Klik! 23.10.1997 - Alkuluku: Suuri keinottelu


Alkuluku - Tietokirjat

Paavo Haavikko:

Suuri keinottelu Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan

ISBN: 951-884-212-4, Art House 1997. Sivut 50-68.

Muualla Verkkoliitteessä:
Suuri keinottelu -kirjan arvio (22.10.1997)

Schaumanin sankariteko

On helppo vastata siihen kysymykseen, että kuka Eugen Schauman oli. Se on tehty parissa kirjassakin.

Mutta on ehkä syytä lopulta kysyä myös mikä Eugen Schauman oli, mitä hän edusti.

Hän oli senaattorin poika. Sillä on sanottu kuka hän oli. Hän oli sen pienen valtaa eli virkoja sekä omaisuutta omistavan luokan jäsen, joka Suomea hallitsi. Se ryhmä omisti Suomen eikä se sietänyt yläpuolelleen Venäjän keisaria, enää. Venäjä oli antanut tälle ihmisjoukolle omaisuuden jatkuvuuden ja virkoja valittaviksi niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Se joka tätä luokkaa uhkasi oli kuoleman oma.

Sen ehti moni nähdä ja kokea ennen suuren keinottelun aikakauden päättymistä.

Eugen Schaumanin murhateko oli oikeistoterrorin komein ja vaikuttavin suoritus ja saavutus, siihen mennessä.

Erityisen merkittäväksi terroristeille sen teki se, että sitä ei edes luettu ryhmätyöksi.

Eugen Schauman oli mies pimeästä ja tyhjästä. Hän toimi kertomansa mukaan yksin eikä rikoskuulustelu ollut enää hänen itsemurhansa takia mahdollinen. Aktivisteja ei voida moittia siitä että se ei olisi propagandassaan ottanut irti kaikkea mitä tämän nuorukaisen sankariteosta oli otettavissa.

Yksin ei Eugen Schauman kenraalikuvernöörin murhahankkeessa ollut vaan oli yhteydessä muihin terroristeihin.

Lennart Hohenthal ja Eugen Schauman olivat molemmat suunnitelleet tätä murhaa ja Eugen Schauman sai eräänlaisen option yrittää ensin, mutta etsikkoaika kestäisi vain muutaman viikon, ehkä kuitenkin juhannukseen saakka. Eugen Schauman ei tiennyt että hän jakoi murhavuoronsa kaksoisagentin kanssa, sillä Hohenthal työskenteli myös poliisin laskuun.

Eugen Schaumanin yhteysmiehenä toisten terroristien suuntaan oli ollut Gunnar Castren joka oli aktivistien yhteysmies Suomessa ja hoiti Fria Ord -lehtien jakelua. Castren informoi Arvid Mörnen, Herman Gummeruksen sekä J. W. Nylanderin suunnitelmasta.

Aikomuksena oli ollut heittää pommi kun kenraalikuvernööri säntillisesti käveli kohti Tähtitorninkatu 2:ssa olevaa virastoaan.

Mutta uhria odotettiin parin päivän ajan turhaan. Silloin sai Eugen Schauman yrittää.

Lennart Hohenthal oli toiminut kenraalikuvernöörin murhasuunnittelussa kaksoisagentille tyypilliseen tapaan. Hän oli kertonut kaupungilla että hänellä oli itsellään murhahanke vireillä. Tämä tieto saisi samaa asiaa ajavat ottamaan luottamuksella häneen yhteyttä, sitten hän saattaisi valita estäisikö vaiko edistäisi kyseistä hanketta. Se taas riippui hänen toimeksiantajistaan, joiden tehtävänä oli joko suojella taikka myös päästä eroon kenraalikuvernööristä. Hohenthal vuokrasi taikka pitää sanoa suoraan että hänen toimeksiantajansa oli kustantanut vuokrahuoneen hänen käyttöönsä Fabianinkadun varrelta. Varmaa on että siitä saattoi joko puolustaa ja väijyä murhaajia taikka ampua taikka heittää pommin kenraalikuvernööriä kohden. Mutta kumpi toimeksiantajista, santarmit vai anarkistit, maksoivat vuokran ei ole enää tiedettävissä. Oli koottu viiden terroristin ryhmä jonka pitäisi kadulla käydä kenraalikuvernöörin ja hänen seurueensa kimppuun käsipommein ja murhatyön taikka -yrityksen jälkeen paeta paikalta moottoriveneellä, joka veisi henkiin jääneet turvaan. Ryhmän olisi selvittävä myös kenraalikuvernööriä seuraavista poliiseista.

Lennart Hohenthal rakensi taitavan psyykkisen ansan kertoessaan suunnitelmastaan ja tarjotessaan Eugen Schaumanille kuudennen miehen vakanssia ryhmässä.

Tämä päätti kieltäytyä osakkuudesta ja joutui silloin kertomaan omasta hankkeestaan, jonka halusi suorittaa yksin. Nyt hän ei enää ollut yksin. Näin Lennart Hohenthal sai mahdollisuuden joko tuhota Eugen Schaumanin yrityksen taikka innostaa tämän tarvittaessa raivaamaan tieltä hankalaksi käyneen virkamiehen jolla ei ollut keisarikunnalle enää käyttöä. Sillä kenraalikuvernööristä oli tullut rasite. Hän oli kyllä osaksi onnistunut, sillä kutsunnat olivat alkaneet sujua vaikka sotaväkeen ei miehiä määrättykään, mutta toisaalta hän oli saanut aikaan pattitilanteen, joka oli ratkaistavissa sievästi sillä tavalla että hän poistuisi.

On tullut tavaksi kertoa että Eugen Schauman toimi yksin. Kukaan ei ole muistanut kertoa että hänen lähin tukijansa ja innoittajansa oli kaksoisagentti, jonka toisena tehtävänä oli saada kenraalikuvernööri murhatuksi, se oli anarkistien tavoite, toisena tehtävänä oli antaa teloittaa kenraalikuvernööri poliittisen salamurhan kautta, samaan tapaan kuin kuukautta myöhemmin von Plehwe, Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri. Murha ja teloitus muuttuvat yhdeksi ja samaksi, mutta myös Eugenin ajaminen itsemurhaa kohti muuttuu murhaksi. Kaksi uhria, ehkäpä neljä tekoa joista ei rangaistu.

Lennart Hohenthalin säilyminen epäilysten ulkopuolella hänen kaksoisroolissaan viittaa siihen että hän oli tehnyt työnsä hyvin.

Seuraavan vuoden alussa tuli hänen osalleen toinen kunniakas tehtävä.

Viikon kuluttua murhatyöstä ilmestyi Eugen Schaumanin kirje Fria Ord -lehdessä Ruotsissa, tekijän valokuvalla varustettuna. Gunnar Castren oli toimittanut kirjeen ja Schaumanin valokuvan hyvissä ajoin Tukholmaan. Murhatyötä tärkeämpi oli teon propagandamerkitys ja sen hyväksikäyttöön olivat kagaalin miehet valmistautuneet hyvin. Heillä oli nyt arsenaalissaan kansallinen vapaussankari, joka oli toiminut aivan yksin ja omasta aloitteesta, muista hankkeista tietämättä ja muita terroristeja tuntematta.

