa 1945. Tanssi-innostus valtasi ihmiset. Oli vihdoin aika viihtyä ja iloita, aika ottaa takaisin menetettyä nuoruutta, hetki etsiä elämänkumppania. Kesäisiä tanssipaikkoja nousi moneen notkoon ja saarelmaan, talvikaudella jokainen seuraintalo miehitettiin tanssijoilla. Urjalan seudullakin paikkoja avattiin muutamassa vuodessa useita. Suurin, kaunein ja liukkaimmalla lattialla varustettu oli Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -teoksen maisemiin pystytetty Honkolan lava. Pienempiä, usein katoksettomia "vilpoloita" oli lähes joka kylässä, muun muassa Raitoossa, Huhdissa ja Nuutajärvellä.

   Uunon pyrkimysten kannalta tanssien nousukausi osui juuri oikeaan kohtaan, soittajille ja laulajille oli hurjasti kysyntää. Hankalien liikenneyhteyksien vuoksi seudun omat yhtyeet saivat hoitaa kotitonttiaan, vain pari kertaa vuodessa paikkakunnalle saapui korkea-arvoinen vieras kuten Olavi Virta tai Toivo Kärki yhtyeineen.

   Uunolla tositoimet alkoivat, kun häntä kysyttiin nuutajärveläisten Helanderin veljesten yhtyeen laulajaksi. Jo ohi mennyt äänenmurros oli syventänyt ääntä ja Uuno kelpuutettiin solistiksi tähän paikalliseen suosikkiyhtyeeseen. Helanderien saksalainen isoisä Iisak oli muuttanut Nuutajärvelle 1850-luvulla, jolloin tehtaalle hankittiin lasinpuhaltajia paitsi Saksasta myös Belgiasta ja Ranskasta. Klarinettia soittaneesta Iisakista lähtien Helanderit antoivat panoksensa Nuutajärven musiikkielämään niin, että veljesten perustaessa 50-luvulla oman yhtiön Humppilaan sanottiin, että nyt kulttuuri lähti Nuutajärveltä.

   Helanderin veljekset olivat Uunoa sukupolven vanhempia ja olivat musisoineet häissä, hautajaisissa ja tansseissa jo 20-luvun lopulta saakka. Armas-veljen kaaduttua sodassa yhtyeessä soitti kolme veljestä: Martti viulua, Jonne vetopasuunaa ja Olavi hanuria ja saksofonia. Mononen muisteli laulaneensa ensimmäisen kerran Honkolan lavalla: "Kansa piti minusta hirveästi, he taputtivat valtavasti." Ja jatkoa seurasi: "No, pojat sitten pyysivät, kun se heidän mielestään meni kaiketi hyvin, että jos minä jatkuvasti lähtisin heidän mukaan. Kävinhän minä sitten aika monta kertaa, parisen kymmentä."
   Uuno sai pian keikkatarjouksia muilta yhtyeiltä. Kesällä 1946 hän lähti hanuristi Usko Ahlmanin vetämän orkesterin kanssa oikein kiertueelle, joka päättyi Lappeenrantaan. Vaikka alku näytti lupaavalta, Mononen itse myöhemmin vähätteli itseään: "Niin minä kuvittelin olevani laulaja silloin. En mitään laulamaan pystynyt, mutta olin mukana."

    Paluumatkalla Lappeenrannasta Uuno teki säveltäjänuransa avaussiirron. Rohkea nuorukainen meni Helsingissä tapaamaan ammattipiireissä korkealle arvostettua Kaarlo Valkamaa, joka Iskelmän kultaisessa kirjassa esitetyn arvion mukaan on tehnyt eniten levysovituksia Suomessa ja osallistunut soittajana useimpiin ensilevytyksiin. Juuri 40-luvulla hän sovitti Levytukulle Olavi Virran ja Veikko Tuomen laulamia levyjä.

   Uuno vihelteli Valkamalle säveltämänsä R. Kilven runon Pieni laulu ja tämä kirjasi kuulemansa nuottiviivastolle. Reilun kolmen vuoden kuluttua tästä valssi Pieni laulu pantiin savikiekolle ja se oli säveltäjä Unto Monosen ensimmäinen julkaistu sävellys. No, nyt Uuno saattoi vasta uneksia siitä, juna Urjalaan odotti asemalla. Ensimmäinen askel oli kuitenkin otettu, unelmilla oli muutakin kuin siivet.

   Mononen muisti tarkkaan hetken, jolloin Pienen laulun melodia syntyi. Pekka Gronowin tekemässä haastattelussa Mononen kertoo, että hän oli Saarikon Pirjon ja Ranckenin Timon kanssa menossa häihin ja heidän kävellessään puistotietä "se tuli vain". Gronowin pyytäessä täsmennystä Mononen vastaa: "Minulla oli se teksti tässä, kirjailija, joka oli ja on todennäköisesti vieläkin. Minä otin sen, se oli Pirkka muistaakseni se lehti. Ja minä pidin hirveän paljon siitä tekstistä ja se jäi minulle ja sitten se putkahti siinä." - Alitajunta oli työstänyt materiaalin valmiiksi ja Mononen sai sävelet kuin annettuina.

