Jouni
Tervo
Toimittajaliitto, taistolaisten
käsikassara
Saksan liittokansleri Helmut Kohl tunnusti Jerusalemissa keskitysleirien
uhrien muistomerkillä vieraillessaan, että vain
myöhäinen syntyminen saattoi pelastaa hänet
natsismilta. Adolf Hitlerin noustessa valtaan Kohl oli vain
kolmevuotias. Toisen maailmansodan loputtua ja juutalaisvainojen
koko karmeuden paljastuttua hän oli 15-vuotias. Sota,
natsismi ja sosialismi löivät leiman Kohliin. Hänen
poliittisen toimintansa ydin oli pyrkimys kohti yhtenäistä
ja yhdistyvää Eurooppaa.
Kohlin retorinen kysymys on paljon puhuva.
Millainen hänen elämästään olisi
tullut, jos hän olisi syntynyt vuosikymmen aikaisemmin.
Olisiko hän ollut aktiivinen kansallissosialisti vai
monien tavoin natsien hiljainen myötäjuoksija? Olisiko
hän noussut vastustamaan Hitlerin autoritäärisyyttä
vai sulkenut silmänsä? Mikä olisi ollut yksilön
mahdollisuus yhteisön puristuksessa? Kuka kestää
ympäristön paineen ja kenessä on voimaa sitä
vastustaa?
Kohlin kysymys pitää sisällään
myös vastauksen; totalitäärisessä järjestelmässä
yksityisen ihmisen asema on heikko. Olet joko enemmistön
puolella tai sitä vastaan - huonoin seurauksin. Kohl
tietää, että suurin osa saksalaisista oli natsismin
puolella. Osa aktiivisesti toimien, valtaosa vaieten hyväksyen.
Saksalaisen kollektiivisen syyllisyyden ydinkysymys kuuluukin
mitä tein ja miksi vaikenin. Syyllisyyden taakkaa kantaa
kokonainen sotasukupolvi. Toinen polvi, fasismin joukkopsykologialta
pelastuneet, rakentavat maailmankuvaansa toisin kysymyksin.
Kohlin tavoin he etsivät vastausta omaan tilanteeseensa:
mitä minä olisin tehnyt, olisinko kulkenut myötä-
vai vastavirtaan?
Natsismin kukisti sosialismi. Nyt neuvostososialismi
on kuollut ja kuopattu samaan aatteiden joukkohautaan kuin
kansallissosialismi. Fasismi on jo levännyt niin kauan
että se alkaa nostaa taas päätään.
Sosialismin kaatumisesta on niin vähän aikaa, että
itsetilityskään ei ole vielä kunnolla alkanut.
Pyykki on yhä pesemättä. Muualla ja meillä.
Suomessa sotien jälkeinen suhde naapurimaa
Neuvostoliittoon on yhä selvittämättä.
Elämme sen aikakauden ihmisten muistelmien ja mielipiteiden
varassa. Keskeiset kotimaiset arkistot ovat osin olleet yksityisessä
käytössä ja tärkeimmät ulkomaiset
lähteet eivät ole olleet saatavilla. On siis pitänyt
tyytyä siihen mitä asianosaiset ovat puhuneet. Siksi
suomalaiset ja sosialismi on tabu aihe.
Suomalaista itsesensuuria tutkinut professori
Esko Salminen näkee nöyrälle idänsuhteellemme
selkeän syyn: "Uskottiin kysymyksessä olevan
tuhatvuotisen totuuden ja mentiin siinä ikään
kuin voittajan puolelle, joko sillä tavalla että
uskottiin siihen vilpittömästi tai sitten taktisesti.
Ja kyllä aika suuri osa - niin kuin tiedämme - niin
sanotusta älymystöstä meni tähän
linjaan mukaan ja katsoi että se on se tulevaisuuden
suunta ja tulevaisuuden yhteiskunta."
1970-luvun vasemmistoradikalismin vuodet
ovat lähihistorian tutkimattomimpia valkeita läikkiä.
