ISBN 951-23-3921-8, Karisto 1999. Sivut 9-29.

Valkoisten voitto

Mitä olisi tapahtunut jos valkoiset olisivat hävinneet sodan Suomessa 1918 ja Virossa heti sen jälkeen? Suomi olisi joutunut Neuvosto-Venäjän vallan alle, ja sitä samaa koko Baltia jo tuolloin.

   Vallatuille maille kävi kurjasti. Se tiedetään nyt kun katsotaan Viroa, Latviaa ja Liettuaa, sitä miten ne nujerrettiin, riistettiin taloudellisesti ja kansoitettiin venäläisillä vuoden 1945 jälkeen. Tai kun katsotaan vallattua Karjalaa tänään. Miten pahasti olisi käynyt, jos aikaa sellaiseen kaltoin kohteluun olisi ollut jo vuodesta 1918, sekä Suomessa että Baltiassa? Siinä mielessä valkoisten voitto vapaussodassa on hyvä asia väestön enemmistölle Suomessa. Se pelasti meidät vieraan vallan sorrolta. Sen sijaan hävinneiden punaisten kohtelu sodan 1918 jälkeen oli kovaa. Siinä kovuudessa ei ole mitään puolustelemista siltä osin kuin se ei ollut pakon sanelemaa.

   Vääryyksille on saatu hyvitystä sotien jälkeen Suomessa. Punaisia on ymmärretty, heidän kärsimyksensä tuotu esiin. Valkoisten propaganda on ammuttu niin täyteen reikiä kuin mahdollista. Katkeruutta on päästy purkamaan. Silti on vääristelyä väittää, ettei yhdessä vuodatettu veri sodassa 1939-45 Neuvostoliittoa vastaan olisi mitään pyhittänyt, kuten jotkut vasemmistolaiset ovat sanoneet. Kyllä se veri sovitti haavoja, ei ehkä punaisten mielissä mutta valkoisten mielissä kyllä, ja se on painava puoli asiaa. Valkoiset olivat tylyjä voittajia 1918 ja varmaa on, että talvisota 1939 vaikutti pehmentävästi heidän sisäpoliittiseen käyttäytymiseensä myöhemmin.

   1960-70 -luvuilla vapaussodasta tarjoiltiin jo voittopuolisesti punaisten näkökulmaa, ja tuotiin esiin hävinneiden kokemat kurjuudet. Punaisten kärsimysten rummutus oli voimakasta ja vuoden 1918 valkoisille alkoi kehittyä ruma maine. Tuskin olen väärässä jos väitän, että sen seurauksena moni nykysuomalainen mieltää sodan 1918 tapahtumaksi, jossa valkoiset löivät punaiset, vangitsivat hävinneet ja tappoivat valtaosan vangeistaan joko teloittamalla tai nälkään.

   Painotettu on esimerkiksi sitä, että valkoisen terrorin uhreja oli huomattavasti enemmän kuin punaisen terrorin. Se tosiasia työntää näkymättömiin erään toisen. Valkoiset voittivat sodan, joten heillä oli enemmän mahdollisuuksia tappaa punaisia kostoksi kuin punaisilla surmata valkoisia. Mikä olisi ollut saldo, jos punaiset olisivat voittaneet? Viipurin murhat huhtikuussa 1918 antoivat esimakua. Silloin punaiset tappoivat valkoisia vankejaan ennen pakoon lähtöä sen minkä ehtivät. Punaisessa Suomessa aikaa sellaiseen olisi ollut paljon enemmän. Lisäksi Suomi olisi ollut osa diktaattori Josif Stalinin ajan Neuvostoliittoa. Siellä tapettiin ja näännytettiin miljoonia ihmisiä. Jos taas joku uskoo, että punainen Suomi olisi voinut säilyttää itsenäisyytensä Neuvostoliiton kyljessä, niin muistelkoon mitä Stalin sanoi Helsingissä vuonna 1917. Hän puhui Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen ylimääräisessä puoluekokouksessa marraskuussa kehottaen Suomen työväkeä kapinaan. Kaikkien maiden köyhälistön on nyt liityttävä yhteen, Stalin oli sanonut: "Täydellinen oman elämänsä järjestäytymisvapaus sekä Suomen kansalle että muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liittyminen Venäjän kansan kanssa!" (Kursivointi tämän kirjoittajan, lainaus J. O. Hannulan kirjasta Suomen vapaussota.)

   On myös turha väittää, etteikö venäläisillä olisi ollut keskeistä asemaa punakapinan johdossa, vaikka he osallistuivatkin suhteellisen heikosti itse sotatoimiin. Joten olettaa sopii, että mikäli punaiset olisivat vuoden 1918 sodan voittaneet, niin Venäjä olisi vaatinut osansa voiton hedelmistä, eli pitänyt luonnollisena Suomen pysymistä tiukasti osana Moskovan valtapiiriä, jopa osana Neuvostoliittoa.

