ISBN 951-884-287-6, Art House 2000. Luvusta 5: Kampinkadulla, sivut 138-142.

Omat toimet, oma tila

Mitä Sylvi Kekkonen sitten puuhasi 1940-luvun lopulla ja seuraavina vuosina kotirouvana, kun pojat olivat jo aikuisia, olivat kirjoittaneet ylioppilaaksi ja menivät omia menojaan? Ensivaikutelmana on, että Sylvi Kekkosen tehtävänä oli lähinnä järjestää puitteet miehensä ja tämän tovereiden tapaamisille. Mutta tutkimalla tarkemmin paljastuu, että Sylvi Kekkosella oli oma itsenäinen elämänsä.

   Kekkosilla istuttiin sodan aikana ja sen jälkeen usein iltaa vanhassa kaveripiirissä, entisten opiskelutovereiden kesken. Siellä olivat Kaarlo Hillilä, Kustaa Vilkuna, Paavo Säippä, Lauri Posti, Reino Kuuskoski ja muutama muu. Sylvi laittoi ruoan, siivosi, tiskasi ja kuunteli. Toimittaja Sakari Virkkunen on kertonut Arvo Korsimo -elämäkerrassaan, että Sylvi Kekkonen ei osallistunut itse keskusteluihin, mutta tarkkaili tiiviisti, mitä tapahtui. Hän valitsi sivullisen roolin.

   Herrat tunnustivat auliisti Sylvi Kekkosen ansiot talonemäntänä. Hänellä oli kestämistä, sillä miehet joivat mielellään runsaasti alkoholia ja meno jatkui usein aamuun asti. Mekastusta ja laulua riitti. Kustaa Vilkuna on kiteyttänyt, että illat olivat kosteita ja että sodanjälkeinen köyhyys vaikutti seurusteluun: "Kun oli vähän ruokaa ja viina väkevää!" Sakari Virkkusen mukaan osa porukasta jäi usein yöksi. Sylvi Kekkonen sai valmistaa krapulaisille miehille vielä aamupalankin. Vilkuna muisteli vielä Sylvi Kekkosen kuoleman jälkeenkin: "Kyllä se Sylvi oli kiva tyttö. Korjasi meidän jälkemme aina, eikä sanonut pahaa sanaa." 1960-luvulla Vilkuna muisteli näitä aikoja ja tunteili:

   "Millä tavalla me olimme siellä heidän kotonaan tässä sodan aikana ja ennen sitä, miten on mesottu kauheasti. Muistan kerran kun minä sitten ajattelin, että miten minä koskaan voin enää katsoa Sylviä silmiin, niin tämä oli mitä ystävällisin, kaikki siivonnut siellä ja pannut nätisti paikoilleen ja ei pahaa sanaa sitten meille sano. ( . . . ) Niin ja sitten kun tulee pahoinvoivaksi jne., niin tämä vain kaikki panee paikoilleen ja sanoo kauniisti, että koettaa nyt ihmisiksi olla ja noin hyvästi puhuu. Että oikein teki mieli itkeä . . . ( . . . ) Niin, ja varsinkin sodan aikana, kun ei voinut mitään tehdä, niin se purkausi sitten tuommoisiksi juuri koviksi tiimellyksiksi saattoi mennä yhtäkkiä."

   Ehkä näistä ajoista juonsi juurensa Sylvi Kekkosen vastenmielisyys tiettyjä miehensä lähipiirin jäseniä kohtaan. Hän ei pitänyt Ahti Karjalaisesta. Myös Kustaa Vilkunaan hän suhtautui varauksin, ainakin ajoittain. Arvo Korsimoa hän vierasti tuttavuuden alussa, tosin Kaarina Virolainen muistelee, että Sylvi Kekkonen ei sanonut Korsimostakaan pahaa sanaa. Ja tarinoita Korsimosta ja suhteista häneen on yhtä monta kuin kertojaakin. Korsimo oli värikäs hahmo, joka herätti aikalaisten kertomusten perusteella vahvoja tunteita. Sylvi Kekkosen suhtautumista häneen on mahdotonta jälkeenpäin rekonstruoida, ihmisten kertomusten perusteella. Korsimon oman päiväkirjan perusteella voi sanoa, että hän kunnioitti äärettömästi Sylvi Kekkosta. Jos presidentti oli jumala, rouva Kekkonen oli heti seuraava. Tammikuussa 1958 Korsimo kirjasi vaimonsa visiitistä: "Kerttu on tänään käynyt Tamminiemessä. Hän on kävellyt Seurasaaressa Sylvin kanssa pitkät ajat ja sen jälkeen Tamminiemessä kahvilla. Sylvi oli paljon ja avoimesti kertonut kaikista asioista. Kertulla oli oikein mukava kylämatka. Presidentti oli käynyt useaan kertaan juttelemassa." Kun Kekkonen palasi yöpakkaskriisin jälkinäytöksestä Leningradista tammikuussa 1959, Korsimo merkitsi: "18.45 tuli Tasavallan presidentti vierailulta Leningradista. Olin vastassa. Kovin oli kylmä asemalla. Presidentti oli tyytyväinen, mutta varmasti väsynyt. Matka oli raskas. Sylvikin näytti hyvin väsyneeltä, mutta matka oli hyvä, erittäin tulosrikas."