   Pienessä laulussa on ajaton, silloinkin suosittu ja Monosen myöhemmistä sanoituksista tuttu teema, kaipuu menneeseen lempeen. Sävellyksen syntyyn saattaa antaa avaimen Kilven runon ilmaus "muistojen koivikkotie", käveliväthän nuoret häävieraat romanttisissa tunnelmissa kartanon koivukujalla.

   Sinä kaukana, kaukana siellä,

   ja niin lähellä kuitenkin.

   Yhä muistojen koivikkotiellä

   viivyn kanssasi mä unelmin.

   Yhä muistan sun olentas huuman,

   yhä katseesi päivin mä nään.

   Yhä hurmahan suudelman kuuman

   sinun muistosi lumossa jään.

Uunon
oppikoulu

   Radio oli Uunon oppikoulu kevyeen musiikkiin, koska tanssien järjestäminen oli kielletty sotavuosina. Tuon ajan jälkeenkään Uuno ei juuri käynyt tansseissa, vaikka alkoi jo itse esiintyä.

   Sotavuosina Yleisradion suhtautuminen musiikkiin muuttui ja sen tarjonta kasvoi huomattavasti. Rintamaradiot vaihtoivat pian propagandan viihteeseen, jota syydettiin nyt ääniaalloille ennenkuulemattomasti. Sodan aikana myös niin sanottu korkeakulttuuri ja matalakulttuuri löivät kättä: niitä katsottiin kumpaakin tarvittavan mielialan kohottamiseen.

   Sotavuosina luodun kevyen musiikin on sanottu olleen jatketta 30-luvulle, joka puolestaan oli perinyt kansanlaulujen maailman ja suodattanut siihen erilaisia kansainvälisiä vaikutteita niin idästä, etelästä kuin lännestäkin. Monosen tulevaa uraa ajatellen sotavuosien "vakavassa" kevyessä musiikissa on huomattavinta tangon orastava nousu. Argentiinalainen tango oli tullut Suomeen jo vuonna 1913, mutta suuren yleisön tutuksi tango ujuttautui vasta 30-luvulla, kun se oli kesytetty suomalaiseen musiikkiperinteeseen istuvaksi. Yksi merkkipaaluista oli Arvo Koskimaan Unelma-tango vuodelta 1932, joka otettiin ensimmäisenä tangona mukaan suosittuihin Dallape-orkesterin julkaisuihin.

    Pekka Gronow kartoitti tangon muodonmuutosta tarkasti vuonna 1966 julkaistussa artikkelissaan Tangon taksonomiaa: "Tango ei suinkaan saavuttanut Suomen kansan suosiota ilmaiseksi. Se maksoi siitä lähes kaikki entiset tyylilliset piirteensä. Argentiinalainen tango on melko nopea, muodoltaan moniosainen, rytmiltään yllättävä ja melodisesti nopealiikkeinen. Suomalainen tango on varsin hidas ja muodoltaan samoin kuin melodian kulultaan vuosisadan alun valssiromanssien sukua. Vain sen rytmiikka on säilyttänyt eräitä argentiinalaisen tangon yksinkertaisimmista piirteistä. Argentiinalainen tango on usein duurissa, suomalainen melkein poikkeuksetta valssiromanssin tavoin mollissa. / Tyypillisen suomalaisen tangon melodinen linja on laskeva. Erittäin usein sävelmä alkaa pienellä sekstillä, jonka sävy on lohduttoman surullinen..."

   Sotavuosien suuria tangoja olivat muun muassa Särkyneitä toiveita, Muuttolintujen lähtö, Kaukainen ystävä, Lumihiutaleita, Syyspihlajan alla, Kun ilta ehtii ja Siks oon mä suruinen. Tangon voittokulku alkoi kuitenkin vasta sotavuosien jälkeen tanssibuumin myötä, jolloin se valtasi lavoilla alaa jenkalta, polkalta ja valssilta. Orkesterikorokkeelta menoa seurannut Toivo Kärki teki ehkä hieman huvittuneena havainnon: "Tangoa oli ruvettu vähitellen tanssimaan koko maassa laahaavasti toiseen kietoutuen, usein vielä silmät kiinni." - Tango oli kiinnittynyt tunteiden lihasmuistiin!

    Ensimmäisen tangokauden, sodan päättymisestä vuosikymmenen vaihteeseen, keisari oli Toivo Kärki, joka Einari Kukkosen Hiljaa soivat balalaikat -kirjassaan esittämän arvion mukaan sävelsi kolme neljästä ajanjakson huipputangosta. Laadullisesti tuottoisin vuosi oli 1948, jolloin Kärjeltä julkaistiin tangot Soidessa tangon ja loisteessa kuun, Laulava sydän, Eron hetki on kaunis, Pyydän anteeksi ja Ei onni ole lahja.