On yhä selvittämättä, millainen oli Neuvostoliiton
todellinen vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kuinka
pitkälle suomalaiset olivat valmiita menemään
myötäilyssään ja minkälaisia muotoja
idänsuhteiden hoito synnytti? Sosialismiin hurahti kokonainen
sukupolvi, joka nyt istuu suomalaisen yhteiskunnan kaapin
päällä. He olivat ikäpolvensa parhaimmistoa,
aktiivisia, älykkäitä, aikaansaavia. Heistä
tuli kaaderi, joka tajuamattaan toimi Neuvostoliiton maailmanvalloituspolitiikan
miinanpolkijana. Heistä ei ole saanut puhua, heistä
ei ole voinut kirjoittaa, koska he olivat "hyviä
ihmisiä hyvällä asialla". Se että
he olivat väärässä, on yhä kielletty
suomalainen keskustelunaihe.
"Keskustelua jarruttaa, että niin
monet toimijat, päättäjät, poliitikot
ja joukkotiedotusvälineissä toimineet toimittajat
ovat vielä tälläkin hetkellä vaikutusvaltaisissa
asemissa yhteiskunnassa. Jos tällaista aatteellista jälkiselvitystä
ryhdyttäisiin tekemään, niin se osuisi nykyiseen
poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin", professori
Salminen sanoo.
Suomettumisilmiön vuoksi kriittisten
kuvauksen antaminen Neuvostoliitosta 1970-1980-luvuilla oli
käytännössä mahdotonta. Idänpolitiikkaan
liittynyt varovaisuus johti Suomessa vaikenemiseen sosialistisen
järjestelmän puutteista. Pärjätäkseen
sisäpolitiikassa poliittisella toimijalla oli oltava
Moskovan hyväksyntä. Näin suomalaiseen poliittiseen
kulttuuriin alkoi imeytyä merkillinen itäinen juonne,
joka palveli Neuvostoliiton etua. Suomalaiset poliitikot alkoivat
Moskovaan kumartaessaan rinnastaa länsimaista demokratiaa
sosialistiseen diktatuuriin. Tätä kutsuttiin sillanrakentamiseksi
kahden järjestelmän välille. Yhteisymmärryksen
luominen oli kansallinen tehtävä. Siihen omistautuivat
poliitikot omien valtaintressiensä toivossa, mutta myös
lehdistö ja julkinen sana. Idänpolitiikkaa johdettiin
ylhäältä eikä veneenkeikuttajia suvaittu.
Sen vuoksi heitä ei säännön vahvistavia
poikkeuksia lukuun ottamatta ollut.
Suomettuminen näkyi lehdistössä
itsesensuurina. Neuvostoliiton asioista ja Suomen ja Neuvostoliiton
suhteista kerrottiin suodatin päällä. Kirjoittelun
oli oltava linjassa ulkopolitiikan perusteiden kanssa. Poikkeamia
valvottiin sekä oman poliittisen eliitin että Neuvostoliiton
edustajien voimin. Yhteisen hyvän nimissä totuuden
vastainen kirjoittelu hyväksyttiin yleisesti. Siitä
tuli normi. Esko Salmisen mielestä rajanveto tahallisen
asioiden vääristelyn ja tiedostamattoman virallisen
mielipiteen suodattamisen välillä on kuitenkin hankalaa.
Suomalaiset journalistit omaksuivat kansallisen tehtävän
niin hyvin, että oikeiston äänenkannattajan
Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukkakin joutui
jälkeenpäin tunnustamaan, ettei hän itsekään
tiennyt milloin hänen kirjoittelunsa muuttui haitallisella
tavalla itsesensuroivaksi. Salmisen mielestä muutosta
on usein vaikea havaita, koska itsesensuuri toimii piilotajuisella
tasolla. Yleisesti hyväksytty oli myös yksityisesti
ymmärrettyä.
Yksi selvittämätön luku journalismin
itsesensuurin historiassa on pienen, mutta sitäkin äänekkäämmän
Toimittajaliitto Ry:n toiminta 1970-1980-luvuilla. Yhdistyksen
jäsenkortiston löytyminen antoi mahdollisuuden asian
käsittelyyn talvella 2000 MOT -televisio-ohjelmassa.