   Yhden havainnollisen esimerkin venäläisten vaikutusvallasta punaisessa Etelä-Suomessa 1918 kertoo E.K. Louhikko kirjassaan "Teimme vallankumousta" vuodelta 1943. Kirja on sittemmin kommunisteja vastustaneen sosisaalidemokraatin kirjoittama ja julkaistu valkoisen vallan aikana 1943, mutta silti sillä on todistusvoimaa. Louhikko kertoo, miten erään telakan johto oli sulkenut puolivalmiiden laivojen piirustuksia kassakaappiin, eikä suostunut antamaan niitä punaisen Kansanvaltuuskunnan käsiin. Uppiniskainen Kone- ja siltatehtaan suuromistaja, vapaaherra Standertskjöld heitti Kansanvaltuuskunnan edustajat ulos kun nämä kävivät pyytämässä avaimia kassakaappiin. Punaisten sisäasiain komissaarina oli Eero Haapalainen, joka suuttui ja määräsi vapaaherran vangittavaksi. Kassakaapin lukko jouduttiin "sähköllä sulattamaan irti". Standerskjöld oli kuitenkin (ilmeisesti aikaisempien liiketoimien vuoksi) hyvää pataa venäläisten kanssa, ja nämä määräsivät Haapalaisen vapauttamaan vapaaherran! (Louhikko ss. 146-148.) "Tässä yksi näyte siitä mitenkä suuri valta venäläisillä vielä ainakin vallankumouksen alkuaikoina oli meidän hallitusvaltaamme", punaisten siviilijohtajiin kuulunut Louhikko itse kirjoittaa.

   Joka tapauksessa selvää, että valkoisten näkökulmaa Suomen vapaussodan syihin ja kulkuun on viime vuosikymmeninä vähäpätöistetty. Heidän syynsä tarttua aseisiin on ikäänkuin työnnetty syrjään. Tänään on helppo unohtaa tilanteen koko dynamiikka, se miltä asetelma näytti silloin kun edessä oleva sota oli vasta tulevaisuutta, vain yksi mahdollisuus monista. Eivät kaikki olleet valmiiksi valkoisia tai valmiiksi punaisia.

   Miten ihmiset päätyivät ottamaan kantaa, ratkaisemaan sen, mihin leiriin he kuuluivat, tai kuuluako mihinkään? Kuinka moni meistä nykyään tietää, että Suomessa oli aikoinaan paikkakuntia, joissa päätettiin, ettei aseellisia kaarteja perusteta ja etteivät saman seudun miehet ryhdy taistelemaan aseellisesti toisiaan vastaan, ja että sodan yleinen paine teki sittemmin nuo sinänsä hienot päätökset tyhjiksi? Näin kävi esimerkiksi Parkanossa ja Kihniössä, jotka pyrkivät puolueettomien paikkakuntien asemaan vielä helmikuussa 1918. Mitä uskottiin, että olisi käynyt valkoisille vapaussodan jälkeen jos punaiset olisivat voittaneet? Kuka muistaa, miltä tilanne valkoisten silmissä näytti 1917? Mitä terroria vastaan he todella kävivät ja toisaalta uskoivat käyvänsä? Miten perusteli ylipäällikkö Mannerheim Tampereen valtausta - hänen päiväkäskynsä maalasi punaisista kapinallisista ruman kuvan. Se oli propagandaa, mutta tehokasta sellaista, koska sillä oli kaikupohjaa. Nuoret valkoisetsotilaat olivat valmiit tekemään mitä tahansa "ukko Mannerheim" käski, ilmenee aikalaiskuvauksista. Ja ukko Mannerheim käski vallata Tampereen.

   Sotaan jouduttiin, kun keisarinvallan romahdus Venäjällä ja nälänhätä Suomessa oli laukaissut järjestysvallan murtumisen ja rettelöinnin aallon täällä tuolloisessa suuriruhtinaskunnassakin - aikana, jolloin Venäjästä irtautumisen tahto oli voimistunut sortovuosien seurauksena. Venäläiset vallankumoukselliset sotilaat ja suomalaiset punaiset lyöttäytyivät yksiin ja osoittivat mieltään vakiintunutta porvarisvaltaa vastaan. Sanasta "veljeily" kehkeytyi kirosana valkoisten suussa. Pula vaivasi, voivarastoja ryöstettiin. Paikoin esiintyi verisiä yhteenottoja. Huhut olivat hurjia - ihmiset näyttivät uskovan mitä tahansa vihollisesta. Kun valkoiset alkoivat luoda helmikuussa Kankaanpäähän Porin pataljoonaa, majapaikaksi otettiin kirkonkylän monet talot mutta ruokapaikaksi määrättiin kansanopisto Ruokojärven toisella puolen. Sinne kun vietiin suuria patoja, luulivat punaiset, että "lahtarit" aikoivat keittää vankinsa niissä! Sinänsä uskomuksen synty on johdonmukainen, vallitsihan maassa nälänhätä. Oli mahdollisesti kuultu huhuja ihmissyönnistä silloiselta Venäjältä. Sieltä on ikuistettu muun muassa torikuva, jossa paikallinen köyhälistö tarjoaa ostettaviksi osittain syötyjä ihmisruumiita: muutama lapsenpuolikas on asetettu näytille myyntipöydälle. Kauppiaiden kasvot ovat kuin kiveen valetut, niistä heijastuu tilanteen hirveys paljon enemmän kuin ihmissielun alaston pahuus.