   Kärki itse kertoi Ramblersien kanssa 30-luvun puolivälissä tehdyn Norjan matkan antaneen hänelle hyviä virikkeitä tulevaan tangosäveltämiseensä: "Siellä oli argentiinalainen tangoyhtye, jossa oli mm. bandonion, argentiinalainen hanuri. Minuun tämä vaikutti sitten kun rupesin soittamaan ja säveltämään tangoa sodan jälkeen. Tietenkin suomalainen tango on erilaista, laahaavampaa, siinä vaikuttaa saksalainen tanssirytmi. Mutta omiin sävellyksiin ja kotimaisia hanuristeja hämmästyttäneisiin hämäriin hanurilurituksiin olin saanut vihjeitä Oslon kautta suoraan Argentiinasta." Moninaisten virikkeidensä soveltamisesta Kärki jatkaa: "Liljankukassa lähdin sikäli uusille urille, että ennen sotia suomalaiset tangot oli soinnutettu vain 3:lle äänelle ja yleensä lähdettiin perussoinnusta toonikasta.. Lähdin nelisoinnusta ja tämä oli se ratkaiseva ero siihenastiseen iskelmä- ja tangomusiikkiin. Tyylini johtui siitä, että olin jo ennen sotia opiskellut amerikkalaisesta oppikirjasta soinnutusta. Niissä kaikissa lähdettiin heti nelisoinnusta, kolmisointu oli vain välttämätön paha. Samoin tangossa... Ratkaiseva eroni johtuu yli 10 vuotta kestäneestä big band -harrastuksesta ja amerikkalaisesta soinnutustyylistä. Ja näin on swing voinut vaikuttaa suomalaiseen tangoon, kun säveltäjänä on pohjimmiltaan jazzhullu mies."

   Toivo Kärjestä tuli Uunon idoli. Kärjen lisäksi Monosen voi arvella kuunnelleen nuoruusvuosinaan poikkeuksellisen tarkkaan myös Eino Partasen, Robert von Essenin, Usko Hurmerinnan (Usko Kemppi) ja Pentti Viherluodon säveltämiä tangoja. Mononen ei jäänyt kehenkään edeltäjäänsä kiinni niin, että suoranaisesta esikuvasta voisi puhua. Oikean taiteilijan tavoin hän sulautti monet vaikutteet oman työnsä aineksiksi, joita hän käytti palvelemaan säveltäjänluontoaan.

   Neljäkymmentäluvun iskelmälyriikka ammensi vaikutteita paitsi edeltäneiden vuosikymmenten lauluista, myös kansanrunoista, uskonnollisesta lyriikasta ja taiderunoista. Sananikkarit olivat kantelettarensa, virsikirjansa, sarkiansa ja koskenniemensä opiskelleet kuten lukutoukka Uunokin.

   Sotavuodet kasvattivat jännitettä ajattomien vastakohtaparien, kuoleman ja elämän, läsnäolon ja kaipuun, muistojen ja nykyhetken, välille. Tunteen kymi virtasi vahvana ja vuolaana. Kaipuu kaukana olevaan tai menetettyyn rakkaaseen, kohtalon kylmät oikut, yksinäisyys, orpous ja osattomuus saivat tulkkeja toisensa perään; päivää seuraa illan haikeus, yössä vaelletaan, syksy ja talvi muistavat tulla jälkeen kevään, kesän riemun. - Tässä oli kallio, jolle Uuno laulurunonsa rakensi.

   Muistin virkistämiseksi poimittakoon joitakin esimerkkejä 40-luvun tangojen teemoista:

   Satu vain onni on, älä siihen Sä luota

   Kun kohtalon, olet saanut tuskan täyden ja ikävän

   Kaikk' unta on, haihtuu kauneimmat haaveet

   Onnea vuotit, sait elon vain murtuneen

   (Murtunut elämä, 1941, sanat Usko Hurmerinta)

   Öinen kulkija tuo, tietänsä yksin hän harhaa

   Muistot lohtua luo, muistaa hän mennyttä varmaan

   Muistot menneet suloaikain, lohdun ikävähän tuo

   Öisen kulkijan tie, raskas ja pitkä se on

   (Öinen kulkija, 1942, sanat Eino Partanen)

   Kun ilta ehtii, mä Sua muistan ja kaipuu

      luokses' on pohjaton

   Kun ilta ehtii, mä hiljaa toistan, nuo sanat

      kauniit, yötuokion

   Ne suudelmat, hyväilyt armahat ja eron

      katkeran, nekö unhoitan

   Kalleinta mulle, on muistot armaat ja

      kaipuu luokses' on pohjaton

   (Kun ilta ehtii, 1943, sävel Robert von Essen, sanat Olavi Virta)

    Warner Chappell Music Finland Oy

   Julkaistu kustantajan luvalla

   Todistuksensa mukaisesti Uuno kuunteli lähes kaikenlaista musiikkia ja imi siitä vaikutteita. Iskelmän kohdalla tyydyttäköön lyhyesti siteeraamaan maestro Kärjen viisaita sanoja: "Suomalainen iskelmä on 20-luvun lopusta Malmstenista alkaen saanut niin ruotsalaisia kuin slaavilaisia vaikutteita. Siihen on vaikuttanut amerikkalainen jazz, saksalainen ja venäläinen musiikki, mutta suomalaiskansalliselta pohjalta se lähtee. Suomalainen iskelmä on loppujen lopuksi aikamoinen soppa ja sillisalaatti."

   Tätä kaikkea Uuno opiskeli nuori mieli valppaana vaikutuksille. Elinikäinen liitto hänen ja kevyen musiikin perinteen välillä oli solmittu. Lähivuosina hän alkaisi maksaa velkaansa takaisin luomalla lauluja äänilevyille tätä perinnettä rikastuttamaan.