Tukholman aktivistit ja venäläiset vallankumoukselliset olivat Eugen Schaumanin mielessä aivan hyvässä sovussa ja järjestyksessä.

Tärkeintä mitä Eugen Schauman keisarille osoitetun kirjeensä yhteydessä sanoi sisältyy siihen lauseeseen, jolla hän päätti Gunnar Castreille lähettämänsä viestin:

"Kirjelmää laatiessani olen hiukan ajatellut vallankumouksellista Venäjää. Mahdollisesti voi apu tulevaisuudessa tulla siltä taholta (ellei muu auta)."

Santarmiraportti kertoo:

Ajatusta yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa kannatti myös Eugen Schaumann, joka ei joutunut tämän aatteen piiriin henkilökohtaisesta kokemuksesta vaan "Fria Ordin" ja samoin ajattelevien puoluetovereidensa ansiosta. Eugen Schaumann kirjoitti "Fria Ordissa" 23. kesäkuuta 1904 julkaistussa testamentissaan: "Tätä dokumenttia laatiessani olen hieman ajatellut myös vallankumouksellista Venäjää... Ehkä tulevaisuudessa apu tulee sieltä, jos mikään muu ei auta." Ministerivaltiosihteeri Plehwen kuoleman jälkeen venäläisten vallankumouksellisten ja suomalaisen opposition välinen yhteys käy yhä selvemmäksi ja tiiviimmäksi. "Fria Ord" julkaisee mm. 21. elokuuta 1904 - varauksetta elikkä mielipiteeseen täysin yhtyen - "taistelujärjestön" lausunnon, jossa myönnetään että päätöksen ministerin murhaamisesta oli tehnyt tämä terroristinen järjestö. 2. lokakuuta 1904 "Fria Ord" julkaisee "Revoljutsionnaja Rossijassa" Schaumannin rikoksen johdosta ilmestyneen artikkelin, jossa venäläinen kirjoittaja pahoittelee sitä että "Schaumann otti lojaalin opposition ja uskollisen alamaisen kannan ja siten joutui circulus vitiosukseen, josta ainoaksi ulospääsytieksi jäi itsemurha". Tällä kertaa "Fria Ord" puolustaa "lojaalia vastarintaa" ja todistelee, että "uskollinen alamaisuus, jota osoittaa vapaa kansalainen, vaikka vaatiikin vastarintaa ja kapinaa Häntä kohtaan joka haluaa kantaa monarkin titteliä, ei ole samaa kuin orjallinen tottelevaisuus". Hohenthalin käyttäytyminen murhatyönsä jälkeen osoittaa, että "Revoljutsionnaja Rossijan" sanoma oli mennyt perille ja että on olemassa murhaajia jotka eivät pidä tarpeellisena uhrata omaa elämäänsä."

Eugen Schaumanista tuli kansallissankari. Hänen murhatyön hetkellä käyttämänsä vaatteet olivat ensin näytteillä Porvoon museossa, vailla esinenumeroa. Sieltä ne siirrettiin turvaan Ruotsiin jossa aina altis Sven Palme otti ne johtamansa yrityksen holvissa säilytettäviksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin ampui eräs serbialainen terroristi Itävallan arkkiherttuapariskunnan Sarajevossa.

Myös se oli ahdistetun kansakunnan isku vihattua hallitusta ja komentoa vastaan. Myös se oli alku vaiheille joiden seuraukset olivat arvaamattomat.

Ainut ja ratkaiseva kysymys jota Eugen Schaumanin teon selvittämiseksi ei ole tehty on se että miksi Eugen Schauman niin rumasti valehteli hallitsijalle, jolle hän muutoin omisti mitä alamaisimpia ja nöyrimpiä uskollisuuden vakuutuksia?

Valhe oli turha. Venäläinen osapuoli tiesi hyvin salaliiton suunnitelmista ja ilmeisesti juuri siksi kenraalikuvernööri muutti jokapäiväistä kävelyreittiään virastoaan kohti. Nyt ei enää saattanut yrittää pommin heittämistä kulkutietä hallitsevalta jyrkänteeltä, helposti ja turvallisesti. Mutta Hohenthalille oli vuokrattu huone Fabianinkadun varrella olevasta talosta josta oli viistosti näkymä vastapäätä olevalle kenraalikuvernöörin talolle. Mutta on vaikea tietää oliko santarmilaitos maksanut Hohenthalin vuokran siksi että tämä suojelisi kenraalikuvernööriä ja pitäisi siinä tarkoituksessa silmällä sanottua taloa vai siksi että tämä murhaisi tämän.

Venäläisten vallankumouksellisten ja suomalaisten terroristien toimien seuranta ja konstruointi on juuri tämän kaksoispohjan takia hankalaa.

Murha oli tullut suomalaiseen poliittiseen elämään, siinä viihtyen. Suomalaisen oikeuskäsityksen mukaan vastustajan murhaaminen silloinkin kun tämä ei ollut turvautunut terroriin oli nyt hyvän tavan makaista ja oikeutettua. Eugen Schaumanin teon pyhitys jatkui jo kohta kun Lennart Hohenthal oli ampunut prokuraattori Soisalon-Soinisen, kuten tämän aatelisnimi kuului. Asessori P. Svinhufvud puolusti murhaajaa oikeudessa ja katsoi että teko oli suunnattu koko hallitusjärjestelmää vastaan. Hallitsija oli tehnyt itsensä syypääksi valtionkavallukseen. Hän vetosi hallitusmuodon pykälään joka sanoo:

"Me tahdomme myös uskollisuusvalamme velvollisuuden ja tämän Hallitusmuodon mukaan Hänen kunink. Maj:tillensa näyttää oikeata kuuliaisuutta, hänen käskynsä täyttää, kaikessa kuin ihmisille ja Jumalalle kelpaa hänen käskeä ja meidän tehdä, kaiken oikeuden pitää, hänen ja omamme, niin kuin uskollisten miesten ja alamaisten sopii ja tehtävä on."

Tästä hallitsijan oikeuden ja alamaisten kuuliaisuuden yhdistelmästä ei ole enää paljon jäljellä tässä oikeudenkäynnissä.

Sitten Svinhufvud jatkaa, tuhansien perheiden kuvauksessa kuvaten pikemminkin omaa tulevaa presidenttikauttaan kuin vuosisadan alun idylliä, että näemme Bobrikoffin diktaattorivallalla varustettuna ja pistimiin turvaten rautaisin käsin ajavan maatamme tuhoon, väkivalloin kukistaen kaiken vastarinnan ja herättäen kauhistusta kansassa. Tuhansittain perheitä saatetaan onnettomuuteen, maan kehitys sekä sivistyksessä että hyvinvoinnissa ehkäistään; koko yhteiskuntarakennus uhkaa kukistua. Ja Bobrikoff jo luulee onnistuvansa. Hänen käskyjään totellaan ja kansa on äänetönnä. Mykkä epätoivo leviää.