   Uhkaavalta sekasorron täytyi tuntua suomalaisessakin yhteiskunnassa, jossa oli totuttu sata vuotta kestäneeseen vakaaseen kauteen laillisen järjestysvallan alla, tsaariin luottaen. Siinä kokonaisuudessa työväestön sinänsä ymmärrettävät vaatimukset 8-tuntisesta työpäivästä ja muusta näyttivät isäntien, tehtailijoiden ja hyvinvoivan kansanosan mielestä toissijaisilta, jopa tekosyiltä. Kansakunnan vakaampi osa kirjasi herkimmin vain rettelöinnin, ei sen takana ollutta elämisen piinaa. Mitä kirjoittikaan Merikarvian 60-vuotias kanttori Frans Niklas Santavuori 16-vuotiaalle Martti-pojalleen Satakunnan rintamalle maaliskuussa 1918: "Kauhistuu kun yhä kuulee rintamalle mennessä, että sieltä tultaessa käytellään kirosanoja. Älä sinä Martti kulta vaan totuttele sellaiseen julmaan ja inhottavaan tapaan. Pitää todenteolla ajatella, että vapaustaistelu menestyy ainoastaan Jumalan avulla ja että taistelussa, jossa on alettu taistella murhia ym. raakuuksia ja suuria paheita vastaan, tarvitaan juuri Jumalan apua ja hänen johtoaan."

   Tässä on tarkoitus kuvata sitä miltä tilanne näytti yhden valkoisen suomalaisen silmissä 1918 sitten kun sota oli jo puhjennut. Keskeinen osa selvitystä ovat satakuntalaisen koulupojan Martti Santavuoren kokemukset vuoden 1918 vapaussodasta hänen itsensä muistiin merkitseminä vajaa vuosi taistelujen päättymisen jälkeen. Mukaan liitetyistä kirjeistä osa on on sitäkin lähempänä tapahtumia. Ne on kirjoitettu rintamalla "kiväärien paukkeessa" sodan vielä kestäessä. Kyseessä on rivimiehen tarina hänen itsensä esittämänä, ja juuri sellaisena se on arvokas tänään. Tuon ajan suuret sotaherrat ovat muistelmansa kirjoittaneet ja ne on julkistettu aikoja sitten. Tällaisia ruohonjuuritason esityksiä on sensijaan tullut julki vähän. Samanlaisia sotamiehiä kuin Martti Santavuori oli yhtä monta kuin valkoisessa armeijassa miehiä, useita kymmeniä tuhansia. Mutta vaikka taistelijoita oli paljon, sinnikkäitä kynämiehiä oli harvassa. Siksi tällaisia koko henkilökohtaisen sotaretken sisältäviä rivimiehen raportteja on jäänyt jälkipolville nähtäviksi vain muutama, eikä yhtään tällaista toista samanlaista.

    Saamme havainnollisen kuvan siitä, mitä sota oli Suomessa 80 vuotta sitten tavallisen taistelijan kannalta käytännössä, miltä se tuntui ja haisi. Tarina on myös aika kattava. Siihen sisältyy koko vapaussodan ajanjakso, ja silminnäkijän kuvaus sotaretkestä, joka alkoi venäläisten aseriisunnasta Pohjanmaalla ja päättyi voiton paraatiin Helsingissä 16.5.1918. Puuttuu mukanaolo oikeastaan vain itäisen Suomen tärkeistä taisteluista: yksi mies ei pysty olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan. Martti-poika taisteli vapaaehtoisena valkoisten puolella, ja päiväkirja ja kirjeet kertovat selkeästi miksi. Hänen tavoitteensa oli vapaa, Venäjästä irroitettu Suomi. Suomalaiset punaiset hän mielsi murhaajiksi ja vallankaappaajiksi, jotka pyrkivät väkivalloin ylivaltaan Suomessa Venäjän tuella.

   Sodan jättämät arvet ja epäluulo olivat sittemmin syvät. Vihollisuuksien sisällissotaluonteesta seurasi, että hävinnyt osapuoli nujerrettiin perusteellisesti. Alusta alkaen tiedettiin puolin ja toisin, että vain täydellinen voitto riittäisi, Martti Santavuori kirjoitti myöhemmin teoksessaan Suomen sotahistoria vuonna 1942. Vasta talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan yhdessä vuodatettu veri paransi haavat, hän arvioi suhdettaan entisiin punaisiin.