Jäsentietojen perusteella ohjelmassa yritettiin hahmottaa
Toimittajaliiton toimintaa ja merkitystä. Yhdistyksen
laajuuden ymmärtämiseksi jäsentiedot julkaistiin
kokonaisuudessaan ohjelman nettisivuilla. Se aiheutti valtavan,
tunnepitoisen reaktion Toimittajaliiton jäsenkunnassa.
Toimittajaliitto oli SKP:n vähemmistön
eli ns. taistolaisten yhteenliittymä, joka onnistui levittämään
poliittista sanomaansa kaikkiin keskeisiin tiedotusvälineisiin.
Toimittajaliitto oli yksi monista Neuvostoliiton kanavista
Suomeen. Moskova rahoitti parin vuosikymmen ajan Suomen kommunistista
puoluetta ja erityisesti sen vähemmistöä. Rahaa
propagandatyöhön annettiin 1970-1980-luvuilla ainakin
150 miljoonaa markkaa. Taistolaisten saamaa pimeää
tukea lisäsivät muun muassa painotilaukset, opintostipendit,
lentoliput ja matka-apurahat. Toimittajaliittoon kuului vain
osa taistolaisista; järjestössä oli yli 300
toimittajaa, kulttuurivaikuttajaa ja opiskelijaa. Heistä
jotkut olivat jo 1960-1970-luvulla mukana työelämässä,
mutta osa liittyi mukaan vasta myöhemmin opiskeluaikanaan.
Toimittajaliitto tähtäsi tulevaisuuteen värväämällä
riveihinsä nuoria tiedotusalan opiskelijoita. Hyväksi
rekrytointipaikaksi osoittautui Tampereen yliopisto. Se oli
1970-luvulla taistolaisuuden kasvukeskuksia. Useat liittyivät
järjestöön, kun kaikki muutkin tuntuivat niin
tekevät. Oma ajattelu sumentui ajan hengen ja yleisen
ilmapiirin paineessa. Toimittajaliiton tausta ja yhteydet
eivät olleet kaikille selvillä. Joillekin jopa Toimittajaliiton
jäsenkortin antamat vaatimattomat alennusoikeudet joukkoliikennevälineisiin
riittivät syyksi liittyä aatteelliseen järjestöön.
Moni antoi nimensä järjestön käyttöön
ja on sitä myöhemmin katunut.
"Sitä aikaa leimasi omat erityispiirteensä,
jotka tekivät niin helpoksi erilaisiin liikkeisiin menemisen,
mutta ei se sitä tarkoita, että se pitäisi
unohtaa tai kieltää. Toivon että olen tarkkana
etten mene enää mihinkään sellaiseen mukaan
mitä en ole itse ajatellut. Helpostihan käy niin,
että kun on ollut mukana jossain yhteiskunnallisessa
liikkeessä joka myöhemmin osoittautuu kestämättömäksi
tai typeräksi niin sen jälkeen vaikenee loppuelämäkseen,
eikä ota kantaa enää mihinkään. Toivon
että sitä ei tapahdu. Toivon että minulla säilyy
kyky ottaa kantaa asioihin. Mutta sitten kun otan kantaa asioihin
niin olen itse ajatellut miksi olen sitä mieltä
kuin olen. On äärettömän helppo antaa
mielensä toisten johdateltavaksi, on äärettömän
helppo kulkea hyvässä porukassa, on äärettömän
helppo sulkea silmänsä siltä missä itse
asiassa on mukana ja on äärettömän tuskallista
sitten se hetki kun silmänsä aukaisee", tunnustaa
yksi nuorena Toimittajaliittoon mukaan lähteneistä.
Taistolaisilla oli selvä käyttötarkoitus
Toimittajaliitolle. He rakensivat siitä verkostoa tulevaisuuden
tarpeilleen. Nuoret ammattiin opiskelevat toimittajat muodostivat
käyttökelpoisen kanavan. 1980-luvulle tultaessa
lukuisat Toimittajaliittoon opiskelijana liittyneet olivat
edenneet merkittäviin ammatillisiin asemiin. Jos ajanhenki,
neuvostososialismi tai opiskelija-aikainen aatemaailma olisivat
kestäneet, taistolaisilla olisi ollut merkittävä
viides kolonna suomalaisissa tiedotusvälineissä.