Silloin Eugen Schauman astuu esiin. Hän on nähnyt kansansa hädän; hän on syvästi tuntenut sen sorronalaisen tilan. Hän on tehnyt päätöksensä - hänen kätensä kaataa sortajan.

Silloin tuntuu kuin taika olisi murrettu. Kansa uskaltaa jälleen hengittää, uskaltaa luottaa tulevaisuuteensa. Vapauden huumaus kulkee koko maan läpitse.

Miten arvostellaan Eugen Schaumanin tekoa?

Suomen kansa on jo antanut vastauksensa siihen. Se siunaa hänen muistoaan. Se tunnustaa, että hän uhraamalla itsensä on vapauttanut maansa sortajasta.

Muuten ei voikaan olla. Kun ajattelee, mitä vääryyksiä maalle oli tehty, kun muistaa että kansa, jos se olisi voinut yhtyä yhteiseen voimainponnistukseen, jos sen valta olisi ollut yhtä suuri kuin sen oikeus on selvä, olisi ollut oikeutettu karkoittamaan kaiken vääryyden ja palauttamaan laillisuuden maahan, silloin on myöskin selitettävissä, että yksityisen teot, jotka ovat suunnatut tuhoa tuottavaa järjestelmää vastaan, käsitetään kansan oikeuden puolustamiseksi, sen elinetujen suojelemiseksi.

Harvoin on murhaa puolusteltu murhalla, sitä ihannoiden, harvoin on kansan elinedut jätetty näin ajattelemattomasti alttiiksi tuholle.

Tekonsa jälkeen kumpikin näistä salaliittolaisista pakeni. Eugen Schauman kuolemaan oman käden kautta, Lennart Hohenthal vankilasta Englantiin.

Uuden asevelvollisuuslain mukaisen asevelvollisuuden voimaansaattamisyritystä Svinhufvud kuvaa sattuvasti:

"Ovelampaa yritystä kuin lahjoa kansan oikeudentunto, tai arvottomampaa tekoa menettelyä kansan petkuttamiseksi suostumaan tähän n.s. reformiin on vaikea ajatella." Svinhufvudin senaatti ei 1918 harkinnut saman lain käyttöönottoa kovin pitkään. Kun sisällissotaan tarvittiin väkeä ei tämä kaikkein halveksittavin ns. reformilaki enää näyttänyt mitenkään arvottomalta menettelyltä.

Juridiikalla oli suuren keinottelun aikana suuret tehtävänsä joita se jatkoi kunnes kysyntä lopahti.

Suomea ovat paljolti johtaneet juristi-poliitikot. He ovat tottuneet katsomaan mitä papereihin on kirjoitettu sen sijaan että osaisivat katsoa ulos ikkunasta jotta näkisivät mitä paperille merkityt sanat tarkoittavat, mitä allekirjoitettaessa, mitä eilen ja mitä tänään.

Aktivistien liikkeen voisi jakaa kolmeen ryhmään: vaikuttajat, propagandan, aseiden ja ihmisten salakuljettajat sekä terroristit.

Välineiden ja ihmisten salakuljettajat olivat tekemisissä molempien ryhmien kanssa niin kuin myös yhteydessä vastaaviin venäläisiin, puolalaisiin ja muihin ryhmiin. Terroristien toiminta laajeni oikeistolaisista myös työväenliikkeen jäseniin.

Naisten osuus tiedustelijoina ja yhteydenpitäjinä sekä elämän sulostuttajina ja ylläpitäjinä oli tärkeä. Yhtä ratkaiseva kuin taiteilijaperheissä, joiden elämää vallankumouksellinen toiminta kaikenkattavana elämänmuotona monin tavoin muistuttikin.

Eräs santarmilaitoksen tiedottaja sanoi Lennart Hohenthalille että tulevaisuudessa hän aikoi käyttää vain naispuolisia urkkijoita, "sillä ottivat tarkoin selkoa kaikesta ja olivat sitä paitsi niin halpoja". Oliko kaksoisagenttien osuus vallankumouksellisten naisten keskuudessa suurempi vaiko pienempi kuin miesten joukossa, ei ole selvitettävissä. Vain se on tiedettävissä että vallankumous pyrki sijoittamaan edustajiaan ohranan joukkoon, ohrana taas omia kaksipohjaisia tiedottajiaan vallankumouksellisiin liikkeisiin.

Tämä kaksinaistoiminta kuului jotenkin kaikkeen mutta ehkä erityisesti venäläiseen käytäntöön. Yksi rooli ei riittänyt. Eivätkä sen takaamat tulot.

Vallankumouksellisuus oli elämänmnoto, jonka täyttivät rahan hankinta sekä saman aatteen eri ryhmien taistelu vaikutusvaltansa kasvattamiseksi. Se oli yhteiskunnallinen liike ja utopia joka toteutuessaan ratkaisi kaikki yhteiset ja yksilölliset kysymykset. Suomalainen terrori ja aktivismi oli valtiollinen liike, joka pyrki provosoimaan hallitsijan käyttämään väkivaltaa niin että kotimainen ja ulkomaille suunnattu propaganda saisivat käyttövoimaa.

Tavoitteena oli saada hallitsija ryhtymään kostotoimiin asehankinnoilla vastarintaan innostettuja suomalaisia vastaan.

Mitä suurempia kansanousun uhrit olisivat sitä selkeämmin olisi näytettävissä maailmalle että Venäjän hallitsija oli kelvoton Suomen suuriruhtinaaksi ja että hänen keisarillinen senaattinsa, joka nimi sillä oli, oli kykenemätön hallitsemaan maata.

Tavoite ei onnistunut.

Mutta aktivismi onnistui yli odotusten niiden kahden ryhmän piirissä jotka olivat vielä tavoitteiltaan epämääräisiä, nimittäin naisten poliittisessa aktivoimisessa sekä työväenliikkeen radikalisoitumisessa väkivallan tielle.

Naiset kagaalin toimissa olivat aluksi Vapaiden sanojen kuljettaia, kuriireja sekä kirjeenvaihtajia, kopioijia kuin myös ajanvietteen ylläpitäjiä. Naiset muodostivat Nais- taikka Rouvasväen kagaalin, joka ei lakannut toimimasta vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen, vaikka naiset saivat silloin äänioikeuden. Kun miehinen kagaali katsoi taistelun voitetuksi, jatkoivat naiset omana pienenä ryhmänään ja saivat toisen sortokauden vaiheista uutta puhtia. Silloin Naiskagaalista tuli lenkki varhaisen aktivismin ja jääkäriliikkeen välillä.