   Moni valkoinen siis tunnusti vasta vapaussodan jälkeen, että myös punaisista useille 1918 oli ollut vapaussota - heille, jotka taistelivat olojensa parantamiseksi Suomessa. Sotakiihkon vallitessa, propagandan ja huhujen rumputulessa, taistelujen, ajoittaisen ryöstelyn ja mielivallan kestäessä 1918 vihollinen miellettiin roskaväeksi. Omasta mielestä kostettiin aina raakuuksia, joita vastapuoli oli ensin tehnyt. Siinä mielessä tämän raportin julkaiseminen on valkoisen suomalaisen kädenojennus punaisille suomalaisille ja heidän perillisilleen isäni haudan takaa. Kun puolin ja toisin kerrotaan miltä vihollinen näytti, vastaava sota ei ehkä koskaan toistu. Ainakaan viholliskuvan rakentaminen saman mallin mukaan tuskin onnistuu.

   Siltä kannalta on mielenkiintoista miten esimerkiksi juuri Martti Santavuori, "valkea suomalainen", muokkasi epäluulonsa kohteet uudelleen sotien jälkeen. Entisistä punikeista, vihollisista, joita aikanaan oli katseltu kiväärin tähtäimen läpi, tulikin nyt kunnon työväkeä. Heistä kehkeytyi aseveljiä, jotka olivat taistelleet Suomen itsenäisyyden puolesta Neuvostoliittoa vastaan 1939-45, ja joista parhaimmat oli vuoden 1918 sodassa petetty propagandalla ja houkuteltu sisällissotaan väärin perustein - näin siis valkoisten mielestä.

   Sotien jälkeen Martti Santavuoren epäluulon kohteiksi täsmentyivät ne suomalaiset, jotka pyrkivät valta-asemiin Moskovan tuella Suomessa. Heitä oli sekä oikealla, vasemmalla että keskustassa. Vihollisia olivat tietysti myös ne venäläiset, jotka olisivat halunneet liittää Suomen osaksi Neuvostoliittoa. Jo Urho Kekkosen toiminta suhteessa Neuvostoliitton synnytti isässäni syviä epäluuloja. Toisaalta hän myönsi Kekkosen Moskovaa tyynnyttelevien toimenpiteiden tarpeellisuuden kylmän sodan aikaisessa tilanteessa Suomessa. Sanamukaisesti punaista Martti Santavuori näki vasta epäisänmaallisissa kommunisteissa, jollaisia siis eivät hänen mielestään olleet kaikki ihmiset vasemmalla. Esimerkiksi Ele Aleniusta isä arvosti ja piti miehestä ihmisenä. Rajalinja kulki Hertta Kuusisen kohdalla. Viimemainitun Martti Santavuori luokitteli pesunkestäväksi isänmaan petturiksi, Terijoen hallituksen yhä toimivaksi etäispäätteeksi Suomessa.

   Joskus sellaiset asenteet saivat huvittavia muotoja. Äitini kertoo isän ja Hertta Kuusisen kohtaamisesta eräillä coctail-kutsuilla 1960-luvun Helsingissä: Martti Santavuori oli tuolloin Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, ja Hertta Kuusiselle lienevät olleet kiinnostavia kaikenlaiset kontaktit sen ajan taiteilijapiireihin. Niinpä hän pyrki vaihtamaan muutaman sanan myös Martti Santavuoren kanssa. Isä näki lähestymisyritykset silmäkulmastaan ja aina kun Hertta K. pääsi uhkaavan lähelle, Martti S. pyörähti äkisti kuin väkkärä sellaiseen suuntaan, että tuli kääntäneeksi H. Kuusiselle selkänsä. Siinä tilanteessa isä siis käyttäytyi kuin pahimman laatuinen tosikko, mikä oli erittäin epäluonteenomaista hänelle enää tuossa kypsässä iässä.

   Kun asenteet ovat noin jyrkkiä, ne joko siirtyvät isältä pojalle vääjäämättä tai ne torjutaan. Minun kohdallani kävi niin, että torjuntaa ei ollut. Synnyin huhtikuussa 1945, joten varhaisesta lapsuudestani asti sodan jälkitunnelmatolivat vahvat ja julkilausutut sekä etenkin julki lausumattomat ryssänpelot vallitsevia sekä perheen sisällä että ympäristössä. Sellainen siivilöityy monin eri tavoin lapsen tajuntaan. Tunnetasolla se kaikki tiivistyi sanaan kommunismi, siihen miten ja millainen mielikuva siitä tunkeutui lapsen mieleen suomalaisessa porvarisperheessä tuolloin. Se oli sana, joka monasti kajautettiin hampaiden välistä kuin kirous, kovalla koolla.

Vanhan vihkosen tarina

Isäni Martti Santavuori kuoli syksyllä 1972 hieman ennen kuin olisi täyttänyt 71 vuotta. Olin itse silloin 27-vuotias. Koko ikäni olin tiennyt, että isä oli ollut talvi- ja jatkosotien aikana ammattisotilas, mutta koskaan hän ei kertonut meille lapsille sotakokemuksistaan. Minä tunsin hänet aina kirjailijana, ja näin hänet asepuvussa vain vanhoissa valo- ja muotokuvissa. "Isäsi mielestä muut miehet puhuivat aivan liikaa sodasta", Kaino-äitini muisteli kerran. Isää kuulemma oli myös vaivannut se, että jatkosodan aikana hän ei toiminut aivan etulinjassa vaan rintaman esikunnassa.

