ISBN 951-1-13265-2, Otava 1998. Sivut 17-23

SOSIALIDEMOKRATIAN SISÄLLÄ

Hyvin muistan sen kirkkaan, lämpimän päivän toukokuun lopulla 1969, kun poliittisen uran mahdollisuus minulle ensimmäisen kerran mainittiin. Olimme Irenen kanssa olleet Olympialaiturilla saattamassa ystäviämme laivaan ja astelimme nyt Laivasillankadun rannan puolta kohti Kauppatoria. Helsingin Sanomat oli sinä aamuna julkaissut loputtoman pitkän listan ehdokkaita SDP:n puoluesihteeriksi: puolueen järjestöpäällikkö Anssi Karkinen, tutkimussihteeri Pekka J. Korvenheimo, päätoimittaja Pauli Burman, ylioppilas Erkki Tuomioja, maisteri Eero Rantala, kansanedustaja Esko Niskanen, Koiviston poliittinen sihteeri Seppo Lindblom, tutkimussihteeri Paavo Lipponen, tiedotussihteeri Jaakko Turkka, pääsihteeri Olavi Hurri, maisteri Ulf Sundqvist, uutispäällikkö Ralf Friberg ja valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa. Lehdistössä spekuloitiin myös "kouluhallinnon virkamies Reijo Virtasesta" ja oltiin tietävinään Paasion sanoneen, ettei puoluesihteeri tule missään tapauksessa puoluetoimistosta.

    On helppo kuvitella, miten syntyvät tuollaiset nimilistat, jotka silloin muotiin tultuaan yhä ovat kuranttia tavaraa. Lehden poliittinen toimitus ja muut politiikkaa tuntevat kerääntyvät kahvipöydän ympärille ja siinä sitten kukin heittää pöydälle mieleentulevia nimiä, jotka voisivat tulla kysymykseen. Haulit ammutaan niin laajalle, että yhden on pakko osua. Ja sitten joku keksii aivan mahdottoman nimen ihan piruuttaan. Sitä nauraa hohotetaan ja päätetään innostuksen vallassa panna sekin mukaan.

   Meidänkin rivimiehen asiantuntemuksellamme oli joka tapauksessa helppo todeta, että HS:n listalla oli nimiä, jotka eivät missään tapauksessa voineet tulla kysymykseen. Oma suosikkini oli Keijo Liinamaa. Mutta Irene asettuikin yllättävälle kannalle. Epäselvään ja takkuuntuneeseen tilanteeseen viitaten hän sanoi: "Pidähän itse varasi. Sinä olet juuri sellainen tyyppi, joka voi olla vastaus kysymykseen. Ja sinulla pitää olla vastaus mietittynä, jos kysytään." Ei hän oikeastaan asettunut millekään kannalle itse tehtävän suhteen, mutta ei se mahdollisuus taitanut olla oikein hänen mieleensäkään.

   Minun mieltäni asia alkoi kuitenkin askarruttaa, vaikken siitä kenellekään maininnutkaan. Turun puoluekokoukseen matkustin kesäkuun alkupäivinä kansainvälisten asiain asiantuntijana. Tarkoituksenani, oli jatkaa Turusta Gotlannin Visbyyn, jossa pidettävässä pohjoismaisessa Unesco-konferenssissa minulla oli alustus.

PUOLUEKOKOUS

Kaunis ilma jatkui. Matkustin yksikseni junalla. Samassa vaunuosastossa oli kansanedustaja Voitto Hellsten, jonka seuraan istuuduin. Voittohan oli aikanaan antanut loistavilla ankkuriosuuksillaan 4x400 m:n viesteissä Suomen kansalle unohtumattomia elämyksiä. Matka meni hauskasti rupatellen.

   Turkuun tullessani kokous oli jo alkanut. Puoluesihteerispekulaatio pyöri vilkkaimmillaan ja oli täsmentynyt kolmeen nimeen: Karkinen, Korvenheimo ja Niskanen. Heitä kutsuttiin kolmeksi muskettisoturiksi ("yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta") siitä syystä, että heidän väitettiin sopineen keskenään, että kaksi muuta vetäytyisi taistelusta enemmistön varmistaneen hyväksi. Tästä tilanteesta lähtien menettelytapavaliokunta alkoi selvitellä tilannetta turkulaisen apulaiskaupunginjohtaja Johannes Koikkalaisen puheenjohdolla.