Naiskagaalissa mukana työskennellyt Tekla Hultin kiinnitti huomiota siihen tuhlaavaisuuteen jota aktivistien toimintaan liittyi niin että painotuotteita valmistettiin liian suuria määriä joita sitten jouduttiin käytön puutteessa hävittämään. Naiset hoitivat varojenkeräystä pienillä säästölippailla jotka oli suljettu sinetillä ja varustettu hakaristin onnea tuottavalla merkillä. Varojen keräyksissä ja lehtisten myynnistä kertyi jopa 20.000 kultamarkkaa vuodessa. Se ei ollut suuri saalis, mutta osoitti että yhteiskunnan eturivin naiset pystyivät tarkkaan markkaan.

Sekä miesten että naisten suuri muuntautumiskyky suuren aatteen palveluksessa on silmiinpistävä.

Ratkaisut olivat yksilöllisiä. Eräs naiskagaalin edustaja käytti valeasuna sitä, että oli laittautunut huoraksi.

Taikka portoksi niin kuin rouvashenkilöt olisivat sanoneet, jos olisivat tohtineet, raamatullista sanaa käyttäen.

Valepukujen, provokaation ja kaksoisagentoinnin maailmasta on vaikea saada tarkkaa kuvaa.

Vallitseva logiikka oli sumeaa logiikkaa, sanan virheellisessä merkityksessä, sillä toden ja kuvitellun, mahdollisen ja utopian rajat olivat häilyviä. Käynnissä oli suuri yksilöllistyminen suvun, ammatin ja yhteiskuntaluokan kahleista kohti valtion ylivaltaa, joka oman ryhmän käsissä vaikutti ainoalta mahdollisuudelta.

Kahdesti tai kolmasti kapinaan nousseen Puolan esimerkki, Yhdysvaltojen sisällissota taikka buurisota osoittivat vain miten laajaa huomiota tuhoisakin kapina taikka sota kansalle toi. Propagandan hengessä työskenteleville ihmisille se oli arvo sinänsä.

Ihmisten merkityksettömyyden tunne vaihtui oikeuteen osallistua ja vaikuttaa sotaan ja sankaruuteen, jakaa sen ilo.

Aika oli täynnä suuria saavutuksia talouden ja tekniikan aloilla, mutta nyt myös tavallinen ihminen, tuo konstruoitu hirviö, saattoi olla suuri.

Joskus kyllä vain hetken.

Heinäkuun 18. päivänä surmattiin sisäministeri Plehwe hänen vaunuihinsa heitetyllä pommilla Pietarissa.

Murhan suunnittelija oli Jevno Azev -niminen mies, josta on tapana kertoa että hän oli köyhän juutalaisen räätälin poika. Se ei ole merkillistä, sillä harvoin on kuultu rikkaasta tai hyvin toimeentulevasta juutalaisesta räätälistä. Mutta hänen isänsä oli karannut getosta, ryhtynyt venäläiseksi. Tekeekö tämä hänen perhehistoriansa hänen kaksoisroolinsa yhtään sen helpommin ymmärrettäväksi? Hän oli älykäs ja aikaansaava, mutta myös valmis aina kun siihen oli tilaisuutta ivaamaan ja irvistelemään toisille, on sanottu. Azevia on luonnehdittu pikkurikolliseksi joka oli holtiton raha-asioissa niin että oli ihme miten poliisi saattoi luottaa häneen. Voisi yhtä hyvin sanoa että hän oli kuin luotu vallankumousmieheksi.

Vuosisadan vaihteessa Azev sai sadan ruplan verran palkkaa kuukaudessa, saman summan, jonka Lennart Hohenthal muistelmissaan mainitsee urkkijan kuukausirahaksi. Vuoteen 1903 mennessä oli santarmilaitos nostanut uusien agenttien palkkaamiseen käytettyä summaa 1,4 miljoonalla ruplalla. Jos keskimääräiseksi kuukausipalkaksi arvioitaisiin juuri sata ruplaa niin tällä summalla saisi maksetuksi ehkä 1200 uuttaa tiedottajaa. Se ei ole paljon suurta valtakuntaa ja sen monia kansallisuuksia ajatellen.

Azev raivosi vihasta sisäministeri Plehwea vastaan. Tämä edusti hänelle auktoriteettia joka oli pahin kaikista. Tätä mielentilaansa sisäministeriä kohtaan hän ei paljastanut vain rikostovereilleen vaan myös sisäministeriön palveluksessa olevalle esimiehelleen. Azevilla oli riittävä motiivi suunnitella sisäministerin murha siksikin että hän otti rahaa vastaan sekä sisäministeriöltä että vallankumouksellisilta, tähän samaan tarkoitukseen.

Azev tunsi sisäministerin tavat ja hänen liikkeensä eli sen että tämä joka viikko säännöllisesti samaan aikaan ja samaa reittiä myöten kävi esittelemässä ministeriönsä asioita keisarille. Lopulta pommin heittäneellä vallankumouksellisella oli yhtä helppo tehtävä heittää pommi tämän vaunuihin kuin kaksimetrisellä koripalloilijalla harjoituspallo koriin.

Tunnin kuluttua murhatyöstä sai Genevessä koolla ollut sosiaalivallankumouksellisten puoluekokous kooditetun viestin että sisäministeri oli surmattu.

Tieto aiheutti innostuneen mielenilmaisun kokousväen keskuudessa.

Jevno Azev saavutti elämäntyöllään merkittävän aseman vuosisadan vaikuttajien joukossa. Hänen nimensä mainitaan salaisen palvelun toimia esittelevissä kirjoissa vieläkin ja tämä nimi tarkoittaa kaksoisagentin toimia niiden korkeimmassa kukinnassa. Englantilainen historiankirjoittaja antoi niinkin myöhään kuin vuonna 1969 Jevno Azeville korkeimman kunniamaininnan joka kaksoisagentille on annettavissa: "niin taitavasti hän salasi toimensa että on yhä mahdoton sanoa kumpaa toimeksiantajaansa hän ensisijaisesti petti". Jevno Azev oli vakaumuksen mies ja otti sosiaalivallankumouksellisten taistelujärjestön johtamisen ja murhatöiden suunnittelun yhtä velvollisuudentuntoisesti kuin salaisen poliisin informoinnin näistä tekeillä olevista hankkeista, ei toki kaikista.

Mutta kysymys siitä että ketä ja mitä mikin toiminta viime kädessä hyödytti ja edisti on laajasti aiheellinen.

Ne propagandistit, aktivistit, terroristit, vallankumoukselliset ryhmät jotka tahtoivat edistää vapautta, saivat aikaan suuren terrorin.

Jevno Azevin sosiaalivallankumouksellisen taistelujärjestön murhalistalla oli hallitsijan setä, suuriruhtinas Sergei joka saikin surmansa, mutta myös Nikolai II. Sen hankkeen Jevno Azev olisi ehkä paljastanut. Samanlainen murhalista kuin mikä Suomen johtavia miehiä vastaan oli laadittu ja toteutettokin oli kaksoisagentilla myös Venäjän hallitsijahuoneen jäseniä varten. Englantilainen kirjoittaja toistaa Jevno Azevin juutalaisen syntyperän ja kuvaa hänen ulkomuotonsa sen mukaisesti, ilkeästi. Mutta aikalaiset työtoverit muistivat toista. "Azev näytti meistä erityisen huomaavaiselta, tahdikkaalta ja hyväsydämiseltä. Me kaikki hänen terroristitoverinsa emme vain kunnioittaneet häntä suuresti vaan vieläpä rakastimme häntä suuresti." Hän tarvitsi paljon rahaa, hän matkusti paljon ja pukeutui hyvin.