   Jatkosodan jälkeen Martti Santavuori ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi toimittuaan sitä ennen sotahistorian opettajana sotakorkeakoulussa. Silloin hän oli everstiluutnantti. Kirjoja isä oli julkaissut jo upseerivuosinaan salanimellä Olavi Uoma sekä omana itsenään. 1960-luvulla hän toimi myös Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana. Niinpä oli yllätys kun useita vuosia isän kuoleman jälkeen löysin hänen arkistoistaan pienen käsin tehdyn teoksen nimeltä "Suomen vapaussodassa I:n krenatöörirykmentin mukana". Alaotsikkona toisella kansilehdellä lukee: "Muistoja vapaustaistelusta". Se oli jo kellastumaan päässyt, ruutupaperille kirjoitettu 106-sivuinen vihkonen A5-kokoa. Kannen Martti Santavuori oli itse kuvittanut piirtämällä. Myös sisäsivujen piirrokset ovat hänen itse laatimiaan. Vihkonen kertoo isän omin sanoin hänen kokemuksensa Suomen sodasta 1918. Tuolloin Martti Santavuori oli siis 16-vuotias. Hän taisteli vapaaehtoisena valkoisten puolella - taatusti etulinjassa. Teos on päivätty maaliskuulle 1919, eli muistelmat on kirjattu paperille alle vuosi sodan päättymisen jälkeen. Kun syksyllä 1996 löysin isän arkistoista lisäksi osan niistä kirjeistä, joita hän oli kirjoittanut rintamalta kotiväelleen ja ystävilleen sekä kirjeitä, joita hänelle oli tuolloin lähetetty, päätin koota kaiken kirjan muotoon.

   Martti Santavuori oli säilyttänyt aineiston kootakseen siitä joskus jotakin. Se jäi häneltä tekemättä. Kokonaisuutena aineisto antaa nyt 80 vuotta myöhemmin havainnollisen kuvan siitä miten sotaa 1918 käytiin, minkälaiset olivat rintamaolot valkoisten puolella, miten huolto toimi, mikä oli silloisen koulupojan ajatusmaailma, ja miten vanhemmat ja isot veljet yrittivät huolehtia nuoresta Martista. Hän oli perheen kuopus, nuorin lapsista, joita oli kaikkiaan kolmetoista Merikarvian kanttorin Frans Niklas Santavuoren (1854-1928) perheessä. Sisällissodan alkaessa kanttoriperheen aikuisia lapsia asui jo eri puolella Suomea, osa heistä alueella, joka jäi punaisille. Huolta siis riitti, ja se näkyy kirjeissä, joilla perhe yritti pitää selkoa jäsentensä kohtaloista.

   Kirjeistä myös selviää, että nuori Martti Santavuori oli kohtalainen "luupää". Kotiväelleen hän kirjoitti Satakunnan rintamalta talvella 1918: "Luotisade oli niin ankara, että kun vein Peltomaasta vateja, vei luoti yhden kädestäni palasiksi. Oli ihme, etten kuollut sillä välillä, sillä ainakin kuusi kertaa olin punasten maalitauluna. Ja hengissä vain tulin aina. En ymmärrä mitä ihmiset tappelusta pelkäävät. Minä vain en paljoa viitsi vääristellä ja kyykkiä kivien takana. Suorana ja käyden, se on vanha taksa." [Kirje 1]

   "Ei se sellainen rämäpää myöhemmin ollut", äitini kommentoi luettuaan kirjeen hänkin ensi kertaa vasta nyt 1990-luvulla. (Hän tutustui Martti Santavuoreen lähemmin vasta 1940-luvulla.) Kyseinen kirje on kotirintamalle osoitettu, nuoren miehen reippaaksi tarkoitettu viesti, mutta luultavasti se pitää paikkansa kuvaamiensa tapahtumien osalta. Kirjeessä mainittu vatien vieminen tarkoittaa, että Martti oli komennettu keittiöhommiin tuon taistelun aikana. Se saattoi tuntua nuoresta miehestä hyvinkin kunniattomalta. Miksi? Koska tuossa vaiheessa sotaa miehet ainakin läheisessä Kankaanpäässä oli jaettu kolmeen ryhmään sotakelpoisuuden mukaan. Ensimmäisessä ryhmässä olivat nuoret naimattomat miehet, ja heidät ohjattiin vaarallisimpiin tehtäviin rintamalle. Toisessa ryhmässä olivat vanhemmat perheelliset miehet, jotka hoitivat enimmäkseen vartiopalvelusta ja muuta tärkeätä mutta kuitenkin keskimäärin hieman vähemmän vaarallista asiaa. Kolmannessa ryhmässä taas olivat epäluotettavat ainekset. Heitä käytettiin siivoamiseen, puiden pilkkomiseen ja vastaavaan. Näin kertoo L. I. Kaukamaa kirjassaan Porin seutu itsenäisyystaistelun vaiheissa vuodelta 1933. Joten voi olla, että nuorta, vapaaehtoisesti rintamalle lähtenyttä Martti-krenatööriä harmitti kun hän joutui sodan tuossa vaiheessa toimimaan myös keittiöhommissa. Siksi kavereille piti vähän näyttää. Huolestunut kanttori-isä muistuttaakin Marttia, että "sotamiehenkin on velvollisuus itseään suojella mitä mahdollista on ja sitten antautua Herran haltuun ja hänen varjelukseensa." [Kirje 7]