   Yleiskokouksen päätyttyä perjantaipäivän osalta Kansainvälisten asiain valiokunta piti iltakokouksen, johon osallistuin asiantuntijan ominaisuudessa. Muistelen, että puhetta johti Erkki Tuomioja. Kerrottiin, että asiantuntijaksi oli alun perin ajateltu häntä, mutta kun hänet oli valittu puoluekokousedustajaksi, minut kutsuttiin täyttämään aukko. Silloin emme vielä tienneet, että Tuomioja näin tuli avanneeksi minulle portin politiikkaan.

   Valiokuntakokouksen jälkeen menin illastamaan kokouspaikan lähelle osuusliikkeen ravintolaan. Kello oli jo yli kymmenen, ja ravintola oli täynnä puoluekokousväkeä. Työnnyin pöytään, jossa oli oman puolueyhdistykseni, Helsingin sos.dem. killan, väkeä. Pauli Burmanin ja Arvo Salon muistan, Eero Piimiehen muistelen. Tilasin pihvin. Väenpaljouden vuoksi sen tulo viipyi.

   Yhtäkkiä yhdentoista tienoissa ravintolan ovelle ilmestyi SDP:n tutkimus- ja koulutussihteeri Unto Niemi. Hänen katseensa harhaili ympäri salia; sitten hän otti suunnan meidän pöytäämme kohti, kumartui puoleeni ja sanoi vaimealla äänellä: "Sinulla on kuulemma ne avaimet. Olisiko Sinulla mahdollisuutta tulla nyt heti mukaan, niin päästäisiin liikkeelle."

   Mahdoin olla hölmistyneen näköinen, sillä aluksi en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta sitten alkoi aivojen kiivaasta tyhjäkäynnistä syntyä tulostakin. Olimme iltapäivällä istuneet Sakari Kiurun kanssa yleiskokousta seuraamassa, kun Unto Niemi käveli ohitsemme. Siinä leukailtiin jotain puoluesihteerin vaalista, ja ilmoitimme Sakarin kanssa olevamme kumpikin valmiita kuin suutari sotaan, pilanpäiten tietysti. Sitä sitten yhdessä hohotettiin, hyvääkin vitsiä, mutta lähtiessään Unto katsoi meitä uudelleen, tällä kertaa miettivän näköisenä.

   Tämä kohtaus johti minut arvailemaan, mistä saattoi olla kysymys. Moikkasin pöytäkaverini ja lähdin Niemen perään. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että kuka mahtoi sen pihvin maksaa. Korvausvaatimuksen hyväksyn vieläkin.

   Mutta Pauli Burmanin läpitunkevaa katsetta ei Niemi ollut pystynyt hämäämään. Meidän lähdettyämme hän oli lausunut jylhällä äänellä ja tuoliini osoittaen: "Kohtalon sormi kiersi yössä ja pysähtyi tuon tuolin ylle!"

   Matkalla Unto Niemi selosti minulle, että puheenjohtaja Paasio halusi keskustella kanssani puoluesihteerikysymyksestä. Paasio istui Konserttisalin, jossa kokous pidettiin, viereisen ammattikoulun puoliautiossa kanttiinissa ja mutusteli lihapulla-annostaan. Itse hain tiskiltä hernerokkaa. Näin sitten, lautasten yli, aloimme jutella.

    Paasio kyseli aluksi henkilöhistoriaani. Se että olin tullut sos.dem. liikkeeseen nuorisoliiton kautta ilahdutti häntä selvästi, sillä hän innostui muistelemaan omiakin nuorisoliittolaisaikojaan Sörkassa. Hyvin yksityiskohtaisesti hän muutenkin kävi läpi elämänkaareni, toimintani sos.dem. liikkeessä sekä poliittisen ajatteluni. Sain sellaisen käsityksen, että kuultu miellytti häntä, vaikkei hän sitä oikein selvästi sanonut. Sen hän kuitenkin sanoi, että menisi nyt menettelytapavaliokuntaan ja toisi minunkin nimeni keskustelun piiriin. Sen verran olin asiaa Irenen kehotuksesta miettinyt, että annoin tähän luvan.

   Mutta Unto Niemi tiesi enemmän. Kohta yhteisateriamme jälkeen etäämpänä odotellut Unto sanoi, että olisin nyt Paasion ehdokas. Tästä syystä hän uskoi, että tulisin myös valituksi. Itse en ollut kummastakaan asiasta niin varma.

