12.
Syyskuun yhdennentoista tapahtumat tunnetaan. Kukin muistaa
sen, kuinka sai tietää kaapattujen koneiden iskeytymisestä
World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Kun ensimmäinen
kone törmäsi WTC:n pohjoistorniin, näytti siltä,
että oli tapahtunut onnettomuus. Toisen koneen ilmestyessä
kuvaruuduille tätä tulkintaa täytyi muuttaa.
Siltikään tapahtumat itsessään
eivät selittäneet itseään. Siihen tarvittiin
kulttuuria. Kulttuuri on nimenomaan niiden erilaisten luokittelujärjestelmien
ja diskursiivisten muodostumien summa, joista kielessä
ammennetaan, jotta todellisuudelle annettaisiin merkityksiä.
Kaiken merkitysten tutkimisen avainlause
on:
Missä on merkitystä siellä on valintaa."
Uutisten kohdalla valintoja tehdään
lukemattomia. Miksi jokin tapahtuma uutisoitiin? Olisiko se
huomattu, jos se olisi tapahtunut jossain muualla tai jonakin
muuna aikana? Kenen näkökulmasta tapahtuma kerrottiin?
Mihin yleisön ennakkokäsityksiin uutisessa vedottiin?
Tarinan ulko- tai yläpuolelta kerrotussa
normaaliuutisessa nämä valinnat on luonnollistettu.
Tarinan kertojan tuottamassa sulkeumassa kaiken täytyy
tulla ymmärrettäväksi. Sulkeumaan ei kuulu
spekulointi sillä, mitä valintoja toimijat saati
toimittajat tekivät. Silti on niin, että tarina
olisi jokaisessa käännekohdassaan voinut saada myös
jonkin toisen suunnan, jos toimijat olisivat valinneet toisin,
ja se voidaan aina myös kertoa useammalla kuin yhdellä
tavalla.
Esittäminen on symbolista toimintaa,
jolla on reaalisia vaikutuksia. Jamaikalaissyntyinen kulttuurintutkija
Stuart Hall kertoo tästä kuvaavan esimerkin. Hallin
mukaan palestiinalaisia, jotka taistelevat saadakseen Israelilta
jälleen haltuunsa Länsirannalla olevan maan, voidaan
kuvata joko "vapaustaistelijoiksi" tai "terroristeiksi".
"On fakta, että nämä ihmiset taistelevat.
Mutta mitä heidän taistelunsa
merkitsee?
Faktat yksin eivät riitä selvittämään
asiaa. Käyttämämme kieli - 'vapaustaistelijat'/'terroristit'
- on sitä paitsi osa ongelmaa. Lisäksi tietyistä
ilmauksista, vaikka ne näyttäisivätkin kannaltamme
epätosilta, voidaan
tehdä 'tosia', koska
ihmiset toimivat ikään kuin ne olisivat tosia ja
koska heidän toimillaan on sitten reaalisia seurauksia.
Olivatpa palestiinalaiset terroristeja tai eivät, heistä
tulee terroristeja, jos pidämme heitä terroristeina
ja toimimme tämän 'tietomme' perusteella. Kielellä
(diskurssilla) on näin kouriintuntuvia vaikutuksia käytäntöön:
kuvauksista tulee 'tosia'."
Palkitun City of Quartz -kirjan Los Angelesista
kirjoittanut Mike Davis raportoi näistä vaikutuksista
Long Islandilla, missä hän asuu tilapäisesti.
Davisin mukaan koko maisema on täynnä aggressiivisen
punaisia, valkoisia ja sinisiä viirejä ja nauhoja.
Raivoisa kiihko näyttää kasvavan sitä
suuremmaksi, mitä kauempana ollaan tuhokeskuksesta monikulttuurisella
Manhattanilla. Valtakunnallinen lehdistö ei Yhdysvalloissa
ole kertonut kuin murto-osasta mukilointeja ja päällekarkauksia,
moskeijoiden polttamisia, rikottuja ikkunoita, boikotoituja
kauppoja ja julkisia nöyryytyksiä, joista on muodostunut
jatkuva Kristalliyö.