   Tunnetta Martti Santavuoren sotapäiväkirja tihkuu. On luultavaa, että vihkonen sisältää tuskin ollenkaan tietoista vääristelyä, niin puhdasta paatos on. Menestyksellisesti sujuneesta "Lampin tappelusta" maaliskuussa 1918 lähellä Ahlaisia Martti-poika kertoo, että "kiitokseksi jaettiin sotilaille puoli kahvikupillista paloviinaa, jota ainoastaan muuan kuularuiskumies ja minä partiopoikina kieltäydyimme ottamasta". Sen sijaan luultavaa on, että valkoisille kunniakkaat asiat korostuvat ja kunniattomat, jos sellaisia kohdalle osui, jäävät kertomatta. Valkoisten oman sotapropagandan ja sitä tukeneet paikalliset tarinat nuori krenatööri Santavuori näyttää lisäksi nielleen kakistelematta.

   Näistä paikallisista tarinoista yksi tulee vastaan jo päiväkirjan ensi sivuilla. Seinäjoella koulua käynyt, Pohjanmaalla aktivistiksi ryhtynyt, ja siellä aseensa saanut Martti saapuu kotipaikkakunnalleen Merikarvialle helmikuussa 1918 ilmoittautuakseen rintaman esikunnassa. Hän ei siten ole nähnyt omin silmin kotiseutunsa tapahtumia itsenäisyystaistelua edeltävinä kuukausina. Niinpä hän nojautuu kuulopuheisiin kertoessaan miten paikkakunnan venäläiset riisuttiin aseista tärkeässä puhelinkeskusristeyksessä Tuorilassa ja muualla. Ne kuvaukset pitävät yhtä muiden tietojen kanssa. Sensijaan ristiriitaa muuhun tietoon on siinä mitä Martti Santavuori kertoo asetoimituksista. Ilmeisesti pelkkiin huhupuheisiin nojautuen hän mainitsee päiväkirjassaan, että Merikarvian rannikon edustalla Viitamerellä on koko syksyn 1917 eräs saksalainen aselaiva purkanut lastiaan. Sellaisesta ei löydy mainintaa muista lähteistä. Sen sijaan Merikarvian lähellä Enskerin saaren ja Ouran saariston välisellä alueella odotettiin jo syykuusssa 1917 yhtä aselastia, mutta turhaan.

   Odotusta jatkui koko syksyn. Seuraava väärä hälytys tuli lokakuussa. Oikea lähetys tuli lopulta joulukuussa 1917. Sen toi Merikarvian rannikolle kuuluisa aselaiva Equity, joka sitä ennen loka-marraskuussa oli menestyksellisesti vienyt aseita Västerön saareen Maksmaahan ja Larsmon saareen Pietarsaaren ja Kokkolan välillä. Joulukuussa (8.12.1917) Merikarvian tuntumassa saatiin maihin vain pieni määrä aseita ja muuta kalustoa Revelin saaren tuntumassa. Operaatio oli epäonnistua kokonaan, koska vastaanottajat eivät saaneet tietoa laivan täsmällisestä saapumisajasta. Paikalle piti tulla pimeässä, koska oli varottava, etteivät venäläiset saa vihiä tapahtumasta. "Ryssien vaanivat silmät", risteilijät Berkut ja Kondor partioivat alituisesti Mäntyluodon tienoilla, kuvailee Kaukamaa. Lisäksi tuona yönä satoi lunta, meri oli osittain jäässä, tuultakin lienee ollut, ja aseet piti hakea laivalta kalastajaveneellä, koska suuria veneitä omistaneet merikarvialaiset liikemiehet eivät olleet suostuneet hankkeeseen mukaan.