Ei ihme että Jevno Azevin suomalaiset ystävät ja yhteysmiehet toimivat mielellään hänen kanssaan monien yhteisten taistelujen vuosien aikana.

Joku venäläinen historiankirjoittaja saattaa mainita että venäläisen poliisin, ehkä santarmeja tarkoittaen, käytös oli opettanut suomalaiset vihaamaan kaikkea venäläistä. Mutta santarmeja ei tavallinen suomalainen juuri tavannut kuin passintarkastuksessa eikä venäläistä poliisia koska poliisilaitos oli suomalaisten käsissä. Mutta venäläisviha saattoi syntyä aivan ensi yrittämällä, kuten kävi Hohenthalin kun hän kävi hakemassa venäläisupseerin univormua Pietarista, jossa ei ollut ennen vieraillut.

Pietarin suomalaiselle asemalle saavuin kirkkaana ja leutona talvipäivänä. Mutta ilmassa oli jotain painostavaa, myrskyn enne.

Astuessani ulos asematalosta huomasin tuskallisen näyn, joka ei suinkaan ollut omiaan raskasta mielialaa keventämään. Näin asematalon edessä torilla kaksi valtiollista vankia käsirautoihin kytkettyinä kymmenkunnan poliisin ja santarmin saattamana. Heidät vietiin junasta vankivaunuun, ja ennenkuin he siihen nousivat, katsahtivat he läpitunkevin surullisin katsein ympärilleen. Se katse vihlasi syvästi mieltäni, ja sydäntäni kouristi tuska, kun en voinut tehdä mitään heidän puolestaan. Ovi iskettiin paukahtaen kiinni, ja vaunut vierivät tiehensä...

Ajaessani kaupungin läpi virisivät minussa samat vastenmielisyyden tunteet, joita olin kokenut jo lapsena kun puhe kääntyi Venäjään ja sikäläisiin oloihin.

Tällä ajoretkellä - ensimmäiselläni Venäjällä - sain huomata useita kauhistuttavan eläinrääkkäyksen tapauksia. Näin laihojen hevoskonien kaikin voimin laahaavan suuria puukuormia pehmenneessä lumessa. Kun niiden voimat uupuivat ja ne pysähtyivät levähtämään, niin ajajat antoivat oikean ruoskaniskujen kuuron kohdata niiden selkää, jalkoja, kaulaa, ja kun eläinparat siitäkään huolimatta eivät jaksaneet vetää raskaita kuormiaan, niin miehet hyökkäsivät niiden kimppuun ja suurilla saappaillaan potkivat niitä lakkaamatta vatsaan ja jalkoihin. Kun tämäkään ei auttanut asettuivat he uhriensa eteen ja alkoivat nagaikoillaan ja kepeillä suomia niitä päähän. - Mutta kun samat miehet tulivat kirkon kohdalle, niin he hartaasti paljastivat päänsä ja kääntyen "pyhään rakennukseen" päin tekivät kumarrellen ristinmerkkejään!

Kolme vastenmielistä näkyä, yhtä ja samaa venäläistä luonnetta. Viha oli tyypillistä tyypitettyä vihaa naapurikansaa kohtaan, tavallista tautia.

Lennart Hohenthal oli ollut tilaamassa upseerin univormua tulevaa murhatyötänsä varten Pietarissa, mutta kertoo:

"Omien puuhieni vuoksi tahdoin niin paljon kuin mahdollista välttää poliisin huomiota ja pysyttelin poissa mielenosoituskulkueesta."

Hänellä tuskin oli yhteyksiä pappi Gaponin esikuntaan taikka Pietarin poliisiin niin että olisi saanut tiedon mielenosoituksesta.

Mutta kun mielenosoitus oli muuttunut joukkosurmaksi herätti se valtavaa vihaa koko tätä järjestelmää kohtaan, Hohenthal kertoo.

Sen lakon vuoksi, joka alkoi verisunnuntain jälkeen, ei tilauksiani voitu suorittaa sovittuun aikaan, ja kun työnseisaus uhkasi tulla pitkälliseksi, päätin matkustaa kotiin odottamaan tietoa, että univormuni oli valmis noudettavaksi. Kun keskiviikkoaamuna, tammikuun 25 päivänä, saavuin Helsinkiin, sain heti perille tultuani kutsun tulla ottamaan osaa illan suureen työväenkulkueeseen, joka nyt samoin kuin edellisenä iltanakin pantiin toimeen myötätunnonosoitukseksi Pietarin työväkeä kohtaan ja vastalauseeksi heidän teloittajilleen.

Ajatellen edessäni olevaa tehtävää en täällä sen enempää kuin Pietarissakaan tahtonut ottaa osaa kansankokouksiin. Mutta kun illalla sattumalta kulin senaatintorin kautta samaan aikaan kun kulkue sinne saapui, liityin jälkijoukkoihin. Järjestyksen valvojia ei ennen ollut ensinkään näkynyt, mutta kun kulkueen viimeiset rivit olivat ehtineet Nikolain- ja Hallituskatujen kulmaukseen, hyökkäsi heidän selkäänsä kymmenkunta polisia erään ylikonstaapelin johtamina. Syntyi kiivasta liikuntoa, tungettiin edellä kulkevien päälle; tungoksessa minä käännyin ympäri. Silloin huomasin miten eräs työmies, jota takaapäin oli isketty miekalla kaulan oikealle puolelle, vaipui maahan. Hänen vaimonsa, joka oli kulkenut hänen vierellään, kumartui auttamaan miestään, mutta polisit estivät. Kun hän teki vastarintaa, vietiin hän ilman muuta polisikamariin. Mies jäi pyörtyneenä makaamaan kadulle. Kutsuttiin ajuri ja muutamien saapuville tulleiden toverien avulla haavoittunut nostettiin rekeen ja vietiin kirurgiseen sairaalaan.