Jälleen ajankohtainen esimerkki kielen
käytännön vaikutuksista on se, että kun
afganistanilaiset mujáhidín-taistelijat 1980-luvun
alussa polttivat kouluja ja viilsivät auki opettajien
kurkkuja, koska silloinen hallitus oli määrännyt
tytöt ja pojat istumaan vierekkäin samoissa luokissa,
The Times kutsui heitä "vapaustaistelijoiksi".
Kun mujáhidínit ampuivat alas brittivalmisteisilla
Blowpipe-ohjuksilla afganistanilaisen koneen 54:ne matkustajineen,
heitä kutsuttiin kapinallisiksi. Tuohon aikaan heistä
käyttivät terroristin nimeä vain heitä
vastaan taistelleet afganistanilaiset ja neuvostoliittolaiset.
Yhdysvallat kutsui aikoinaan myös Nelson
Mandelaa terroristiksi. Sittemmin hänestä tuli myös
amerikkalaisten silmissä valtiomies.
Missä on merkitystä, siellä
on siis valintaa. Millaisia valintoja tehtiin annettaessa
syyskuun yhdennentoista tapahtumille merkityksiä?
Presidentti Bush kutsui ensimmäisessä
puheessaan hyökkäyksiä pelkurimaisiksi teoiksi.
Syyskuun yhdennentoista iltana hän kuitenkin puhui pahoista
ja halveksittavista terroriteoista eikä enää
luonnehtinut tekoja pelkurimaisiksi. Ehkä presidentin
puheenkirjoittajat olivat ymmärtäneet, että
täydessä polttoainelastissa olevan jumbojetin törmäyttäminen
pilvenpiirtäjään ei pelkurilta onnistuisi.
Presidentti kutsui terroritekoa syyskuun
kahdentenatoista "sotatoimiksi". Nimeäminen
oli ainakin sikäli yllättävä, että
yleensä "sodassa" on kaksi toisiaan vastaan
taistelevaa osapuolta. Tämä määritelmä
ei ole täyttynyt edes Afganistanin pommitusten alkamisen
jälkeen - ellei Kabulia, Kandaharia ja muita kohteita
puolustaneiden hajanaista ilmatorjuntatulta sitten pidetä
"sodankäyntinä".
Tilanteen nimittäminen sodaksi ei tapahtunut
sattumalta. Jos kyse on sodasta eikä rikollisten kiinni
ottamisesta, ei tarvita pidätyksiä, oikeudenkäyntejä,
pitävää näyttöä syyllisyydestä
eikä tuomitsemista. Jos rikollista kiinni ottava poliisi
tappaa epähuomiossa pari sivullista, hän joutuu
oikeuteen. Jos taas vihollista pommittava lentäjä
aiheuttaa siinä sivussa viattomien kuoleman, hän
saattaa saada mitalin. Sitä paitsi: Jos on sodassa, ei
valinnan varaa enää ole. Sota on jo alkanut, eikä
jäljellä ole muita vaihtoehtoja kuin voimankäyttö.
Helsingin Sanomissa 6. lokakuuta haasteltu
sotaretoriikan tutkija Riikka Kuusisto kommentoi Bushin valintoja
näin: "Sanat ovat sikäli tekoja, että
kun vastakkainasettelu lyötiin lukkoon heti ja voimakkailla
sanoilla, Bushilta odotetaan vastatoimia. Että mitäs
nyt sitten teette, jos tämä kerran on sota. Se on
itseään ruokkiva kierre, josta on enää
vaikea Päästä pois. Se sulkee pois mahdollisuuden
analyyttisempaan ja hienovaraisempaan lähestymistapaan."
Sotapuhe edusti siis vaihtoehdottomuuden
puhetta. Mutta se edusti myös umpikujaan johtavaa puhetta.
Mitä järkeä on julistaa sotaa, jota ei voi
voittaa, koska ei yksinkertaisesti ole selkeää vihollista,
jonka alueen voisi vallata tai jonka joukot voisi lyödä?
Eikö "voiton" tavoittelu johdakin tällaisessa
"varjojen sodassa" paitsi siihen, että syyttömät
saavat taas kerran kärsiä, myös siihen, että
vastarinta tämän seurauksena kasvaa ja väkivalta
leviää ja saa entistä kärkevämpiä
muotoja? Mutta ehkä terroristit hakivatkin juuri tätä.
Ehkä Bush meni intoa puhkuen juuri siihen ansaan, joka
hänelle oli viritetty?