   Tuo kalastaja Mauri Rantasen paatti oli jo asetettu talviteloille, kertoo paikallinen aktivisti A. Hakosalo selvityksessään. (Hakosalo ei tosin itse ollut mukana tällä asehakureissulla): "Äärettömillä ponnistuksilla, jossa naisetkin olivat mukana, kuljetettiin talviteloille otettu vene sellaiseen kohtaan, josta se voitiin saada ahtojään läpi vesille." Merikarvian vedet ovat kiviset ja petolliset, jos niitä ei tunne, tai jos näkyvyys on huono. Tuuli puhaltaa paikoin suoraan avomereltä. Oli suuri rohkeuden ja päättäväisyyden osoitus, että aseita saatiin maihin ylipäänsä ollenkaan niissä oloissa. Kalastajapaatti kävi Equityn luona kolme kertaa sinä yönä. Perille tuli lopulta 21 jääkäriä, kaksi konekivääriä, pari laatikollista kivääreitä, joukko "lyhyitä aseita", käsikranaatteja ja kaksi radiovastaanottokoneen akkumulaattoria. Aseet vietiin Mauri Rantasen turviin Aspskärin (Aspuskerin) kallionkoloihin, Kaukamaa kertoo. Hakosalo puolestaan kirjoittaa, että jääkäreitä oli 22, johtajana jääkäri Asplund. Jääkärien matkan jatkosta Hakosalo mainitsee, että "paikoin kyllä kyytimiehiä ihmetytti noiden 'Ahlströmin joululomalle menneiden tukkipomojen' raskaat matkalaukut, joissa piti olla kosolta leimakirveitä - kuten jääkärit sanoivat. Mutta onnellisesti miehemme perille pääsivät." Rantasen paatti vietiin takaisin talviteloille entiseen paikkaansa, eivätkä "ryssät" huomanneet olleenkaan, että sitä oli yöllä liikuteltu, Hakosalo lisää.

   Equityn tarina viittaa siihen, että tarina aselaivan purkamisesta Viitamerellä koko syksyn 1917 on luultavasti kiihkeän odottamisen synnyttämää propagandaa. Miksi sellaiseen uskottiin? Yksi selitys on siinä, että tarkoitus oli pelotella paikallisia punaisia. Kapinan alkuvaiheessa nämä olivat uhitelleet kostavansa valkoisille mutta luopuneet aikeesta kun alkoi kuulua huhuja suurista aselasteista. Niitä tarinoita valkoisten kannatti siis ruokkia. Huhujen alkuperän voi johtaa muun muassa herroihin Urho Näsi ja maanmittausinsinööri Poijärvi, jotka olivat varhaissyksystä asti toimineet aselähetysten puuhamieheinä yhdessä porilaisen rouva Stenwallin kanssa. Rouva Stenwallin miehellä oli maalikauppa ja sen verran rahaa, että rouva päätti ryhtyä hankkimaan aseita Saksasta saadakseen järjestyksen palautetuksi Poriin, missä "elämä oli alkanut käydä yhä levottomammaksi". Koko asehankinnasta muodostui kuitenkin lähes fiasko, kun Saksaan lähetetyt salasanomat sotkeutuivat eivätkä kulkeutuneet perille ajoissa, ja muutakin sekaannusta oli paljon. Oli muun muassa luotu maalikaupan pitoon soveltuvia salasanoja: sinkkivalkea, lyijyvalkea, mönjä jne merkitsivät erilaisia aseita. Kun oikea lasti lopulta oli tulossa, havaittiin, että lyijymönjää ja muuta oli saapumassa Saksasta 400 tonnia eli hirvittävästi enemmän kuin rouva Stenwallin sijoittamilla 10 000 kruunulla oli uskottu hankittavan!

   Merikarvian miehet ottivat kuitenkin ansiokkaasti osaa asehankintapuuhiin koko syksyn ja kun toiminnan hetki koitti, paikalliset punaiset riisuttiin tehokkaasti aseista, aikalaisarvioissa kehaistaan. Herroilla Näsi ja Poijärvi oli siis varaa kulkea rinta pystyssä Merikarvialla vapaussodan alkamisen aikoihin. Krenatööri Martti Santavuoren silmissä siinä näyttää olleen jo liikaakin pullistelua. Kirjeessään Ahlaisten rintamalta kotiin hän laukoo näin: "Ette usko, mitenkä tällainen meininki kiukuttaa kaikkia. Esikunnassa herrat sellaiset kuin Näsin Urho ja Poijärvi tepastelevat hienoissa komppanian vaatteissa ja miehet, jotka viimeksi ja pakko-otolla ovat kootut, vaatetetaan komeiksi kuin herrat. Kuuluvatpa vielä hurritkin ja ulkopitäjäläiset, joitten ei pitäisi meille mitenkään kuuluman, osansa saavan. Entä täällä. Miehet laihoja ja väsyneitä, vaatteet reikaleina ja varpaat tulevat esille kengistä! Ja Merikarvialla touhutaan hiki hatussa, kymmenet räätälit ja suutarit työskentelevät valtion laskuun ja missä näkyvät seuraukset. Ei ainakaan täällä! Ja täällähän niitä tarvittaisiin minun ymmärtääkseni jos missään." [Kirje 1]

   Huhuineen, paikkansa pitävine tietoineen, epätarkkuuksineen ja aitoine paatoksineen kaikki tässä raportissa esitetty on arvokasta perinnetietoa paikallisesti. Aineisto antanee jotakin lisää myös historian yleiselle tutkimukselle. Uskon, että kuva sodan 1918 tapahtumista tarkentuu Satakunnan rintaman taistelujen osalta Pirttijärvellä ja Ahlaisten lähellä Peltomaan ahteella. Sama koskee Mouhijärven läheisten kukkuloiden valtausta osana operaatioita, joilla valkoiset suojasivat Tamperetta piirittävien joukkojensa selustan maalis-huhtikuussa 1918. Kun se oli tehty, Tamperetta vastaan voitiiin iskeä täydellä voimalla.