Kohti
vakiintuneita oloja

   Urjalaan oli saapunut kaikkiaan runsaat kaksi ja puoli tuhatta evakkoa, mikä nosti väliaikaisesti kunnan väkimäärää huomattavasti. Hävittyjen sotien jälkeen karjalaisiin suhtauduttiin ynseämmin kuin talvisodan evakossa. Urjalan Sanomissakin taitettiin peistä siirtolaisista: "Esitelmänpitäjä erityisesti hyökkäsi siirtoväkeä vastaan, kuinka siirtoväki täällä Urjalassa olollaan voi saada kunnan taloudellisesti vararikkoon. ... Esitelmän pitäjä väitti vielä, että vaikka siirtoväelle hankitaan maanlunastuslautakunnan toimesta maata, niin ei niillä ole halua sitä viljellä." Huvittavampia ristiriitoja syntyi, kun oltiin rakkauden hitsaussaumassa. Nimimerkki "Kannaksen tyttö" ilmoitti: "Turhista kielletään / Laillisen edesvastuun uhalla kiellän turhia huhuja levittämästä, sillä en minä ole kenenkään ukkoa riijannut enkä sen kaulassa riippunut."

   Eduskunta hyväksyi keväällä 1945 maanhankintalain ja sitä pantiin toimeen vauhdilla jo kesällä 1946. Karjalaisten ja rintamamiesten asuttamista hoidettiin tehokkaasti ASO:n rakastetun ja vihatun "asutuskenraalin" Veikko Vennamon johdolla. Maata hankittiin valtiolta, kunnilta, seurakunnilta, yhtiöiltä ja yksityisiltä. Kaupungeissa ja asutuskeskuksissa asuneille löytyi työtä ja asuntoja helposti, mutta maanviljelystilojen perustaminen oli työläämpää.

   Väestön sijoittamisessa pitäydyttiin aikaisemmissa periaatteissa: samasta kunnasta olevia ihmisiä pyrittiin sijoittamaan samalle alueelle, jonka piti vastata mahdollisimman hyvin kotiseudun olosuhteita. Muolaalaisten asioita junaili kunnan suuri poika Eemil Luukka, joka toimi maa- ja metsätalousministerinä heti sotien jälkeen. Muolaalaisten sijoituskunniksi määrättiin Tammelan kihlakunnan alueella sijaitsevat 12 kuntaa. Jako oli kylittäinen, mutta käytännössä eri syistä jouduttiin tekemään toisinkin. Suurin osa oinaalalaisista sijoitettiin Humppilan kuntaan, mutta esimerkiksi Monosille osoitettiin määränpääksi Somero, jonne he muuttivat ennen vuoden 1947 kevättöitä.

LÄHTÖRUUDUSSA

   Somero, Monosten uusi kotikunta, oli melko lähellä heidän entisiä evakkoseutujaan, Nuutajärvelle oli matkaa hieman yli 50 kilometriä pohjoiseen ja Alastaroon alle 50 kilometriä luoteeseen. Nuutajärven maisemat, väestö, kieli ja kulttuuri ovat kuitenkin selvästi hämäläisiä ja Alastaron varsinaissuomalaisia. Somerolla nämä alueet kohtaavat ja lisäksi Uudenmaan vaikutus ulottuu Somerolle saakka. Somerolla sijaitseva pitkäpaasi olikin vuoteen 1872 saakka Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Hämeen rajakivi.

   Somero oli mahtava maatalouspitäjä. Aikoinaan sen nousun perustana oli viljava maa ja sijainti historiallisen Turusta Hämeenlinnaan kulkevan Hämeen Härkätien puolimatkassa. Seutu veti puoleensa suurkartanoita, joiden oli hyvä viedä tuotteitaan kaupaksi etenkin Turkuun, mutta myös Hämeenlinnaan. Turkuun Someroa yhdisti lisäksi vesitie, joki- ja järvilaakso, joka myöhemmin muuttuu Paimionjoeksi. Eikä myöhemmin pääkaupungiksi nousevaan Helsinkiin ollut linnuntietä matkaa sataakaan kilometriä.

   Yhteiskuntaluokat olivat Somerolla jyrkästi erottautuneita vielä 40-luvullakin. Siirtoväen edustajana maanlunastuslautakunnassa toiminut Reino Toikka kertoo hämmästelleensä paikallisia tapoja, jotka olivat sangen erilaisia kuin kotipuolessa Kannaksella: "Täällä on perinteisesti kirjoittamattomia sääntöjä. Yli 60 hehtaarin talolliset olivat 'kunnon ihmisiä'. Siitä alaspäin olevat kuuluivat vähän kuin toisen luokan kansalaisiin. Suurtilalliset seurustelivat toistensa kanssa. Ensimmäisenä päivänä kutsuttiin pitoihin ison talon väki, toisena pientilalliset ja kolmantena muonamiehet."

    Suurtilojen ja niistä torpparilaitoksen lakkauttamisen jälkeen itsenäistyneiden isojen maatilojen hyvä puoli karjalaisten näkökulmasta oli se, että lohkottavaa oli. Alle 10000 asujan Somerolle pystyttiin ottamaan vastaan reilut 2500 siirtolaista, joista kolme neljästä oli Muolaasta.