Poliisien hyökkäys oli hajoittanut suurimman osan mielenosottajista ja ainoastaan pieni joukko seurasi lippuja, kun käännyttiin Kirkkokadulle. Ylhäällä kirkkomäellä seisoi suoraan poikki kadun järjestetty yksinkertainen rivi poliseja sulkien tien kulkueelta. Siinä oli enää jälellä vain parikymmentä henkeä ja he jatkoivat kulkuaan, mutta noin sadan metrin päässä ampuivat polisit tyhjiä laukauksia ja siten hajoittivat lopulkin. Yksi ainoa mies astui punaista lippua kantaen eteenpäin mäkeä ylös. Silloin polisit hyökkäsivät hänen päälleen, tarttuivat häneen ja väänsivät lipun hänen kädestään. Tämä näkö kiihoitti muutamia raivostuneita naisia viimeiseen tarmokkaaseen yritykseen kerätä hajaantuneet joukot mutta turhaan. Nyt polisitkin luultavasti olivat tuon sivilimiehen, joka niin urhoollisesti oli kantanut punaista lippua, tunteneet omaksi miehekseen, joka ensimäistä hyökkäystä seuranneessa mellakassa oli anastanut yhden lipuista, asettunut kulkueen etunenään ja houkutellut joukot mukaansa - joka tapauksessa minä ja kaikki, jotka seisolvat lähellä minua, näimme miten hän poistui rauhallisesti jutellen polisien kanssa. - Myöhemmin kesällä sama mies pidätettiinkin ja tuomittiin vankeusrangaistukseen siitä, että hän provokaattorina oli ottanut osaa kansankokouksiin ja ollut punaisella lipulla johtamassa mielenosotuskulkuetta tammikuun 25 päivänä.

Kun Hohenthal kertoo saaneensa heti Helsinkiin tultuaan kutsun osallistua työväenkulkueeseen ei hän kerro oliko kutsuja joku kanssa-anarkisti, tuskin, vaiko hänen poliisiesimiehensä urkkijana. Todennäköisesti hänet lähetettiin paikalle poliisin toimesta jotta paikalla olisi siviiliasuisia tiedottajia eli urkkijoita joita ei tunnettu. Mutta näitä anarkisteja on vaikea uskoa edes silloin kun he valehtelevat.

Hohenthal kertoo ensin, totuudenmukaisesti ehkä, että sai kutsun mielenosoitukseen, kohta jo aivan toista.

Hän olikin liikkeellä sattumalta ja samaan aikaan kuin kulkueen jälkijoukko.

Miten moni terroristeista hankki varoja toimintaansa varten myös poliisin salaisessa palveluksessa ei ole enää tiedettävissä.

Lennart Hohenthal, valeurkkija joka pukeutuu murhatekoa varten venäläisen upseerin uniformuun on psykologialtaan koristeellinen ilmestys. Hänen kertomuksensa sairaanhoitajattaresta, jonka hän vankilasairaalassa ollessaan tapaa, on kuin hyvää ajanvietettä, hänen pakonsa Helsingin keskusvankilasta heikkoa toimintaelokuvaa.

Loppu oli onnellinen, hän asettuu Englantiin. Pako onnistui helposti kuin unessa:

Nämä kymmenen minuuttia olivat kuluneet loppuun ja ulkoa selältä kuului sotalaivasta kahdentoista lyönnit. Hetki oli tullut. Minä istuin paikallani vuoteeni reunalla kunnes yövahdin askeleet kuuluivat oveni ulkopuolelta. Kun hän meni alas portaita, nousin minä ylös ja asetuin akkunan eteen ja heti kun askelten ääni oli lakannut kuulumasta, kapusin hiljaa ulos ristikon aukosta, laskeuduin alas maahan ja vedin nuoran mukanani. Ottaen sen mukaani juoksin sukkasillani pitkin vankilan pohjoista sivarakennusta. Kun olin tullut nurkalle, käännyin oikealle ja huusin hiljaa tovereitani. Silloin pisti eräs pää esiin muurin reunalta ja nuoratikapuut laskettiin alas sisäpuolelle. Nopeasti minä riensin niiden luo ja kiipesin ylös. Muurin yläreuna oli peitetty metallilevyllä, ja kun minä kiivetessäni ponnistin jaloillani levyä vasten, syntyi siitä vahva kumahtava ääni, joka pani meidät pelkäämään, että yrityksemme heti paikalla keksittäisiin. Mutta kun kerran olin päässyt ylös muurille, vedin tikapuut mukanani ylös, hyppäsin alas maahan ja olin vapaa!

Siellä seisoi toinen toveri, joka oli ulkopuolella pidellyt tikapuita. Hän ojensi minulle heti ladatun browningpistoolin ja äänettömästi hiivimme ulkopihan yli, josta toverit jo ennakolta olivat sammuttaneet lampun, ja sitten eteenpäin ulos korkeasta paisesta portista, joka ennakolta oli murrettu auki. Tultuani ulos kadulle, kohtasimme pari toveria, joiden asiana oli ollut pitää silmällä, että tie oli vapaa, ja juosten me jatkoimme matkaamme alas rannalle, jossa vene soutajineen oli meidän käytettävänämme. Kuu paistoi leppoisasti, kuvastuen selän tyyneen veteen. Halkojaalat lepäsivät öisessä hiljaisuudessa ja sotalaivojen valonheittäjät huikaisivat silmiämme voimakkaalla valollaan, kun se suunnattiin meidän pientä venettämme kohti, joka tasaisin aironvedoin kulki toista rantaa kohti.

Miten minun pakoani jatkettiin kunnes lopuksi olin turvassa, sitä en voi tässä kertoa.

Samana päivänä kun minä astuin jalallani puolueettomalle alueelle, puhkesi suurlakko Suomessa. Suurella jännityksellä seurasin sitten tapausten kulkua yhä vielä toivoen saavani jonain päivänä palata kotimaahan. Kuitenkin päätin odottaa lisää tietoja, ennenkuin tekisin mitään siinä suhteessa. Kun sitten sain tiedon siitä innostuksesta, jolla tsaarin puolinainen myönnytys otettiin vastaan ja miten perustuslaillismielinen yleisö senaatintorille kokoontuneena lopetti suurlakon kuuntelemalla keisarihymniä paljastetuin päin, silloin täydelleen ymmärsin, että Suomen kansalla vielä oli paljon opittavaa, ja että minun palaamiseni voisi käydä mahdolliseksi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.

Suuri näkymätön käsi auttoi Hohenthalin pyrkimyksiä siirtämällä poliisivartion pois senaatintalosta juuri kenraalikuvernöörin viimeisenä senaatin istuntopäivänä ennen kesälomaa. Se oli ratkaiseva apu Eugen Schaumanille. Sama vahva ja näkymätön käsi hoiti pakovalmistelut ja paon suorituksen niin että Lennart Hohenthal pystyi siihen harvinaiseen tekoon mitä keskusvankilasta noina aikoina pakeneminen merkitsi.

Hohenthal kuvaa lyhyissä muistelmissaan kaksoisagentin työtään ja santarmiesimiestään jotenkin huvittuneesti. Hän vähättelee keskeistä asiaa. Aktivistit eivät yksin olisi pystyneet maksamaan murhasta riittävän hyvin.

Santarmilaitos pystyi kustantamaan paon ja oleskelun Englannissa.

Hän saattoi joka aamu elämänsä loppuun saakka ajatella herätessään että olen murhannut huomattavan henkilön joten olen siis huomattava henkilö, jolla on ollut merkityksensä, ja lisäksi kaksoisagentti. Näin jakautunut toimintarooli sopi monelle.

