KULTTUURI - ARKISTO
LAUANTAINA 10.3.2001
     
Kotisivu ARKISTO – LAUANTAI 10.3.2001  

KIRJAT
Liisasta Aliceksi ja taas Liisaksi

Tuomas Nevanlinnan uusi Carroll-käännös on kenties tarkimmin alkuperäistä klassikkoa myötäilevä

Linkki suurempaan kuvaan

Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland). Suom. Tuomas Nevanlinna. Otava. 207 s. 188 mk.

Kääntäminen uudelleenkirjoittamisena korostuu erityisesti silloin, kun klassikoita käännetään uudelleen. Ei suomentaja näe teoksia puhtaina ja historiattomina, vaan tulkitsee ne aina ajassa ja paikassa, jostain näkökulmasta ja jonkinlaisina teksteinä.
   
Tilanteen mukaan kääntäjä voi kotouttaa tai vieraannuttaa tekstiään. Hän voi tuoda tarinan mahdollisimman lähelle lukijaa tai jättää siihen niin paljon vieraita elementtejä, että lukija selvästi havaitsee tarinan olevan peräisin toisenlaisesta maailmasta. Tilanteen mukaan kääntäjä voi kirjoittaa teokset uudelleen myös lapsi- tai aikuislukijoille.
   
Lewis Carrollin fantasiaklassikko Alice's Adventures in Wonderland eri tulkintoineen on hyvä esimerkki siitä, miten tilanne ja lukijoiden odotukset vaikuttavat kääntämiseen.
   
Tarina on ilmestynyt lähdekielisenäkin monessa eri muodossa: Carroll kirjoitti siitä eri versioita, joista kolme ilmestyi kirjana. Parhaiten maailmalla tunnetaan 1865 ilmestynyt kirja, joka on alkujaan John Tennielin kuvittama.
   
Alicen tarina
on kuin merkillinen uni: tyttö putoaa Ihmemaahan, jossa kaikki kääntyy nurinpäin. Jopa hän itse muuttuu, kasvaa tai kutistuu, sen mukaan mitä ruokaa ja juomaa hän kulloinkin suuhunsa pistää.
   
Sanaleikkeineen, sutkauksineen ja runoparodioineen teos on kääntäjälleen todellinen haaste. Siitä huolimatta se on käännetty yli viidellekymmenelle kielelle ja sen pohjalta on laadittu niin elokuvia, näytelmiä, kuvakirjoja kuin sarjakuviakin.
   
Suomeksi Alice on ilmestynyt neljästi: 1906 sen käänsi Anni Swan, 1972 Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner, 1995 Alice Martin ja nyt Tuomas Nevanlinna.
   
Ajan ja yhteiskunnan
muutokset näkyvät suomennoksissa monin tavoin.
   
Jo päähenkilön nimen vaihtuminen Liisasta Aliceksi ja takaisin Liisaksi kertoo kääntämiskäsitysten muuttumisesta: siitä, kuinka paljon vieraita kulttuureja ja tapoja lukijoiden oletetaan sietävän ja minkä ikäiselle yleisölle kääntäjä on sanansa suunnannut.
   
Kahdessa ensimmäisessä käännöksessä päähenkilö Liisa suomalaistui nimenvaihdoksen myötä; Martinin valinta Alice taas korosti tarinan brittiläistä alkuperää ja kulttuuria. Nevanlinna palauttaa nimen Liisaksi ja tuo tarinan takaisin Suomeen. Lieneekö kääntäjä tässä halunnut pitää perinteistä kiinni vai vedota lapsilukijoihin?
   
Nimimaininnat ovat muutenkin kiinnostavia. Martin säilytti suurimman osan nimistä ennallaan, mutta Swan, Kunnas ja Manner sekä Nevanlinna vaihtoivat ne suomalaiseen asuun.
   
Cheshire Catin Martin nimesi Swanilta lainaten Irvikissaksi. Nevanlinna taas sijoittaa kissan Suomeen ja nimeää sen vanhan keksimainoksen mukaan Hangon kissaksi. Se on hauska oivallus, joka toteuttaa myös samaa periaatetta kuin alkuperäinen Cheshire Cat: se liittyy tiettyyn paikkaan ja tuo mieleen irvistykseen leviävän hymyn.
   
Myös lapsikäsitykset
ovat aikojen kuluessa muuttuneet: Swanin kiltti ja tottelevainen tyttö on melko kaukana Kunnaksen ja Mannerin topakasta vastaansanojasta. Käännöksissä on lisäksi siirrytty maalta kaupunkiin ja teollisuusyhteiskunnasta globaalistuneeseen maailmaan.
   