   Karjalaistilat muodostettiin etupäässä takamaille ja niihin liitettiin viljelyskelpoista maata. Luovutettava metsäala saatiin pidettyä melko vähäisenä, kun siirtolaisille perustettiin yhteismetsiä. Siirtolaisten tilat lohkottiin usein samalta alueelta niin, että syntyi monia karjalaiskyliä. Naapuristossa oli näin tuttua puheenpartta ja elämäntapaa.

   Lakiin perustuva lohkominen ei aiheuttanut erityisen paljon riitoja. Osa kantaväestöstä kyllä elätteli toivoa, että lohkomisilta olisi vältytty ja paikkakunnalle saatu lisää tilatonta väestöä halvaksi työvoimaksi. Karjalaisista tuli kuitenkin pienviljelijöitä, jotka keikauttivat kunnanvaltuuston porvarienemmistöiseksi ja maalaisliitosta tuli Someron valtapuolue.

   Karjalaisten kulttuuri rikastutti jäyhän paikkakunnan elämää. Jo ennestään monipohjaiseen murteeseen sekoittui karjalaisia ilmauksia ja paikalliseen ruokapöytään saatiin ajanmittaan piirakoita ja vesirinkeleitä. Tanssiaalto löi korkeana ja poikkeuksellisen moni soittajista oli siirtolainen.

Paratiisi

   Monosten asutustila lohkottiin Lahden kartanon maista, joita oli asuttu jo keskiajalta saakka. Perheen osoitteeksi tuli Lahden kylä, jota kutsuttiin myös Lahden-lääniksi. Viljelyalaa Monoset saivat hyvinkin Muolaalle jäänyttä vastaavasti, 11 hehtaaria. Koska maa oli Somerolla hedelmällisempää kuin menetetyillä pelloilla, valittamista ei ollut, ei Monosilla, ei muillakaan. Metsäosuutensa Monoset saivat usean talouden yhteismetsästä, josta Helenan jyvitys oli kahdeksan hehtaaria.

   Monosten uusi koti oli lähellä mahtavan Lahden kartanon puista, kaksikerroksista päärakennusta. Kartanon koivukuja johti tien viehättävään notkoon, josta noustiin peltomaille. Monosten tilalla oli mäenkumpareella vanhastaan muonamiehen mökki, joka oli tuntemattomasta syystä saanut nimen Paratiisi. Uuno oli sitä mieltä, että sellaisessa "rohjossa" ei ruveta elämään ja Helena tarttui toimeen, uusi päärakennus oli saatava. Rakentaminen oli hankalaa. Tarvikkeet olivat vähissä, kun joka kulmalla tehtiin remonttia tai uudisrakennusta. Sementistä oli pulaa ja naulaluvatkin oli haettava maanviljelysseuran rakennusmestarin toimistosta. Lopulta talo nousi harjaansa ja sen perään korvausrahoilla kohosi navetta, jossa pidettiin neljää lehmää ja muutamia porsaita.

   Asuinrakennus oli hyvin tyypillinen aikansa uudisasutus, puolitoista kerrosta, harjakatto, lautaverhous, pari ikkunaa per pitkä sivu ja yhdet päätyihin. Siihen tuli kolme kamaria, joista nurkkakamari annettiin Uunon huoneeksi. Helenan ja Uunon lisäksi tilalle asettui Erkki-veli, joka palasi meriltä auran varteen.

   Monosten Somerolle muuton aikoihin elettiin "vaaran vuosia". Monet pelkäsivät kommunistien ottavan maan hallintaansa ja Suomen joutuvan Neuvostoliiton vasallivaltioksi. Tilanne rauhoittui, kun Neuvostoliitto tyytyi yya-sopimukseen ja eduskuntavaaleissa SKDL:n vastavoimat, etupäässä maalaisliitto, saivat selkävoiton. Tarkkaan sanomalehdet tutkiva Uuno sai huomata myös kylmän sodan ja ydinaseiden uhan aikakauden alkavan. Hänen tuonaikaisista tunnoistaan ei ole dokumentteja, mutta myöhemmällä iällä hän monasti pohti ja suri ihmiskunnan järjetöntä ja väkivaltaista eloa.

   Kotivinkkelistä katsottuna asiat sujuivat. Sodan tuhojen jälkeen maa nousi jaloilleen ja sotia edeltänyt elintaso saavutettiin. Kansa eli vielä maasta, puolet väestöstä oli työssä maa- ja metsätalouden elinkeinoissa, ruokaa riitti ja työtä, kulutus kiihtyi hitaasti, mutta varmasti. Ostokorttitaloudesta alettiin jo osin päästä, vaikka tuontituotteet olivat vielä harvinaista herkkua. Monosilla tuskin niitä kaivattiin, olihan vihdoin oma tupa ja oma lupa, seitsemän ja puoli vuotta kestänyt epävarmuuden aika oli ohi.