   Oltiin jo pitkällä aamuyössä, ennen kuin pääsin asuinhotelliini, johonkin Turun laidoille. Soitin Irenelle ja varoitin: "Älä nyt sitten säikähdä, jos aamulla on lehdissä uutisia, joissa esiintyy minunkin nimeni." Kun oli kertonut tapahtuneen, Irene purskahti itkuun ja sai lopulta nyyhkytykseltään sanotuksi: "Voi kauheata! Ja Mannekin viedään huomenna!"

   Manne oli koiranpentu. Isäni kärsi hengityselinten sairauksista, ja lääkäri oli kehottanut häntä kävelemään paljon. Äiti oli kuitenkin valittanut, ettei isä noudattanut neuvoa. Niinpä Irenen kanssa keksimme keinon: jos hänellä olisi koira, hänen olisi pakko käydä kävelyillä. Oman makumme mukaan ostimme hänelle lahjaksi cockerspanielin pennun. Nimestä päätellen se oli aatelissukua, mutta me kutsuimme sitä yksinkertaisesti Manneksi, mistä kennelin omistaja ei oikein pitänyt. Mannea nimittäin vaadittiin kilpailuihin, joissa se voittikin erilaisia ruusukkeita ja arvonimiä.

   Mutta isää Manne ei miellyttänyt. "Kun sillä on noin pitkät korvatkin! Ja muutenkin tuon näköinen." Isä kieltäytyi ottamasta lahjaa vastaan ja Manne jäi meille.

   Irenen ja Mannen välille kehkeytyi intensiivinen suhde, joka oli täynnä rakkautta ja riitoja. Minä en siihen väliin sopinut. Sain kuitenkin Irenen vakuutetuksi siitä, että liikkuvan elämämme vuoksi me emme kykenisi koiraa pitämään. Mannelle ryhdyttiin etsimään uutta kotia.

    Minusta tuntui, että Mannen menetys oli Irenelle suurempi isku kuin minun "menetykseni". Mutta ehkäpä tunne oli vain mustasukkaisuutta.

   Seuraavana aamuna lehdissä todella oli uutisia, joissa esiintyi minunkin nimeni. Kansainvälisten asiain valiokunta kokoontui varhain aamulla luokkahuoneeseen, jossa yöllä oli kokoontunut Uudenmaan sos.dem. piirin ryhmä. Mustalle taululle oli kirjoitettu kaksi nimeä: Kiuru ja Sorsa. Sorsan nimen eteen oli joku piirtänyt kukan. Tuomioja pyyhki nimet pois. Kävimme työhön.

   Valiokuntakokouksen päättyessä ennen yleiskokouksen alkua siirryin Konserttitalon puolelle. Ison puoluekokouksen ilmapiiriä on vaikea kuvailla. Pöydällä on tärkeitä asioita: päätetään suuren kansanliikkeen suuntauksesta ja sen myötä koko kansakunnan kohtaloista. Liikkeelle valitaan johto, joka sekin edustaa näkemystä poliittisesta suuntauksesta, mutta on myös lihaa ja verta, ihailtava tai vihattava ihminen, joka koskettaa tunteita. Ja sitten on jokaisella kokousedustajalla oma taustansa ja omat pyrkimyksensä. Monelle se on ensimmäinen tilaisuus esiintyä valtakunnalliselle kuulijakunnalle, mikä aiheuttaa jatkuvaa kutittavaa jännitystä. Ja kokeneemmat katselevat nuorten innostusta hyvillä mielin. Jokin kiihdyttävä kokoustapahtuma tai yhdessä laulettu taistelulaulu saa suorastaan väreet kulkemaan selkäpiissä ja silmät kirvelemään kuin sieltä pyrkisi kyynel.

   Konserttitalon kahvilassa oli jo Reijo Virtanen. Istuin hänen pöytäänsä ja juttelimme siinä hyvän osan aamupäivästä ympärillämme puoluekokouksen sähköinen kuhina. Mutta todellisuudessa olimme molemmat varmasti yhtä pöllämystyneitä syntyneestä tilanteesta. Kokoussalissa ja aulassa yläpuolellamme kokous kihisi ehdotuksia, kombinaatioita, nimiä ja ties mitä näkökohtia, mutta me kaksi ehdokasta olimme onnellisen tietämättömiä tästä kaikesta.