Toimittajaliiton roolia ja merkitystä arvioitaessa tämä
näkökulma on ratkaisevan tärkeä.
"Mitään hirveän pahaa
ei kai kukaan ole tehnyt esimerkiksi kenellekään
toiselle ihmiselle. Sen puolesta en kadu. Jyrkkyyttä
kadun jos olen loukannut jotain, mutta en sitä, että
olen ollut taistolainen. Kyllähän sitä oli
hyvien asioiden puolella", muistelee toinen opiskeluaikainen
toimittajaliittolainen.
Toimittajaliitto syntyi aikanaan toisenlaiseen
tarpeeseen. Sosiaalidemokraattisen liikkeen hajotessa vuonna
1959 SDP:stä erkani vasemmistosiipi TPSL ja sen äänenkannattaja
Päivän Sanomat. Toimittajaliitto oli alun perin
lehden AY-osasto. Kun demarit 1970-luvulle tultaessa yhdentyivät,
Toimittajaliitto menetti roolinsa ja taistolaiset valtasivat
sen monien muiden parhaat päivät nähneiden
järjestöjen tavoin omiin tarkoituksiinsa.
Kansandemokraattisessa liikkeessä pitkään
toiminut Yrjö Rautio suhtautuu kriittisesti taistolaisten
toimintaan. Hänen mukaansa Toimittajaliitto oli yksi
monista stalinistisen liikkeen yrityksistä lisätä
vaikutusvaltaa ja -keinoja. Raution mielestä Toimittajaliitto
oli puhtaasti aatteellinen yhdistys eikä esimerkiksi
etujärjestö. Sen tärkein tehtävä
oli ajaa taistolaisten yleistä aatteellista ja poliittista
linjaa ja tavoitteita. Kilpailevan poliittisen suuntauksen
edustajana Rautio pitää selvänä, että
Toimittajaliiton keskeinen päämäärä
oli saada vähemmistökommunistien sanoma leviämään
suomalaiseen tiedotuskenttään.
"Varsinkin kukoistuskautena 1970-luvulla
tällainen pyrkimys oli aika selvä. Toimittajaliitossa
oli tavallaan ytimenä Tiedonantajassa toimiva väki
mutta eiväthän ne itsekään kuvitelleet,
että olisivat voineet vaikuttaa suomalaiseen tiedonvälitykseen.
Tärkein vaikutuskanava oli silloin ilman muuta se että
luotiin tällaisia verkostoja", Rautio sanoo.
Toimittajaliiton jäsenilleen jakamassa
"Toimittajien oikeuksien julistuksessa" tehtiin
jyrkkä ero valtamediaan. "Maamme valtalehdistön,
kaupallisen lehdistön yksityinen omistus ja sen mukanaan
tuomat etupyyteet muodostavat perusristiriidan niin totuudelliselle
tiedonvälitykselle kuin sanavapauden toteutumisellekin",
ohjelmajulistuksessa sanottiin. "Työn itsenäisyys
ja siihen olennaisena osana kuuluva luovuus on kadonnut. Toimitustyöntekijät
on alistettu työnantajan etujen mukaiseen, lukijakunnan
suuren enemmistön etuja vastaan suuntautuvaan tiedonvälitykseen."
Yhtenä liiton päätavoitteista
viestintäpolitiikassa oli rauhanlain edistäminen.
Rauhanlakihanke olisi antanut mahdollisuuksia puuttua konkreettisesti
tiedotusvälineiden asiasisältöön. Toimittajaliittolaisilta
edellytettiin myös aktiivista toimimista idänsuhteiden
hyväksi. Se ei ollut vain toive, vaan suoranainen jäsenkunnalle
annettu määräys. "Joukkotiedotusvälineiden
on edistettävä Suomen ja Neuvostoliiton kansojen
välisen ystävyyden ja luottamuksen jatkuvaa lujittamista
ja maittemme ystävyys- ja yhteistyösuhteiden lujittamista.