Laulun
loppu

   Oikku kalsean kohtalon iski kuitenkin nuoreen Uunoon. Urjalasta käsin tehdyn soittokiertueen jälkeen hän huomasi kurkkunsa olevan kipeä. Kun se ei parantunut vielä Somerollakaan, Uuno meni lääkäriin, joka päätti leikata tulehtuneet nielurisat. Mononen itse on Pekka Gronowin haastattelussa muistellut operaatiota, joka lopetti hänen lupaavasti alkaneen laulajanuransa: "Kun minulta leikattiin nielurisat, niin sitten meni ääni. Juha Jonkkahan oli, ja on vieläkin, oikein hyvä kirurgi, mutta se ei onnistunut. ... Niin kuin kuulit niin minä en pysty errääkään sanomaan kunnolla."

   Uunon haaveet tulla laulajaksi ja säveltäjäksi olivat saaneet rajun kolauksen. Säveltäminen oli hankalaa, kun hän ei kyennyt laulamaan. Melodiat piti vast'edes viheltää tai hyräillä, sanojen istuvuutta sävelmään ei pystynyt kokeilemaan enää vain kuin maistelemalla niitä suussaan. Uunon sävellystekniikka oli vielä alkeellista, eikä hän osannut panna kunnolla paperille mielessään syntyneitä aihelmia. Uuno oli kuullut, että näköetäisyyden päässä peltoaukean takana asui harrastajahanuristi Maunu Mentula. Kauppias Mentula oli Karjalan poikia hänkin. Hän taisi nuottikirjoituksen ja teki kahden serkkunsa kanssa soittokeikkoja erilaisiin juhliin ja latotansseihin.

    Maunu Mentula muisti tarkkaan päivän, jolloin hän tutustui Uunoon, jolle hänestä tuli elinikäinen ystävä. "Se oli elokuunta 47, kaunis ilta olikii ku hän tuli. Mää olin tuos jotain viel laittelemassa, meill oli rakennusvaiheessa tää juttu ja nuori mies tulee ja pyytelee anteeksi et hän tulee tähän ja oliskos teillä aikaa, teititteli minnuu. No, mitäs olis asiaa? No, hänel olis tuota päässä nuotteja ja pitäs saada paperille, et hän ei pysty pistämään niitä. Mä sanoin, et tule sisälle sitte. Mul oli haitari sitte ja hän vihelsi sitte ja saatiin vihellyksest sit se oikea ääni silti ja. Ja hän rupes pistämään sit viivastolle, kyl hän oli niin paljon perillä tästä nuotista kuitenkin. Sai fisin heti sinne viivastolle, tai mä sanoin, et se on nyt a tai mikä se nyt oli. Apua joutu kuitenkin pyytämään."

   Uuno ryhtyi vierailemaan ahkerasti Mentulassa. Lähes päivittäiselle kävijälle tuli tutuksi talon muukin väki, Maunun Vilho-veli ja Uunon hengenheimolaiseksi osoittautuva vanha emäntä. Parin vuoden päästä perheeseen saatiin miniäksi Anja Hallikainen, josta Uuno sai myös ystävän. Maunu oli Uunoa reilut kymmenen vuotta vanhempi ja hänestä kasvoi tälle isähahmo, neuvonantaja ja tukija.

   Uuno edistyi nuottien opiskelussa nopeasti. Säveltämisharrastusta vaikeutti kuitenkin se, ettei hän osannut soittaa mitään instrumenttia. Pohdittuaan asiaa Maunun kanssa hän päätti hankkia kitaran. Se oli hanuria halvempi soitin ja olisi kätevä säveltämisen apuvälineenä. Uunon sisarenpoika Kalevi Artell kertoo, että vuonna 1948 ostetun ensimmäisen kitaran sointi ei miellyttänyt Uunoa. Tämä palautti kitaran kauppaan ja otti paremman tilalle. Uuno hankki kitaransoiton oppikirjan ja siitä pitäen soitto ei tauonnut, kitaran ääni kantautui Monosten mäestä naapureihin aamusta iltaan.

   Ankara harjoitus tehosi ja Uuno pääsi jo parin viikon kuluttua Mentuloiden yhtyeessä häihin soittamaan. Tanssin jytke, hanurin valitus ja rumpujen iskulyönnit pitivät huolen siitä, että aloittelevan kitaristin pikkuvirheet eivät kantautuneet juuri lavaa kauemmaksi.

   Yhteistä keikka-aikaa kesti parisen vuotta. Tilaisuuksia oli vähän ja useimmiten soitettiin pienelle ja tutulle yleisölle karjalaisten juhlissa ja tansseissa. Perustan Uuno sai ja nosti katseensa kotipeltojen horisontin yli.

