Jo antiikin ajoista eurooppalaisten sivistysihanteiden historiassa ovat vuorotelleet sivistystä itseisarvona korostavat aatteet ja teknokraattinen, ammatillista osaamista korostava hyötyajattelu.

Yleissivistykselle ei ole yhtä vakiintunutta määritelmää. Usein sitä onkin jouduttu määrittelemään vastakohtansa kautta: yleissivistystä on se, mikä ei ole ammattisivistystä.

Ammattikoulut antavat nimensä mukaisesti ammattisivistystä. Lukioiden tehtävä on valmistaa jatko-opintoihin. Konkreettisimmin ammatillisuuden ja yleissivistyksen välinen jännite on ilmennyt korkeimman hengenviljelyn instituutioiden, yliopistojen ja korkeakoulujen, opetuksen järjestämisessä.

Yliopisto korosti 1960-luvulle asti yleissivistyksen ensisijaisuutta 'mutterispesialistien' kustannuksella.

Dosentti Laura Kolben mukaan suomalainen yliopisto korosti 1800-luvulta vielä 1960-luvulle asti yleissivistyksen ensisijaisuutta 'mutterispesialistien' eli kapea-alaisen ammattisuuntautuneisuuden kustannuksella.

Yliopistojen perusarvo oli akateeminen vapaus: yliopistot kehittivät itseään itsehallintonsa puitteissa. Ylioppilaat päättivät itse, mitä opiskelivat ja missä aikataulussa.

60-luvulta lähtien korkeakoulupolitiikkaa hallitsi valtiojohtoinen suunnitteluideologia.

Korkeakoulutusta laajennettiin ja yliopistolaitosta hajautettiin maakuntiin. Politiikan tavoitteeksi asetettiin taloudellisen kasvun edistäminen. Huolta kannettiin pitkistä opiskeluajoista ja "ikuisista ylioppilaista", jotka eivät sopineet ajan tehokkuutta ja rationaalisuutta korostavaan henkeen.

Koulutuspolitiikan suuresta linjasta vallitsi suhteellinen yhteisymmärrys. Vasemmisto rakasti yhteiskuntasuunnittelua ja oikeisto pyrki turvaamaan talouselämän työvoimatarpeet.

Taloudelliset arvot ajavat sivistysretoriikan yli.

70-luvun puolivälistä alkaen toteutettiin tutkinnonuudistus, jossa aikaisemmat tieteenala- ja arvosanapohjaiset opinnot korvattiin ammatillisilla koulutusohjelmilla. Välitutkinnot poistettiin. Uudistusta perusteltiin sillä, että näin koulutus saatettaisiin vastaamaan yhteiskunnan ammatillisia tarpeita.

Tutkinnonuudistus pantiin ensimmäisenä täytäntöön Jyväskylän yliopistossa, jossa se synnytti vastaliikkeen.

Sivistysyliopistoliikkeeksi itseään kutsunut ryhmä opiskelijoita ja opettajia katsoi, että yliopisto osallistuu parhaiten yhteiskunnalliseen kehitykseen kasvattamalla itsenäisiä ajattelijoita. Uudet "putkitutkinnot" edustivat sivistysyliopistoliikkeelle korkeimman hengenviljelyn ammattikoulumaistumista.

Tutkija Jussi Silvosen mukaan sivistysyliopiston ihanteena oli sivistys (Bildung), henkisesti täysi-ikäinen kansalainen, joka pystyy järjen itsenäiseen julkiseen käyttöön. "Sivistys assosioitiin voimakkasti kansalaisyhteiskunnan, luonnon, rauhan ja muiden hyvien asioiden kanssa."

Opetusministeriön mukaan akateeminen vapaus tulee liian kalliiksi.

Putkitutkintojärjestelmä on nyt ollut käytössä kolmatta vuosikymmentä. Opetusministeriötä huolettavat silti samat ongelmat kuin ennenkin: ylioppilaat opiskelevat tehottomasti.

Opetusministeriön tutkimusryhmä esitti toukokuussa, että tutkintoon kuulumattomien sivuaineiden opiskelua tulisi rajoittaa, koska "akateeminen vapaus tulee liian kalliiksi yliopistoille".

Sivistysyliopistoliike hiipui 80-luvun alussa, eikä uusia akateemista vapautta ja monialaista yleissivistystä puolustavia liikkeitä ole syntynyt. Taloudelliset arvot ajavat sivistysretoriikan yli.

Suomalainen koulutusjärjestelmä nojaa yhä perinteiseen teollisuusyhteiskuntaan selkeine ammatteineen.

Sivistysyliopiston idea on kuitenkin tulossa takaisin keskusteluun hieman muuntuneessa muodossa. Tällä kertaa kehityksen moottorina eivät kuitenkaan ole klassiset sivistysidealistit vaan markkinavoimat.

Suomalaista koulutuspolitiikkaa tutkineet Mika Nieminen ja Juha Tuunainen epäilevät artikkelissaan Teollisen ajan koulutussuunnittelulla jälkiteolliseen yhteiskuntaan, että työmarkkinoiden ja koulutuksen väliset suhteet ovat voimakkaassa murroksessa.

Heidän mukaansa suomalainen koulutusjärjestelmä nojaa edelleenkin perinteiseen teollisuusyhteiskuntaan selkeine ammatteineen. Se yhteiskunta on kuitenkin katoamassa. Talouselämän modernisaatioprosessi ja koulutuksen vanhentuneet rakenteet törmäävät toisiinsa.

Savupiipputeollisuus halusi korvata latinalta ja homeelta haisevan vanhan sivistysyliopiston tehokkaalla tutkintokoneella. Sen tuotteet eivät kuitenkaan tunnu kelpaavan uuden talouden yrityksille, jotka odottavat työntekijöiltään monipuolista osaamista, kykyä nähdä yllättäviä asiayhteyksiä ja kosmopoliittista luovuutta sukkuloida eri kulttuurien välillä.

Teksti: Marko Hamilo

Takaisin alkuun