Tähän viittasivat Washingtonin
yliopiston professorit Debra Friedman ja Michael Hechter artikkelissaan,
joka julkaistiin Helsingin Sanomissa 29. syyskuuta. Heidän
mukaansa Osama bin Laden "on hyvinkin voinut valjastaa
vahvan ja roolistaan tietämättömän vallankumouksellisen
voiman vastustamaan islamilaisen maailman hallituksia. Tämä
voima on Yhdysvaltain asevoimat. Aivan samoin kuin terroristit
käyttivät kaupallista lentoliikennettä hyökkäyksessään
Amerikan vaurauden ja mahdin vertauskuvia vastaan, bin Laden
käyttäisi Yhdysvaltain asevoimia muurinmurtajana
heikkoja ja korruptoituneita islamilaisen maailman hallituksia
vastaan."
Toisen tärkeän valinnan Bush teki,
kun hän ilmoitti, että Yhdysvallat ei näe mitään
eroa terroriteot tehneiden ja terroristeja suojelevien välillä.
Tekoon syyllisten ja avunantoon syyllisten välisen eron
pyyhkiminen yli tähtäsi tietenkin siihen, että
Bush löytäisi konkreettisen vihollisen ja voisi
ryhtyä sotaansa. Mutta mihin vedetään raja,
kun puhutaan terroristien suojelijoista? Ovatko Saudi-Arabia
tai Arabiemiirikuntien liitto, jotka kuuluvat Osama bin Ladenin
liiketoimien näyttämöihin, myös tämän
suojelijoita, kun ne antavat bin Ladenin rikastua maaperällään?
Eikö niitäkin tulisi johdonmukaisuuden nimissä
pommittaa? Tai pitäisikö NATO:n hyökätä
jäsenmaahansa Norjaan, jossa bin Ladenilla kertoman mukaan
on myös liiketoimia?
Jos kyse on terrorismin vastaisesta sodasta,
eikö se pitäisi kohdentaa nimenomaan Osama bin Ladenin
johtamaan al-Qaida-verkostoon? Kyseessä on monimutkainen
24 ryhmän yhteistyöverkko, jonka soluja on levittäytynyt
lähes 5o maahan eri puolilla maailmaa. Suurin osa verkoston
jäsenistä on lähtöisin kahdesta egyptiläisestä
ääri-islamilaisesta ryhmästä. Verkoston
liiketoimiin kuuluvat sudanilaiset makeisfirma, hedelmien
ja vihannesten vientiyhtiö ja maansiirtoyhtiö sekä
kenialainen kalastusfirma, Tansanian kautta käytävä
timanttikauppa ja Tadzhikistanissa käytävä
pähkinäkauppa.
Kansainvälisten suhteiden ja Lähi-idän
historian tutkija Pertti Multanen huomautti Helsingin Sanomissa
7. lokakuuta, että kukaan ei ole juuri välittänyt
siitä, että Osama bin Laden ei ole afganistanilainen
vaan saudiarabialainen. "Saudi-Arabia ei ole lännen
suuressa taistelussa vihollinen vaan tärkeä liittolainen.
Se on maa, joka pitää pystyssä maailmantaloutta
ja länsimaiden hyvinvointia, ja on saanut palveluksistaan
kunnon palkkion." Multasen mukaan sen sijaan "suureksi
syylliseksi" kelpaa Afganistan, maa jossa ei ole pisaraakaan
öljyä".
Baader-Meinhof -terrorismia Berliinissä
tutkiva Kati Lehto huomautti lokakuun alussa, että jos
Punaiset armeijakunnat olisi 1970-luvulla tehnyt iskun Yhdysvaltoihin,
ei kenellekään olisi tullut mieleenkään
suunnitella kostoiskua Bonniin tai Frankfurtiin. "Terroristeja
suojelevien" nimeäminen on sekin valintojen tulosta.
13.
Ennen pitkää CNN otti käyttöön planssin,
jossa luki "Attack on America". Toiseen torniin
tunkeutuvaa suihkukonetta ja tornien romahtamista näytettiin
yhä uudelleen. Sille, mikä aluksi näytti käsittämättömältä
ja ymmärryksen tuolle puolen menevältä, alettiin
pian antaa merkityksiä. Tapahtuneelle etsittiin syitä
ja selityksiä, ja tietty kertomusmalli nousi esiin. Samaan
tapaan kuin New Yorkiin alias Gotham Cityyn sijoittuvissa
Batman-tarinoissa myös tässä tapahtunutta jäsennettiin
yksinkertaisella "hyvä vastaan paha" -asetelmalla.