   Vuoden 1918 koulupoika pitää itsestään selvyyksinä useita tapahtumia, joista moni tämän päivän suomalainen ei tiedä juuri mitään. Totiseen tyyliin Martti Santavuori kirjoittaa esimerkiksi maaliskuusta 1918, jolloin länsivaltojen edustajat poistuivat Venäjältä Suomen läpi länteen Brest-Litovskin rauhansopimuksen jälkeen: "Näihin aikoihin matkustivat Englannin, Ranskan ja Amerikan lähetystöt tältä kohdalta (Lampista) rintaman läpi. Pihaan ajoi toistakymmentä rekeä, kukin varustettuna valtakuntansa lipulla. Ranskalaisia tervehdimme ilolla ja pian osottivat he sen todella ansainneensa. Silloin tulin myös, mitä seikkaa sittemmin aina olen katunut, osoittaneeksi suopeutta englantilaisille, joita muuten milloinkaan en ole voinut sietää".

   Miksi ihmeessä moinen britti-inho? Luultavimmin siksi, että Englanti ei tunnustanut Suomea pian vuoden 1917 itsenäisyysjulistuksen jälkeen kuten monet muut maat tekivät. Pohjoisessa Englanti varusti niin sanotun Muurmannin legioonan, jotta Saksa ei kykenisi käyttämään Petsamoa hyväkseen. Legioonaan kuului suomalaisia punaisia ja se lakkautettiin vasta syksyllä 1919. Lisäksi oli suomalaisten valkoisten aktivistien omatoimisesti toteuttama, epäonninen Petsamon retki 10.5.1918 alkaen. Sen tavoite oli Petsamon haltuunotto mutta yritys päättyi yhteenottoon ja tappioon hyvin varustautuneille brittijoukoille. Noin sataa suomalaista miestä johti rovaniemeläinen tohtori Onni Laitinen. Ryhmä sai vastaansa 150 englantilaissotilasta, jotka olivat ehtineet rakentaa alueelle hyvät puolustusasemat. Merellä oli amiraali Kempin johtaman laivasto-osaston risteilijä Cochrane, jonka tykistö osallistui taisteluun. Lisäksi brittien avuksi lähetettiin 120 miehen vahvuinen joukko saartamaan, jolloin suomalaiset perääntyivät.

   Suomalaiset valkoiset eivät kantaneet pitkään kaunaa siitä yhteenotosta, sillä englantilaiset hoitivat haavoittamansa suomalaisen soturin, haapaveteläisen Vilho Partasen hyvin, ja esittelivät häntä sen jälkeen omilleen suurena sankarina ja esimerkkinä urheasta taistelijasta! Seuranneessa diplomaattisessa noottien vaihdossa Suomen ja Englannin kesken kävi lisäksi ilmi, ettei Englanti aio vastustaa Suomen oikeuksia Petsamoon. Asia ratkesi sitten Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 suomalaisten kannalta edullisesti. Krenatööri Santavuoren tuntemuksia ajatellen on silti ilmeistä, että vapaussodan vielä kestäessä ja heti sen jälkeen englantilaiset näyttivät tosi kelmeiltä nuoren suomalaisen rintamamiehen silmissä. Kannattaa muistaa sekin, että nuorukaisen pateettiset sanat englantilaisista, "joita muuten milloinkaan en ole voinut sietää" on kirjoitettu jo vuonna 1919. "Milloinkaan" oli siinä vaiheessa ikuisuutta, jota oli kestänyt noin kaksitoista kuukautta. Voin vakuuttaa, että elämänsä myöhemmissä vaiheissa isä sieti erinomaisen hyvin muun muassa englantilaisia.

   Mitä alkoholin käyttöön ja totisuuteen tulee, niin maistui se "paloviina" myöhemmin Martti Santavuorellekin. Hän oli myös hauska mies. Isän lempilauseitten varastoon kuului lukuisia idiotismeja, sanontoja, jotka huvittivat, koska ne olivat sekä tylsiä että nokkelia, ja koska niitä hoettiin usein. Yksi sellainen oli tuo jäillä jäähdytettyä ja siten myös laimennettua ryyppyä kilistettäessä sanottava: "On Suomi köyhä, siksi jää". Kun erittäin hyviä tuttavaperheitä saapui iltaa istumaan, isä saattoi tervetuliaisiksi sanoa, korostetun muodollisin äänenpainoin: "Astukaa hyvin, tehkää sisään." Se oli väännös vanhan kunnon ajan kohteliaisuudesta: "Tehkää hyvin, astukaa sisään."

Kirjasta muualla verkossa:

http://personal.inet.fi/urheilu/fudoshin/vesa/0luku0.html

Karttoja ja muuta lisätietoa kirjailijan kotisivulla

[Alkuluku][*Tietokirjat*][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]