Toimitustyöntekijöillä on oltava oikeus ja
velvollisuus omalla työllään edistää
kansojen välisen ystävyyden asiaa, erityisesti Suomen
ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyttä YYA-sopimuksen
pohjalta."
Suuri osa Toimittajaliiton jäsenistä
oli joko suoraan SKP:n jäseniä tai ainakin sitä
lähellä olleen kulttuurityöntekijöiden
liiton jäseniä. Toimittajaliittoa onkin tästä
syystä pidetty laajempana kuin se tosiasiallisesti oli.
Jäseniksi liittyneiden lisäksi myös muiden
taistolaisjärjestöjen aktiivit liikkuivat toimittajaliittolaisten
kanssa samoissa piireissä. Sivullisten oli vaikea erottaa
kuka kuului mihinkin taistolaisuuden alaheimoon. Toimittajaliittoon
aktiivijäsenenä kuulunut Kaisa Karikoski kertoo,
että päämääränä oli ujuttaa
liitolle tärkeitä asioita tiedotusvälineisiin.
"Mielenkiintoisia asioita tapahtui muun muassa niin,
että aikakauslehtien toimittajat tekivät tavanomaisia
töitään, mutta päättivät että
yksi juttu on aina niin sanottu Toimittajaliiton juttu, henkilökohtainen
juttu. Esimerkiksi Kristina Halkolasta tehtiin juttuja",
Karikoski muistelee.
Aatteellisen propagandan levittämistä
varten Toimittajaliitossa oli epävirallinen koordinointielin,
ns. johtotrio. Kolmen eri tiedotusvälineen palveluksessa
työskennelleen miehen salaseura päätti keskenään
mitä asioita kulloinkin piti saada julkisuuteen. "Minusta
se oli aika suoraa se vaikutus. Että sitä oli kahdenlaista:
että ei heitä tarvinnut paljon pyytää
eikä komentaa eikä lahjoa asialle vaan se tapahtui
toimittajaliittolaisten vapaasta tahdosta ja innokkaasti palvelivat
Neuvostoliiton tarkoitusperiä. Mutta totta kai jos asioita
katsotaan Moskovasta päin niin varmasti myös siellä
jaettiin kenties ylennyksiä heidän omille toimihenkilöilleen
joiden katsottiin olevan olleen edesauttamassa sitä,
että näin hienosti asioita Suomessa hoidettiin",
Rautio sanoo.
Johtotrion jäsenistä mielipidevaltaa
käyttää yhä Hymy-lehden nykyinen päätoimittaja
Esko Tulusto. Hän ei kuitenkaan suostu keskustelemaan
julkisesti aiheesta. Tuluston mielestä Hymy-lehden maine
epäpoliittisena julkaisuna ei kestä päätoimittajan
oman poliittisen taustan käsittelyä.
Toimittajaliitto pyrki verkottumaan keskeisiin
tiedostusvälineisiin. Pääpaino asetettiin suuriin
viestintätaloihin Yleisradioon, Helsingin Sanomiin, Suomen
Tietotoimistoon ja Hufvudstadsbladetiin. "Omien havaintojeni
mukaan se toimi kyllä parhaiten Yleisradiossa, mutta
varmasti myös jonkun verran lehdissä", Yrjö
Rautio sanoo. Toimittajaliitto pääsi Yleisradioon
pääjohtaja Eino S. Revon kaudella. Ylessä erityisesti
radion- ja television yhteiskunnalliset sekä kulttuuritoimitukset
keräsivät SKP:n vähemmistön kannattajia.
Revon kaudella Yleisradioon syntyi uudenlaisia ohjelmasarjoja,
joissa punaväriä ei kaihdettu. Esimerkiksi Kaisa
Karikosken ja Raili Lehtosen Työläisen arkea -radio-ohjelma
herätti poliittisuudellaan kritiikkiä.