Media joutuu tilannetta määritellessään
etsimään populaareja, mahdollisimman monien ymmärtämiä
malleja", huomautti mediatutkija Erkki Karvonen syyskuun
lopussa. "Mikäs sen populaarimpaa kuin populaarielokuvien
selkeän mustavalkoinen 'hyvikset' vastaan 'pahikset'
-maailmankuva". Aivan kuten Batman-tarinoissa myös
tässä paha saatiin rajatuksi suhteellisen vähälukuiseen
hahmojen joukkoon.
Presidentti Clintonilla oli kyseenalainen
kunnia kuvata Osama bin Ladenia ensi kerran yhteiskunnan viholliseksi
numero yksi. Tämä tapahtui vuonna 1998, kun al-Qaidan
terroristit olivat räjäyttäneet pommin kahdessa,
Itä-Afrikassa sijaitsevassa Yhdysvaltain lähetystössä.
Ennen tätä bin Laden oli vaikuttanut eristetyltä
hahmolta, mutta Clinton teki saudimiljonäärille
palveluksen, josta tämä ei ehkä osannut edes
haaveilla.
Bush nuorempi jatkaa edeltäjänsä
jalanjäljissä. Ristiretki bin Ladenia vastaan on
vaarassa tehdä tästä islamilaisen maailman
silmissä uuden Saladinin, tarunhohtoisen sotapäällikön,
joka valloitti Jerusalemin ristiretkeläisiltä takaisin
muslimeille.
Clinton ei tietenkään ollut ensimmäinen
Yhdysvaltain presidentti tai hallituksen jäsen, joka
kohteli vastustajiaan kuin nämä olisivat Hollywood-elokuvan
roistoja. Oliver North kutsui aikanaan palestiinalaista terroristi
Abu Nidalia "yhteiskunnan viholliseksi numero yksi".
Saddam Husseinia verrattiin 1990-luvun alussa ahkerasti Hitleriin.
Sitä ennen oli demonisoitu Iranin hengellinen johtaja
ajatolla Khomeini. Ronald Reagan puolestaan oli soveltanut
Hollywood-oppejaan nimittämällä Libyan johtaja
Muammar Gaddafia "Lähi-idän hulluksi koiraksi".
Myös puhe roistovaltioista kuuluu samaan kyseenalaiseen
retoriikkaan.
Syyskuun yhdennentoista jälkeen Jokerin
ja Arvuuttajan roolin sai Osama bin Laden, terrorismin takapiru
ja kummisetä, joka antoi pahalle nimen ja kasvot. (Pitäviä
todisteita hänen syyllisyydestään tekoon ei
tosin ollut tämän kirjan painoon mennessä tuotu
julkisuuteen. Ison-Britannian hallituksen julkaisemat todisteetkin
jäivät aukkoisiksi "tiedustelusyistä".)
bin Ladenista sanottiin olevan tarjolla
vain vähän tietoa. Hänet esitettiin yhtä
ristiriitaiseksi, käsittämättömäksi
ja oudoksi kuin Batmanin konnagalleria. Hän näyttäytyi
monimiljonääriksi, joka on torjunut kulutuskulttuurin,
samaan aikaan sekä syvästi uskonnolliseksi ja runoutta
rakastavaksi että murhanhimoiseksi mieheksi. Habitukseltaan
Jeesuksen mieleen tuova bin Laden on kansainvälinen liikemies,
jonka laajat toimet käsittävät niin sopimusviljelyn
kuin öljyjohtojen kaupan, mutta joka vihaa Yhdysvaltoja,
kansainvälisen kapitalismin päämaata, joka
puolustaa hänen kaltaistensa toimijoiden oikeuksia maailmantaloudessa.
Lisäväriä kuvaan toivat tieto
bin Ladenin taustasta rikkaan suvun vesana, isänä
ja playboyna samoin kuin tämän insinöörikoulutus,
maanpakolaisuus, asema maailman etsityimpänä miehenä
ja piileksiminen merkillisten Taliban-sissien selän takana
vaikeapääsyisessä Afganistanin vuoristossa.