Baskeri
pellonlaidassa

   Ensimmäiset Someron vuodet vahvistivat kotiväelle sen, että Uuno oli lopullisesti valinnut tiensä, musiikkiharrastus ei ollut murrosiän ja nuoruuden oikku. Monen mielestä pyrkimys näytti tuhoon tuomitulta, kevyen musiikin säveltämisellä ei Suomessa elänyt monikaan, eikä ammattimuusikon urakaan näyttänyt helposti saavutettavalta, olihan Uuno vasta hankkinut kitaran ja sai keikoistaan hyvä jos ruokapalkan.
   Äiti-Helena vastusti Uunon pyrintöjä muusikoksi mutta toisaalta halusi tukea tämän harrastusta antamalla rahat kitaraan. Ehkä hän arveli, että antaa pojan yrittää toteuttaa haaveensa. Kyllä kova maailma Uunon unelmat särkisi ja tämä ottaisi lusikan kauniiseen käteensä ja ryhtyisi maanviljelijäksi. Mononen itse tilitti Gronowille äitinsä odotuksista hänen suhteensa: "Niin, kyllä vain. Ja minun äitini oli koko ajan sitä (muusikoksi ryhtymistä) vastaan. Hän tykkäsi niin, että minä ottaisin Eiran, sen naapurin tytön ottaisin ja kävisin tekemään maanpäällä töitä. Kaikki kunnia äidilleni. Äitihän tietenkin tarkoitti aivan totta, mutta kuitenkin niin, en minä halunnut sitä. Eihän silti, Eirahan oli fiksu tyttö ja on varmasti vieläkin. Ei minulla siis Eiraa vastaan ollut yhtään mitään, mutta kuitenkin niin minulla oli kuva, et minun pitää kulkea tietäni. Tässä minä nyt sitten olen tämän puhtaan kaulan kanssa."

   Uunoa maatyöt eivät kiinnostaneet, pääosan miesten töistä teki Erkki. Uuno autteli äitiään, haki vedet, kävi kaupassa ja passaili pikkuaskareissa. Tässä hän oli aulis, Helena sanoikin, että "Uuno on miulle kuin kolmas käs" tai "Uuno on miun käsivasara".

   Monosten lähimpiä naapureita olivat siirtolaisperhe Paloposket. Heidän vuotta Uunoa nuorempi poikansa Matti oli päättänyt juurtua seudulle ja ryhtyä jatkamaan isänsä töitä. Hän ei voinut välttyä vertailemasta omaa ja naapurin Uunon elämänasennetta.

   Matti Paloposki kertoo, että Uuno kävi heillä päivittäin juottamassa lehmät, koska Monosilla ei ollut omaa kaivoa. Kuvaavaa oli, että Uuno toi lehmät juottopaikalle ratsain kuin cowboy konsanaan. Uuno osoitti muissakin töissä taipumuksia rationalisointiin. Äestettäessä muut kulkivat vanhakantaisesti jalan hevosta tarkkaan ohjaten. Uuno puolestaan luotti vetojuhtansa kykyihin ja istui itse äkeen päälle, suoristi jalkansa, otti hyvän asennon ja läpsäytti hevosen liikkeelle. Ja sitten mentiin: Uuno kaivoi takataskusta Apu-lehden ja hevonen kuljeskeli miten kuten oman järkensä mukaan. Ilmeisesti Uuno oli matemaatikkona laskenut, että todennäköisyyslaskelmien mukaan äestys on valmis ajan x kuluttua. Elikkä kun lehti oli luettu, oli aika riisua hevonen valjaista ja taluttaa hyvin ansaittunn lepoon talliin.

    Paloposki kertoo, että Uuno ei ollut erakkoluonne, vaan tämä jutteli päivällä käydessään kuten tapana oli ja samoista aiheista kuin muutkin, ei musiikista. Iltakylässä Uuno ei heillä poikkeillut. Hän myös jätti väliin kylän poikien porukalla tekemät tanssireissut, eikä tullut karjalaisten kokoontumisiin, sokerijuurikastupailtoihin eikä Marttoihin, joiden toiminnassa miehetkin olivat mukana. Kun Matti iltaisin joskus kävi Monosilla, Uuno oli kamarissaan lukemassa lehtiä ja kirjoja.

   Kunnes Uuno hankki kitaran! Siitä lähtien aamut, päivät, illat mäestä kuului aukinaisesta ikkunasta tulviva kitaran heleä ääni. Matti kertoo, että jatkuva kitaran plimputus alkoi "suoraan sanoen" ottaa väliin päähän. Heinäsirkan soitto raivostutti muitakin meidän herramme muurahaisia. Kun heinää seipäille nostellessa rytmiä antoi taukoamaton Tico ticon juoksutus, niin pellolla veisteltiin: "Kyllä tähän tahtiin työ nopsaan käy!"

   Uunon erilaisuutta korostivat muutamat ruumiilliset ominaisuudet. Hänen näkönsä oli käynyt varsin huonoksi, itse hän arveli syyksi liikaa lukemista, mutta hän ei hankkinut silmälaseja. Tämä teki hänen liikkumisensa hieman epävarmaksi ja luontaisestikin hänen liikeratansa olivat sellaisia, että hän antoi hieman honkkelin kulkijan kuvan.

   Uuno ymmärsi ristiriidan itsensä ja ympäristönsä kanssa ja alkoi pukeutumisellaan sitä korostaa. Harvenevan päälakensa peitoksi hän ei hankkinut lippalakkia, vaan baskerin. Nahkasaappaat-saapashousut-ruutupaita-pusakka-yhdistelmän hän korvasi herraskaisella vaateparrella, johon kuuluivat pikkukengät, puku ja popliinitakki. Tavaramerkki Säveltäjä Unto Mononen oli syntynyt.