Swan käytti paljon maaseutusanastoa. Kunnaksen ja Mannerin suomennoksen ilmestymisaikaan taas muutettiin jo maalta kaupunkiin ja kääntäjiä koulutettiin kieli-instituuteissa. Kummankin suomennoksen kohdeyleisönä olivat kuitenkin lapsilukijat.
   
Kun tullaan 90-luvulle, Alicen hahmoon suhtaudutaan selvästikin eri tavoin. Tytön lapsekkuus jää taka-alalle, teoksen klassikkomaisuus korostuu. Martinin suomennoksen kohdeyleisö on aiempaa aikuisempi ja hänen Alicensa harkitsevampi ja rauhallisempi.
   
Nevanlinnan Liisa on samantapainen, jotenkin arkinen. Käännös nostaa entistä selvemmin esille teoksen odottamattomat ja jännittävät juonenkäänteet.
   
Käännösten lukemiseen vaikuttaa kuitenkin myös kuvitus. Kaikki aiemmat Alice-käännökset on alun perin laadittu John Tennielin pikkutarkan kuvituksen rinnalle, ja päähenkilö on kuvattu nyrpeän pikkuvanhaksi, jopa kiukkuiseksi tärpästikkeliksi.
   
Nevanlinnan suomennos on jo alkujaan tehty Helen Oxenburyn kuvitukseen, jossa Alicen pikkutyttömäisyys ja arkisuus korostuvat. Kantta myöten se kertoo iloisesta oman aikamme tytöstä.
   
Laulu- ja runoparodiat
kertovat paljon kääntäjien ratkaisuista ja yhteyksistä suomalaiseen kulttuuriin. Toisaalta ne eivät ole aina yhdenmukaisen loogisia. Esimerkiksi Martin sijoitti ilmeisen tarkoituksellisesti perin brittiläiseen kokonaisuuteen Aleksis Kiven Makeasti oravainen -laulun parodian.
   
Kunnas ja Manner ratkaisivat sanaleikkiongelmat usein niin, että sanaleikki jätettiin pois ellei se toiminut samassa kohtaa kuin alkutekstissä. Kääntäjä vain lisäsi vastaavasti ylimääräisen vitsin johonkin toiseen sopivaan kohtaan, jolloin summa säilyi samana.
   
Martin ja Nevanlinna taas ovat selvästikin pyrkineet noudattelemaan tarkemmin Carrollin ratkaisuja ja ovat säilyttäneet vitsit yleensä alkuperäisillä paikoillaan. Itse asiassa uusimmat suomennokset ovat siis lähimpänä alkutekstiä.
   
Nevanlinna on pyrkinyt ehdottomaan tarkkuuteen, ja joskus hänen suomennostyönsä vaikuttaa jopa kuivakalta. Parhaimmillaan suomennos kuitenkin ilotulittaa ja hauskuttaa.
   
Ratkiriemukas on Valkean kanin touhotus: "Kreivitär! Kreivitär! Kautta käpälieni! Kautta turkkini pippurin!" Eikä merenalainen lattioiden kiillotuskaan jättänyt minua kylmäksi: maan päällä lattiat suojataan lakalla, meren alla silakalla.
   
Carrollin klassikko
on ansainnut tämänkin uuden tulkintansa: nyt lukijoilla on mahdollisuus valita, millaisen näkökulman tarinaan haluaa.
   
Jos haluaa tietää tarkasti, mitä tarinassa tapahtuu, kannattaa valita Nevanlinnan tai Martinin tulkinta. Jos taas haluaa nauraa kylkensä kipeiksi, Kunnaksen ja Mannerin suomennos on varmasti lystein.
   
Jos lukija haluaa tutustua tarinaan lastenkirjana, Swan sekä Kunnas ja Manner ovat silloin parhaita valintoja.
   
Kenties parhaiten hauskuus ja tarkkuus yhdistyvät edelleenkin Martinin suomennoksessa.

Kirjoittaja toimii Tampereen yliopistossa käännöstieteen professorina. Teoksessaan Liisa, Liisa ja Alice (1997) hän tarkasteli kolmea ensimmäistä Alice-suomennosta.

Lisää aiheesta:
Liisasta Aliceksi ja taas Liisaksi
Viisi tekstiä, viidet hullut teekutsut


RIITTA OITTINEN
hs.kulttuuri@sanoma.fi