Päälle päätteeksi kävi ilmi, että
bin Laden oli saanut terroristinoppinsa CIA:lta. Hän
oli siis uusi Frankensteinin hirviö-luomus, joka kääntyy
luojaansa vastaan.
Erkki Karvonen kiinnitti huomiota siihen,
että syyskuun yhdennentoista jälkeiset tapahtumat
muistuttavat lännenelokuvan käsikirjoitusta: "Bush
on kuin oikeamielinen sankarisheriffi, joka ratsastaa kaupunkiin,
josta kuolemaa kylväneet konnat ovat jo häipyneet.
(. . .) Tästä käynnistyy sankarin kostomotiivi,
toimintaohjelma, joka kantaa elokuvan loppuun saakka. Lopussa
sankari saa hyvityksen: paha tuhoutuu jyrkänteeltä
pudoten hidastettuna, karmeasti huutaen. Me kaikki taputamme
käsiämme huojentuneina ja moraalisesti perin tyytyväisinä.
Siitäs sait, inhotus! Parempaa et totisesti ansainnut!"
Tarina vie toimijoita, "meidän on nähtävä
tarinan täyttymys ja pahan monumentaalinen tuhoutuminen".
Kun kertomusta on alettu kertoa tietyllä tavalla, sen
on myös saatava odotusten mukainen loppunsa.
Karvonen huomauttaa, että tarinaa voi
kertoa myös toisin. Esimerkiksi Irakissa tarina saattaisi
alkaa vuoden 1991 Persianlahden sodasta, jossa "vihollinen
kärvensi aavikolle ainakin 100 000 poikaa, isää
ja veljeä ilman että näillä oli mitään
mahdollisuutta vastata tuleen. Kuvattaisiin surevia leskiä,
itkeviä lapsia, äitejä. Kertomus loppuisi New
Yorkin pilvenpiirtäjien savuaviin raunioihin. Oikeudenmukainen
kosto on tapahtunut. ja sitten lopputekstit."
Karvosen mukaan todellisuus on elokuvan
kaltaista siksi, että todellista maailmaa hahmotetaan
samoilla ymmärtämisen rakenteilla kuin elokuvaakin.
"Mutta voi myös olla, että ihmistekoisen todellisuuden
tuotanto noudattaa samaa käsikirjoitusta kuin elokuvaviihteen
teko. Niin terroriteko kuin elokuvatkin ovat ihmisten tuotteita.
Miksipä niiden tuotantoa ei voisi ohjata sama logiikka?"
Ongelmana tässä tietenkin on,
kuten Karvonenkin toteaa, että todellisuus ei lopulta
ole niin mustavalkoinen kuin viihde antaa ymmärtää.
"Hyvä" ja "paha" kietoutuvat toisiinsa
mo nin säikein. Esimerkiksi kirjailija Arundhati Roy
luonnehti Osama bin Ladenia Yhdysvaltojen "perhesalaisuudeksi",
maan presidentin "synkäksi kaksoisolennoksi",
joka on vastaus Yhdysvaltain välinpitämättömyydelle
ei-amerikkalaisten hengistä ja hyvinvoinnista, sen barbaarimaisille
sotilaallisille väliintuloille, despoottisten ja diktatoristen
hallitusten tukemiselle ja sen säälimättömälle
talouspolitiikalle, joka on heinäsirkkaparven tavoin
syönyt itsensä läpi köyhien maiden talouden".
Uutisointi toimii usein myös tapahtumien
ennakoijana. Helsingin Sanomien ulkomaanosaston pääsivun
rubriikkina oli ensin sana "TERRORIHYÖKKÄYS",
sitten sanat "VASTAISKUN VALMISTELU", jotka vaihdettiin
sanaan "TERRORISMI", kunnes päästiin käyttämään
sanaa "VASTAISKU", joka pian korvattiin sanoilla
"ISKU AFGANISTANIIN", jotka taas vaihtuivat sanoihin
"AFGANISTANIN SOTA". Näin rubriikit kerronnallistivat
tapahtumia, sijoittivat niitä ikään kuin ennalta
määriteltyyn kehykseen, terrori-iskusta täysimittaiseen
sotaan johtavaan tapahtumien kulkuun.
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Syyskuun
yhdennentoista merkitys -kirjan arvio (19.11.2001)