   Kyläläiset kiusoittelivat monasti Uunoa hänen saapuessaan, että "Säveltäjä tulee". Tästä Uuno ei pitänyt, puheissaan hän ei tuonut esiin säveltäjyyttään. Vaan armoa ei annettu, hän oli silmätikku, sovelias pilkan kohde. Joskin myötämielisyyttäkin oli. Kerran Uuno ajoi armeijan polkupyörällä läheisessä Pyölin kylässä olevan Edelin kaupan ohi. Kaupassa ollut Sillanpään sahan omistaja herra Harja vitsaili Aarne Toukkarille: "Katsos, Sibelius menee siinä." Toukkari vastasi hänelle napakasti: "Se on paljon lähempänä Sibeliusta kuin teidän sahanne Enso-Gutzeitia!"

Ilvekset

   Uunon veljet, Erkki ja Johannes, olivat tämän lailla oman tiensä kulkijoita.

   Tilalla asuvaa Erkkiä pidettiin hieman omituisena. Hän ei keskustellessaan katsonut ihmisiä silmiin ja päätti puheenpartensa sanoen painokkaasti "Perskeles!" Naapuruston arvion mukaan Erkkikään ei ollut kovin innokas maamies paitsi verrattuna Uuno-veljeen, jota hän joskus yritti voimatoimin patistaa työhön.

    Erkki oli hyvä juoksija, mutta kyläläiset pitivät hänen juoksuharrastustaan joutavana ajanhaaskauksena. Mutta nimeä Erkki teki jo ensimmäisenä Someron kesänään, jolloin hänen omaperäisestä kilpailutaktiikastaan kirjoitettiin seikkaperäisesti Somero-lehdessä: "... 3000 metrin juoksu muodostui alusta loppuun saakka varsin mielenkiintoiseksi. Matkan aikana kärkimies vaihtui moneen otteeseen ja 4 miestä oli vielä yksissä, kun viimeinen kierros alkoi. Loppuselvittelyssä kuitenkin K. Heljälä osoittautui parhaaksi voittaen melko helposti. Seuraavista sijoituksista sitä vastoin käytiin ankaraa kamppailua maaliviivalle saakka. Melko tuntematon E. Mononen, joka juoksun aikana osoittautui erinomaisen hyväksi ottamaan pyrähdyksiä milloin missäkin vaiheessa teki loppumetreilläkin nykäyksen, joka vei hänen rintansa ennen Jorosta maaliin." - Someron Esalle kolmoisvoitto Kosken Kaiusta. Seuraavana kesänä Erkki ylsi parhaaseen henkilökohtaiseen saavutukseensa. Hän voitti 5000 metrillä piirinmestaruuden kovalla ajalla 16.43.2.

   Erkki työskenteli välillä kodin ulkopuolella omaa rahaa ansaitakseen. Hyväkuntoisena miehenä hän heilutteli lapiota Someron kunnan palveluksessa ja teki hanttihommia Yhtyneitä paperitehtaita pienemmälle Sillanpään sahalle.

   Johannes, Jussi, oli veljessarjan ykkösmies, jota ihailivat niin Uuno kuin naapurin Matti. Matin mielestä ruotsin kieltä taitava Jussi oli veljeksistä "fiksuin" ja käytännön töissä omaa luokkaansa. Kotona käydessään tämä kävi viilaamassa naapureiden sahat huipputeräviksi. Ulkomuodoltaan Jussi oli komea. Tätä korosti hänen huoliteltu pukeutumisensa, jonka kruunasi leveälierinen edenhattu.

   Jussin erikoisuus oli viehtymys helposti hankittavaan rahaan. Hänestä tuli 50-luvun alkupuolella ammattirikollinen. Ensimmäisenä rikoksenaan hän ryösti kotikunnassaan Heinavedellä metsätyönjohtajalta palkkarahat. Sitä seurasivat monet posti- ja pankkiryöstöt. Lehtiin pääsi Jussikin tehtyään valtakunnallisesti havahduttaneen Kausalan junaryöstön. Rikosta seuraa useimmiten rangaistus ja niin Jussille kävivat tutuiksi Sörkka ja Kakola ja jokuset muut vähämaineisemmat opistot. Vapaalla ollessaan Jussi poikkesi usein Lahden kylään. Ammattimiehen ylpeydellä hän ilmoitti, että häntä ei tarvitse pelätä, koska hän ei ollut nyt töissä.

   Syytä Johanneksen rötöstelyyn ei tiedetä. Alkoholin väärinkäytöstä ja sen tuomista rahaongelmista se ei ainakaan johtunut. Johannes ja Erkki olivat nimittäin lähes raittiita. Kuopus, Uuno, sen sijaan aloitteli tuttavuuttaan tuliliemen kanssa. Somero oli kuulu pontikkapitäjä ja etenkin syrjäkulmilla korpikuusen kyyneliä nieltiin ahkeraan. Näillä eväin tuttavuus syveni nopeasti.
   Syytä Johanneksen rötöstelyyn ei tiedetä. Alkoholin väärinkäytöstä ja sen tuomista rahaongelmista se ei ainakaan johtunut. Johannes ja Erkki olivat nimittäin lähes raittiita. Kuopus, Uuno, sen sijaan aloitteli tuttavuuttaan tuliliemen kanssa. Somero oli kuulu pontikkapitäjä ja etenkin syrjäkulmilla korpikuusen kyyneliä nieltiin ahkeraan. Näillä eväin tuttavuus syveni nopeasti.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]