   Urho Kekkosen lähipiiriin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella kuuluivat myös Postisäästöpankin pääjohtaja Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja. Nämä kaksi herraa tekivät Kekkosen kanssa onnistuneesti korkean tason politiikkaa. Yhteistyö oli läheistä, mutta Juhani Suomen mukaan vaimot eivät olleet tapaamisissa mukana. Ainakin Tuomiojat kuitenkin vierailivat pariskuntana Kekkosilla, vaikka Sylvi Kekkonen ei ollutkaan ihastunut Vappu Tuomiojaan. "Vappu illalla saunassa kanssani, oli oikein miellyttävä tällä kertaa", hän kirjasi allakkaansa vuonna 1953. Miehet tapasivat Auran-Tuomiojan-Kekkosen triumviraattinsa toisia jäseniä Etelä-Esplanadin Savoyn tai jonkun muun ravintolan kabinetissa. Poliitikkojen yhteisissä illanvietoissa oli muitakin ajan päättäjiä. Arvo Korsimo ja Ahti Karjalainen pääsivät mukaan, kun Kekkonen kiinnostui heistä ja heidän kyvyistään. Väki vaihtui Kekkosen ympärillä aivan muutamia vanhimpia opiskelutovereita lukuun ottamatta. Sakari Tuomiojan ja Teuvo Auran kanssa Kekkosella menivät välit poikki heinäkuussa 1953 luulojen ja epäilyjen vuoksi, ja puolisokin merkitsi asian ylös: "Urho suuttunut Teuvolle ja Sakarille."

   Sylvi Kekkonen ei pitänyt siitä, että hänen miestään liehiteltiin. Kokoomuksen Päiviö Hetemäki oli epäilyttävä hänen silmissään sen vuoksi, että kirjoitteli Kekkosesta ilkeitä juttuja lehtiin, mutta tavatessa esitti ystävää. Joidenkin kohdalla alkoholin käyttö saattoi vaikuttaa Sylvi Kekkosen arvioihin. Hän käytti itse sitä erittäin vähän ja pelkäsi sen vaikutuksia läheisiinsä. Mahdollisuuksia vaikuttaa miehensä juomiseen hänellä ei ollut; Urho Kekkonen teki juuri niin kuin katsoi parhaaksi. Ei vaimo voinut hänen tekemisiään rajoittaa, vielä 1920-luvulla Sylvi oli esittänyt laimeita toivomuksia alkoholin käytön vähentämisestä, mutta ei enää myöhemmin. Korkeintaan hän soitti tuttavapiirin naisille ja tiedusteli, tiesivätkö nämä, missä miehet liikkuivat. Kerttu Korsimo ryhtyi usein soittamaan ravintoloihin Sylvin puhelun jälkeen.

   Alkoholi kuului tiiviisti Urho Kekkosen kaveripiirin keskinäiseen seurusteluun. Kekkonen joi miesseurueessa paljon, samalla tavoin kuin muutkin. Kotona Kekkosilla sen sijaan ei juotu. Ruoan kanssa ei tarjottu alkoholia, perheenpää joi itse maidon ja piimän sekoitusta. Yleensä aterioilla oli tarjolla vettä, joskus olutta. Viiniä ei juonut kukaan, kunnes miniä Brita Kekkonen sai tahtonsa läpi ja viiniä sai siitä lähtien jouluaterioilla. Sylvi Kekkonen joi alkoholia hyvin vähän ja harvoin, mutta Brita Kekkonen kertoo, että anoppi opetti hänelle juomasekoituksen: camparisoodan. Heidän yhteisillä matkoillaan Sylvi vei Britan mielellään baariin, jossa rouvat sitten nauttivat lasillisen camparisoodaa.

   Parikymppinen Matti Kekkonen osallistui myös tilaisuuksiin Kampinkadulla. Samoin Taneli, aina siihen saakka, kunnes muutti Moskovaan vuonna 1953 siirryttyään ensimmäiseen ulkomaan työpaikkaansa suurlähetystössä. Pojat asuivat vielä kotonaan, 1950-luvun Helsingissä asuntopula oli valtava. Yksinäisten ja nuorten ihmisten olisi ollut turha haaveillakaan omasta "boksista". Tutkija Panu Pulma on kuvannut tilannetta: "Sodanjälkeiset muuttajat ja kapaloistaan irti potkivat suuret ikäluokat elivät konkreettisessa asuntopulassa ja ahtaudessa." Sodan jälkeen Helsingissä asuttiin vinteillä, siirtolapuutarhamökeissä, piharakennuksissa tai vaikka vanhoissa kanaloissa. Kekkosten pojat asuivat kotona pitkään, Taneli senkin jälkeen kun oli mennyt naimisiin Brita Fagerholmin kanssa kesällä 1952. Matti meni naimisiin Marja Linnalan kanssa keväällä 1954 ja asui tämän kanssa työpaikkojensa myötä Jämsänkoskella, Valkeakoskella, Jämsässä ja myös Helsingissä. "Kotona" asuminen tarkoitti Kekkosilla käytännöllisesti katsoen koko 1950-luvun alkupuoliskon ajan pääministerin virka-asuntoa Kesärantaa. Sylvi Kekkonen kirjoitti allakkaansa tuolloin: "Kotona ja Kampinkadulla etsinyt kadonneita sairaalalaskuja." Luonnollista oli, että Matti Kekkonen muutti puolisoineen Kampinkadulle vanhempiensa kotiin, kun Urho ja Sylvi sitten aikanaan muuttivat sieltä pois. Myöhemmin vuonna 1964 Matti, Marja ja Salla Kekkonen, joka oli syntynyt vuonna 1957, muuttivat Raatimiehenkadulle. Heidän uusi asuntonsa sijaitsi lähellä sitä Puistokadun asuntoa, jonka Urho Kekkonen oli hankkinut siltä varalta, ettei tulisi enää vuonna 1962 valituksi presidentiksi. Tämä talo kulki kansan suussa pitkään Kekkosentalo-nimellä, vaikka Kekkosen asunnossa asuikin vieraita vuokralaisia 1980-luvulle saakka.