Kaksoisagenteista käytettiin ranskankielistä nimitystä agent provocateur ja heidän sijoittamisestaan vastapuolen organisaatioon oli kehittynyt tärkeä tiedustelun ala. Kaksoisagentteja käyttivät sekä poliisi että anarkistit. Tärkeätä oli että agent provocateur toimi menestyksellisesti, jopa niin että juuri tämä menestys oli ehkä ainut seikka joka saattoi herättää kieroa huomiota. Kaksoisagentti oli Suomenkin Etsivälle Keskuspoliisille niin kiinnostava asia että Urho Kekkonen suunnitteli asiaa väitöskirjansa aiheeksi ja kävi EK:n stipendiaattina Saksassa 1930-luvun alussa tässä tarkoituksessa aihetta tutkimassa. Yrjö Leino ja Hertta Kuusinen saattoivat olla menestyneimpiä agent provocateur -ihmisiä Suomessa, sillä heidän legendaarinen pakonsa halki talvisodan hankien ja pakkasten on liian kaunis tarina ollakseen totta.

Eugen Schaumannin tukisolu oli pieni ja sinänsä tavanomainen. Siihen kuului kahden jokseenkin passiivisen jäsenen, Gunnar Castrenin ja Johannes Gummeruksen lisäksi Lennart Hohenthal. Tämä oli varmuuden vuoksi murhapäivänä Tukholmassa koska ei saattanut tietää mitä Eugen Schauman yrityksensä ehkä epäonnistuttua tulisi kertomaan. Hän oli salaliittolaisista seuraava vuorossa tässä tärkeässä tehtävässä. Eugen Schauman oli saanut option tälle teolle vain murhapäivään saakka, siitä yksinkertaisesta syystä että sen jälkeen olisi kenraalikuvernöörin kesäloman aika. Lennart Hohenthal oli antanut Eugen Schaumanille jalomielisesti jatkoaikaa koska viikkoa aikaisemmin Schaumanilla oli ollut force majore, kun senaatin ovi oli ollut lukittu ja pääoven edessä seissyt poliisivahti.

Mutta loputtomasti ei Lennart Hohenthal voinut myöntää lisäaikaa. Schaumanin oli aika osoittaa olevansa sanansa mittainen mies.

Kesäkuun 15. päivä oli viimeinen hetki jolloin Venäjän valtakoneisto saattoi päästä hienovaraisesti eroon vaikeaksi osoittautuneesta ja epäonnistuneesta kenraalikuvernööristä. Mitään ei jätetty sattuman varaan. Hohentha1 oli turvassa Tukholmassa, poliisivahdit oli nyt poistettu senaatintalosta jota kohti kenraalikuvernööri kellontarkoin askelin lähestyi.

Hallitsija unohti epäonnistuneen valintansa sangen nopeasti eikä hakenut kostotoimia koska salaliittolaisia oli vain muutama.

Kun keisarikunta oli päässyt eroon sekä Suomen kenraalikuvernööristä että samana kesänä myös Venäjän sisäministeri von Plehwesta, joka samalla toimi Suomen ministerivaltiosihteerinä, olisi saattanut alkaa toteutua se Sergei Witten näkemys siitä että nyt tulisi mahdolliseksi sovitella Suomen ja Venäjän ristiriita ja saada tilanne rauhoitetuksi. Ainakin tämän kehityksen näkyvien ja vaikuttavien esteiden raivaus pois kehityksen tieltä oli tapahtunut rivakasti. Kaukoidässä Japanin kanssa käynnissä oleva sota ja sen huono tilanne vaativat tällaisia epätavallisia toimia sisäisen järjestyksen palauttamiseksi.

Agent provocateur -toiminta edisti ja palveli monia hyviä tarkoituksia. Sen kautta saatiin ensikäden tietoa vallankumouksellisten piiristä santarmilaitoksen käyttöön jonka asia oli harkita miten se näitä tietoja käyttäisi, se teki santarmilaitoksesta entistä tärkeämmän instanssin taistelussa vallankumousta vastaan, samalla kun se näin motivoi santarmilaitoksen ja tiedustelijoiden massakäytön kustannukset, mutta toiminta toi rahaa myös agentille kuin myös auttoi puhdistamaan virkakuntaa vanhoillisista ja pysähtyneistä henkilöistä, joiden ohitse kehitys oli mennyt.

Agent provocateuria autettiin joskus sangen vaikeistakin tilanteista irti kuten Lennart Hohenthalia jonka toimeksiantaja antoi avata Helsingin keskusvankilan niin että mies pääsi lähtemään maasta. Hänen oli täytynyt olla toisella tavalla merkittävä kuin mitä hänen harmittomat muistelmansa antavat ymmärtää.

Aikalaisille ei kaksoisagenttien toiminta ja merkitys ollut yllätys taikka salaisuus.

Kreivi Witte kirjoitti muistelmissaan että Jevno Azev oli antanut määräyksen suuriruhtinas Sergein murhaamisesta.

Kenraalikuvernöörin murha Suomessa oli tapahtunut Venäjän kannalta hyvään ja sopivaa aikaan. Hän oli tehtävässään epäonnistunut ja hänen oli aika poistua. Von Plehwe oli suunnittelemassa myönnytyksiä siihen politiikkaan jota Bobrikov oli edustanut. Kenraalikuvernöörin erottaminen olisi ollut mahdoton teko keisarilta ja siksi hänet säästettiin tältä nöyryytykseltä. Mutta Bobrikovista oli päästävä ja siksi santarmilaitos ryhtyi sille niin tuttuun toimintaan korkean virkamiehen eliminoimiseksi. Lennart Hohenthal ei joutunut vastuuseen keskeisestä osuudestaan kenraalikuvernöörin murhassa. Hänet oli varattu suorittamaan seuraava poliittinen murha Suomessa. Se tapahtui vuoden 1905 alussa. Nyt oli uhrina maan prokuraattori.

Santarmit eivät asettaneet vartiointia senaatintaloon vaikka heillä oli Lennart Hohenthalin, kaksoisagentin, kautta täysi tieto siitä että juuri siellä Eugen Schaumanilla, senaatin kopistilla olisi paras tilaisuus suorittaa murhatyönsä.

Miksi?

Kun kuitenkin kenraalikuvernöörin jokapäiväistä ja säännöllistä kulkureittiä oli muutettu kun oli tiedossa että pommari odotti sen varrella.

Suomen kenraalikovernööri ja Venäjän sisäministeri surmattiin saman kesän 1904 aikana.

Silloin oli kaukoidässä alkanut sota kestänyt jo kuukausia. Japanilaiset olivat ryhtyneet sotaan etupiirinsä laajentamiseksi.

Kreivi Witte oli suhtautunut hyvin kriittisesti niin Suomen kenraalikuvernööriin kuin kollegaansa sisäministeri Plehween.

Yhtään myötämielisempi hän ei ollut ulkoministeriön jatkovalle pyrkimykselle laajentaa Venäjän valtapiiriä kaukana Aasiassa.

Witte oli vuosisatansa harvoja suuria eurooppalaisia valtiomiehiä. Hänellä oli kyky nähdä Venäjän monien tavoitteiden ja sen voimavarojen ristiriita.