   Edellisiltana oli ravintolassa helsinkiläisten kesken pidetty Korvenheimoa ja Niskasta vahvimpina. Niskasen kuitenkin arveltiin putoavan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli Turusta. Puolue ei kestäisi sitä, että sen molemmat keulamiehet olisivat Turusta. Mutta Paasio oli myöhemmin meidän keskustelussamme sanonut, ettei hän pitänyt hyvänä puoluesihteerin valitsemista puolueeen palkollisten joukosta. "Siitä seuraa vain pitkällisiä riitaisuuksia." Minä käsitin sen silloin niin, että ehdokkaiden välinen kiista jättäisi liian syviä haavoja. Mutta jos huhu heidän kolmen musketöörin sopimuksesta piti paikkansa, silloinhan se tarkoitti, että he olivat samoilla linjoilla eikä se linja ollut Paasion linja. Paasio saattoikin tarkoittaa haitallista epäsopua hänen ja puoluesihteerin kesken, kuka tahansa kolmesta valittaisiin.

   Tilanteein näin jumiuduttua Paasio oli Lauri Sivosen kertoman mukaan antanut Unto Niemelle tehtäväksi etsiä uusia ehdokkaita. Tämä oli sitten illalla ehdottanut minua. Kun Paasio ei minua tuntenut, hän oli kysellyt muiden mielipiteitä. Pekka Kuusi, jonka kanssa olin työskennellyt SDP:n kansainvälisten asiain toimikunnassa, oli Sivosen mukaan vastannut: "Verrattomasti parempi kain muut esille tulleet. Pitäisin lupaavimpana." Myös Oittinen oli asettunut kannalleni, vaikka hänen alkuperäisenä ehdokkaanaan pidettiinkin Reijo Virtasta. (Olin hiukan aikaisemmin halunnut hakeutua takaisin lapsuuteni maisemiin Itä-Hämeeseen ja ilmoittanut Oittiselle aikovani hakea Heinolaan sijoitetun Opettajain jatkokoulutuskeskuksen johtajan paikkaa. Oittinen oli ajatukseni yksioikoisesti torjunut sanomalla, että minut tarvittiin ehdottomasti Unesco-toimikunnan pääsihteerin tehtävissä.)

   Siirtyessäni kokoussaliin näin, että Paasio ja Korvenheimo kävelivät aulassa edestakaisin ja kävivät intensiivistä keskustelua, joka jatkui ja jatkui. Kokousväki arveli, että Raffu siinä suostutteli Pekkaa luopumaan ehdokkuudesta.

   Myös minun kimpussani kävi suostuttelijoita. Erityisesti jäi mieleeni ryhmä uusmaalaisia kokousedustajia.

   He piirittivät minut seinää vasten. Suoraan edessäni käsivarren etäisyydellä pullisteli lihaksiaan kaksi Lujan voimailijaveljestä. Mutta äänistä ylimpinä kävivät kimppuuni Sinikka Lujan ja Pirkko Värtisen kimakat sopraanot. Tämä joukko vaati uhkauksenomaisesti, että minä vetäytyisin ehdokkuudesta, muuten . . . Sinikka oli entinen pitkäaikainen työtoverini ja Pirkko taas hyvä tuttu nuorisoliitosta. Eivät siinä sellaiset seikat painaneet. Enkä minäkään sellaisessa tilanteessa ruvennut edes keskustelemaan, vaan vastailin samassa äksyssä äänensävyssä.

   Mutta aika parantaa haavat. Niin hyvin Sinikka Luja-Penttilän kuin Pirkko nyk. Meriluodon kanssa suhteet palasivat sellaisiksi kuin ihmisten välien pitääkin olla.

   Jouduin kiertämään eri piiriryhmien kokouksissa esittäytymässä, koska monikaan ei minua tuntenut. Ilmeisesti ei kierros ihan penkin alle mennyt, koskapa enemmistö liputti valintani puolesta. Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että Pekka Korvenheimo luopui ehdokkuudestaan ja minut valittiin muodollisen yksimielisesti. Vaikka joitakin kaunoja jäi kytemään, tämä antoi hyvän lähtökohdan toiminnalleni.

   Nyt alkoi hullunmylly, jonka aikajärjestystä en muistin varassa kykene selvittämään. Vaalin jälkeen pidin jännittyneen kiitospuheen, jossa kaikki meni poskelleen. Vitsini mustasta hevosesta ja punaruunista kompasteli paremminkin kuin puuhevonen. Iltapäivällä kävimme Paasion ja Johannes Koikkalaisen kanssa laskemassa kukat SDP:n ensimmäisen puheenjohtajan Nils Robert af Ursinin haudalle. Kuljettajana toimi Turun sd. kunnallissihteeri Hannu Suhonen, jonka vieressä volkkarin etupenkillä mennessä istuin. Paluumatkalle tulin istuneeksi takapenkille Paasion viereen ja Koikkalainen joutui kuoleman paikalle. Nyt oli alkanut sataa, ja jossakin kurvassa auto päätti jatkaa suoraan kohti liikenteenjakajapylvästä. Volkkarin nokka kiertyi pahannäköisesti pylvään ympärille. Kun siitä noustiin, Koikkalainen kuhmu päässä, hän sanoi: "Kyllä tästä puoluesihteeristä poliitikko tulee. Se aavistaa tilanteet!" Mutta kun saimme kiskotuksi volkkarin irti pylvään syleilystä, se suostui jatkamaan matkaansa. Hannu Suhonen itse taas törmäsi myöhemmin SMP:hen, aivan sisään saakka.