Yleisradioon syntyi myös toinen vahva
Toimittajaliiton solmukohta. Ruotsinkielinen toimitus tunsi
voimakasta vetoa taistolaisuuteen. Useat sen jäsenistä
kantoivat puolueen jäsenkirjaa. Näin ilmiön
taustaa selvittää palkittu suomenruotsalainen toimittaja
Nils Torvalds: "Ruotsinkielinen Suomi on aika pieni ja
aika tiukan sosiaalisen kontrollin oloissa. joku on puhunut
huoneesta, pienestä valvotusta huoneesta jossa ei ole
mitään kovaa valvontaa mutta erittäin toimiva
sosiaalinen valvonta. 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa
tapahtui jonkinlainen murros joukkoviestinnän puolella.
Murros on itse asiassa merkityksellisempi ruotsinkieliselle
puolelle, koska yhtäkkiä syntyy RKP:n establishmentin
hallitsemille joukkotiedotusvälineille todellinen kilpaileva
vaihtoehto. Se ei ole helppo RKP:lle, eikä se ole helppo
niillekään jotka ovat Yleisradion puitteissa: molemmat
lyövät yli ja hakeutuvat ehkä vähän
vastakkaisiin asemiin."
Toisella rintamalla Toimittajaliitto eteni
myös Helsingin Sanomiin. Kiihkeimpään poliittiseen
aikaan sen toimitusosasto oli niin sanottujen edistyksellisten
voimien eli yleisdemokraattisen rintaman käsissä.
Tosiasiassa valtaa käytti äärivasemmisto ja
Toimittajaliitto. Sanomien toimitusosastoa radikaaleimpaan
aikaan johtanut Markku Valkosen mukaan Ludviginkadun liike
oli enemmänkin yleisdemokraattinen kuin taistolainen.
"Siihen kuului varmasti suurimmalta osaltaan ihmisiä
joiden ajatustapa oli vasemmistolainen, ehkä lähellä
SKDL:ää ja siitä sitten varmasti vasemmalle.
Mutta luulen että se oli jotenkin sellainen aika idealistinen
ryhmä, vaikka se saikin ajoittain kyllä kohtuullisen
merkityksen ja painoarvon."
Toimittajaliitto pyrki luonnollisesti vaikuttamaan
Helsingin Sanomien toimitukselliseen sisältöön.
Uskollisten kaadereiden avulla julkisuuteen ujutettiin omaa
ideologiaa tukevia näkemyksiä. "Luultavasti
useimmat tekivät ihan omia persoonallisia johtopäätöksiään
ja kirjoittivat kuten parhaiten taisivat. On kai oletettavaa
että ainakin joitakin aiheita käsiteltiin Sanomien
lehdissä jotka oli syötetty ulkopuolelta noin tarkoitushakuisesti.
Kuvittelisin esimerkiksi joitain talousuutisia tehtiin siihen
malliin ja mutta useimmitenhan se kun sitä kaikkea ajattelen
on kysymys siitä että puffattiin tiettyjä asioita
jotka ei ehkä muuten olisi uutiskynnystä ylittäneet."
Yksi räikeimmistä esimerkeistä
oli Helsingin Sanomien reportaasi Neuvostoliiton viranomaisten
Virosta löytämästä salakuljetettujen Raamattujen
ja painovälineiden kätköstä. Lehti kertoi
propagandanviennistä Neuvostoliittoon peräti sivun
kokoisella artikkelilla paheksuvaan sävyyn, vaikka Raamattujen
vienti ei rikkonut Suomen lakia tai ollut hyvien tapojen tai
moraalin vastaista. Juttu julkaistiin 4. 5. 1986 otsikolla
"Vaarallisia lahjoja salaperäisiltä suomalaisilta.
KGB löysi salakuljetetun propagandavaraston hylätystä
kaivoskäytävästä Virosta". Kun virallinen
Suomi ei ollut riittävän voimakkaasti reagoinut
Raamattujen vientiin, KGB toimitti materiaalin uutistoimisto
APN:n välityksellä Helsingin Sanomien toimittajalle
ja sai näin haluamansa viestin Helsingin Sanomien sivuille.