Vallankumouksellisen toiminnan verkko oli solmittu hyvin toimivaksi ja sopivan harvaksi Pietarista Suomen kautta Tukholmaan.

Myöhemmin monet suuret kalat sotkeutuivat itse kutomaansa verkkoon eikä heistä enää kuultu. Jotkut olivat kaksoisagentteja.

Vain muutama suurista tekijöistä jäi henkiin murrosvaiheiden ylitse niin että he saattoivat kertoa yhteisistä taisteluiden vuosista.

Muistelmissa ylistivät suomalaisten porvarillisten vallankumousmiesten suorituksia sekä Vladimir Smirnov, venäjän kielen lehtori Helsingin yliopistosta, äidin puolelta suomenruotsalaista sukua, että Nikolai Burenin, joka oli eräs bolsevikkien taisteluvälinehankinnan johtajia. He molemmat olivat onnekkaita myös myöhempinä vuosina. Smirnov meni naimisiin August Strindbergin Karin-tyttären kanssa ja toimi bolsevikkihallituksen uutistoimiston johtajana Tukholmassa. Myöhemmin hänestä tuli pääkonsuli Tukholmaan. Nikolai Burenin taas päätyi Moskovan oopperan johtajaksi. Paljolti heidän muistelmiensa ansiosta tiedetään kohtalaisen paljon suomalaisten aktivistien ja venäläisten vallankumouksellisten yhteistyöstä.

Tarina alkaa kesällä 1899 kun Smirnov oli Pietarin ylioppilaslevottomuuksien takia karkotettu yliopistosta ja palasi Helsinkiin.

Smirnov tapasi armeijasta kapteenina eronneen Johan Kockin, josta myöhemmin tuli punakaartin ensimmäinen päällikkö. Tämä saattoi hänet yhteyteen kahden sanomalehtimiehen kanssa, Reino Drockila oli sosiaalidemokraattisen Arbetaren-lehden päätoimittajana ja A. B. Mäkelä päätoimitti Työmies-lehteä. Kock esitteli Smirnovin myös Konni Zilliacukselle ja Arvid Neoviukselle.

Aktivistien ja bolsevikkien yhteistyö propagandamateriaalin kuljetuksessa alkoi jo 1902 mutta läheiseksi yhteistyö muuttui kun suomalaiset ja venäläiset vallankumoukselliset ryhtyivät hankkimaan aseita tulossa olevaa vallankumousta varten. Näin saivat kuuluisat aselaivat lastinsa ja päämääränsä. Kesällä 1905 sosiaalivallankumoukselliset solmivat yhteyden suomalaisten johtoryhmään johon kuuluivat Zilliacus, Arvid Neovius, Adolf Törngren ja Jonas Castren. Konni Zilliacus kertoo muistelmissaan myös mistä rahat hankkeeseen tulivat. Japanista.

Elokuussa 1905 saapui aselaiva John Grafton sekä kaksi höyrypurtta Suomen rannikolle. John Grafton purki syyskuun alussa osan lastistaan Kemissä, mutta pääosa lastista oli vielä laivassa kun se ajoi karille. Lasti oli käsittänyt 15 kivääriä, 250 pistoolia, panoksia ja räjähdysaineita. Pääosin ne oli tarkoitettu venäläisille, osa suomalaisille. Näin tärkeässä aseiden salakuljetuksessa Jevno Azevin oli toimittava toisen toimeksiantajansa, santarmilaitoksen hyväksi niin että kuljetus ratkaisevasti epäonnistui. Laivan kapteeni John Wilhelm Nylander antoi räjäyttää aluksen. Yritys oli kuitenkin osoittanut että Suomen pitkä rannikko oli sopiva kohde aseiden transitiokuljetuksille.

Jevno Azev, sosiaalivallankumouksellisten terroristijärjestön johtaja, oli käynyt Tukholmassa keskustelemassa Konni Zilliacoksen kanssa jo keväällä 1903. Jevno Azevilla oli takanaan verinen ja menestyksekäs ura samanaikaisesti terrorijärjestön johtajana ja santarmivirkailijana. Nämä kaksi roolia auttoivat häntä onnistumaan työssään. Konni Zilliacus ei osannut varoa tätä miestä, jolle hän uskoi kuljetusverkostonsa tietoja. Pian Azevin lähdettyä alkoi salaisia kuljetuksia kadota ja niiden kuljettajia osattiin odottaa ja vangita.

Suomen kenraalikuvernöörin murhan ja Venäjän sisäministerin ja Suomen ministerivaltiosihteerin von Plehwen murhan välillä ei ollut kuukautta ja seuraavan vuoden alussa ammuttiin Suomen prokuraattori eli oikeuskansleri. Sen suorittaja Lennart Hohenthal oli ollut Eugen Schaumanin vaihtoehtona ja varamiehenä ja samalla myös santarmilaitoksen tiedottaja kuten hän itse kertoo. Myös von Plehwen murhan suunnitellut Jevno Azev oli suomalaistenkin terroristien kanssa työskennellyt kaksoisagentti.

Eugen Schauman oli hyvä vaihtoehto surmatyön suorittajana häneen yhteyttä pitäneelle kaksoisagentille.

Missä määrin tämä tahtoi ja pystyi innostamaan tätä tekoonsa osoittamalla että tämän epäröidessä ottaisi itse teon tehdäkseen?

Suomalaisten aktivistien ja terroristien yhteydet Venäjän erilaisiin vallankumousryhmiin ja näiden merkittävienkin edustajien yhteydet santarmilaitokseen saavat kysymään tämän sakean logiikan motiiveja. Halusiko umpikujaan ajautunut taantumuksellinen suunta Venäjällä raivata pois tieltä Suomen hallitsemiseen liittyneitä henkilöitä korvatakseen heidät sitten toisilla, uuteen tilanteeseen sopivimmalla henkilöillä? Ainakin valtakunta oli Kaukoidässä alkaneen sodan takia totuuden edessä.

Venäjällä tapahtui seuraavina vuosina tuhansia pakkoluovutuksiksi kutsuttuja pankkiryöstöjä jotka olivat useasti verisiä. Helsingissä ryöstettiin Venäjän valtionpankki. Vallankumousta odotellessa tämä mafia murhasi ja ryösti, elääkseen. Venäjän yhteiskunta oli vailla keinoja tätä osittain ulkomailta johdettua ammattirikollisuutta vastaan.

Mutta vanha Venäjä yritti koota virkakuntansa rivit. Puhdistiko se Suomen korkeimman virkakunnan kenraalikuvernööristä ja ministerivaltiosihteeristä aina korkeimpaan lainvalvojaan eli prokuraattoriin saakka yhden ratkaisevan vuoden kuluessa jonka jälkeen Venäjällä alkoi uusi komento?

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]

Paavo Haavikko: Suuri keinottelu

WEBORTAASIT

ALKULUKU

  AKVAARIO
  A. KURKIAINEN
  MONET
  GALLERIA
  PELIT
  HS 100
  ARKISTO