   Illalla puhuin kansanjuhlassa Ruissalossa. Siitäkin muistan vain, kuinka kyhäsin puhetta jonkin aitan vintillä, kun en muualla saanut rauhaa. Ja kun sitten juhlan jälkeen aioin suunnata laitakaupungin majapaikkaani, siihen ilmaantui joukko toimitsijoita, jotka sanoivat, ettei tullut kysymykseenkään, että puoluesihteeri asuisi niin etäällä. Nyt vain noudettaisiin minun tavarani ja minut majoitettaisiin toiseen hotelliin keskustaan. Niin tehtiin, ja keskustan hotellissa minulle annettiin avain kouraan. Taas oltiin aamuyössä ja odotin vain pääsyä nukkumaan. Mutta kun oven avasin, huoneessa nukkuikin jo Jussi Linnamo. Minä asetuin anteeksi pyydellen makuulle huoneeseen tuotuun toiseen vuoteeseen. Jussi murahteli jotakin ystävälliseksi tarkoitettua, mikä ei kuitenkaan oikein siltä kuulostanut - minkä oikein hyvin ymmärsin. Pojat kyllä myöhemmin selittivät, että Jussi oli antanut luvan siirrolleni. Toivon kovasti, että niin todella oli.

   Seuraavana päivänä alkoi sitten se lehti-, radio- ja televisiohaastattelujen sarja, jolle ei loppua ole tullut tähän mennessä. Muistan, että erityisesti korostin "öykkäripolitikoinnin" ajan olevan ohi. Tarkoitin sillä Kepun suoraviivaista tapaa käyttää poliittista etulyöntiasemaansa. Ihmisistä mielessäni oli ensisijaisesti Karjalainen, mutta toissijaisesti Kekkonenkin.

   Kokematon puoluesihteeri siinä heijasteli aatteellisen sosialidemokraattisen rivimiehen tuntoja. Mutta vaikka uskomukseni ehkä sinisilmäinen olikin, uskallan ajatella, että myöhemmällä toiminnallani oli jokin osuus siihen, että kunniallisuus ja uskottavuus ovat sittenkin tänä päivänä politiikassa vallitsevampia kuin 50- ja 60-luvulla, jolloin mikä tahansa oli sallittua.

JOHTAVIA TOVEREITA JA
TYÖTOVEREITA

Puoluekokouksen jälkeisen toiminnan alkaessa entisestä puoluetoimikunnasta suurin osa oli valittu uudelleen. Vakaana vanhoillaan istuivat paikoillaan puheenjohtajana Rafael Paasio, varapuheenjohtajana Olavi Lindblom sekä jäsenistä Tampereen Vilho Halme, Uudenmaan Veikko Helle, Pohjois-Karjalan Valde Nevalainen, Varsinais-Suomen Sylvi Siltanen, jonka katsottiin samalla edustavan naistoimintaa, Satakunnan Väinö Vilponiemi, joka samalla oli nuorisoliiton puheenjohtaja, Oulun Antero Väyrynen ja Ruotsalaisen työväenliiton Lars Lindeman.

   Kymen piiri oli vaihtanut edustajansa Imatran Paavo Tiilikaisesta Haminan Jaakko Hyvöseen. Pentti Viidan valitsematta jääminen liitettiin hänen erimielisyyksiinsä Mauno Koiviston ja Jussi Linnamon kanssa. Karl-August Fagerholm halusi jo vetäytyä viisaan lepoon. Uusiksi jäseniksi oli Hyvösen lisäksi valittu radikaalia nuorta polvea edustamaan Ulf Sundqvist. Hänkään ei ollut aavistanut Turkuun mennessään valintaansa saati sitä, millainen ura siitä urkenisi. Nuorradikaalien kannattamat Alli Lahtinen, Erkki Raatikainen, Arvo Salo ja Erkki Tuomioja sen sijaan jäivät valitsematta.

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]