KIRJATRuumiillistunutta ihmistä etsimässä Miksi jokainen nainen on mielestään lihava ja ruma?
Anna Johansson: Norsu nailoneissa. Naiseudesta, ruumiista ja nälästä (Elefant i nylonstrumpor - om kvinnlighet, kropp och
hunger). Suom. Jaana Nikula. Kääntöpiiri. 175 s. 137 mk.
Anna Johansson, sosiologi ja hahmoterapeutti, yrittää kirjassaan ymmärtää syömistä ja lihavuutta nimenomaan historiallisena
ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Sitä se onkin - mutta myös jokaisen kilojensa kanssa elävän ihmisen henkilökohtainen asia.
On yksi asia olla traumatisoitunut ja sen takia lihava. Ja toinen asia olla kuka tahansa nainen, joka ei yksinkertaisesti
voi katsoa itseään ulkonäköään kritisoimatta.
Näitä kahta asiaa Norsu nailoneissa ei oikein kykene pitämään erillään.
Voi toki hyvin olla (ja tätä Johanssonkin pyrkii todentamaan), että kahdella edellä mainitulla asialla on myös jokin yhdistävä
tekijä: esimerkiksi länsimainen kapitalistinen patriarkaatti, joka henkisiä pohjarakenteita myöten pyrkii juuri naisen kontrollointiin.
Tässäkin asiassa
on monta puolta.
Varmasti naista kontrolloidaan. On julmia kauneusihanteita, joiden on patriarkaatin kannalta hyvä pysyäkin ihanteina. Mitä
vaikeampia ne ovat tavoittaa ja mitä tyytymättömämpiä, narsistisempia ja yhteiskunnallisesti passiivisempia naiset ovat, sitä
helpommin he tottelevat.
Keksittiinhän korkokengätkin kahdesta syystä: sekä sen takia, että ne nostavat naisen takamuksen kauniisti miehen katseltavaksi,
että siksi, ettei niillä voi juosta karkuun.
Toisaalta samanlaisia kahlitsevia ihanteita liittyy miehiin. Ja myös ihmisiin yleensä - koskeehan suuri osa lihavuudestakin
yhtälailla miehiä. Mielestäni se ei ole sukupuolisidonnaista, että ihminen on jäänyt lapsuudessaan niin paljon vaille jotain,
että hän vielä aikuisena yrittää tunkea sitä itseensä suun kautta.
Johansson käsittelee paljon juuri tätä syömistä, joka ei liity millään lailla nälkään: kylläisyyden sijasta ruoasta etsitään
muuta täyttymystä, hyvää oloa ja tyytyväisyyttä.
Paitsi että se pätee yhtä hyvin miehiin kuin naisiin, sen määrä myös vaihtelee yhteiskunnasta toiseen.
Yhdysvalloissa tapaamani muuten aivan rationaalinen pikkulapsen äiti tuputti tälle koko ajan välipaloja - eli koulutti tästä
tapasyöjää. Häneen oli ilmeisesti jollain tasolla iskostunut syvä pelko siitä, että lapsi olisi hetkeäkään nälkäinen.
Anna Johansson
on itse lihava ja hän haastattelee toisia lihavia. Se tekee tekstistä henkilökohtaista, helposti luettavaa ja ajatuksia herättävää.
Toisaalta, samasta syystä, samastuminen ei ehkä onnistu niille, jotka eivät itse ole kovin lihavia.
Tekstissä on kuitenkin myös hauskoja kirjallisuus- ja elokuva-analyyseja sekä kiinnostavaa matkakertomusta Nicaraguasta, missä
pyöreys (etenkin valkoiseen ihoon yhdistyneenä) on edelleen kauneuden ja onnellisuuden synonyymi.
Yksi haastatelluista,
Lisbet, on minusta häiriintynyt, lapsuudessa pettynyt ihminen. Silti Johansson löytää hänenkin kiloilleen syyn pikemminkin
siitä, ettei yhteiskunta hyväksy liian villiä, niskuroivaa ja äänekästä naista.
Onko kyse todellakin ensi sijassa siitä, että lihava nainen ei sovi yhteiskuntaan, vai siitä, että nainen sinänsä ei sovi?
Kyllä minäkin tunnistan jonkinlaisen syvän epämukavuuden tunteen - sitähän se juuri on, ettei koskaan näe mitään kaunista, kun katsoo peiliin.
Samasta asiasta ovat kirjoittaneet myös Soile Veijola ja Eeva Jokinen uudessa kirjassaan Voiko naista rakastaa? Heidän gurunsa,
feministitutkija Luce Irigarayn mukaan tämä epämukavuus johtuu naisten ja miesten välisen puolueettoman, arvostavan tilan
puuttumisesta.
Sekä naisten että miesten olisi itse saatava määritellä, millaisia ja minkä näköisiä he haluavat olla - nythän miehet määrittelevät
asiat kumpienkin puolesta. Vai pitäisikö jopa ajatella niin, että oltaisiin kokonaan määrittelemättä?
Onko se ihmiselle edes mahdollista?
Puolueetonta tilaa kannattaa kuitenkin yrittää rakentaa, jotta hedelmällinen suhde miehen ja naisen välille syntyisi. Ja jotta
naisenkin olisi - Anna Johanssonin sanoin - helpompi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, "ruumiillistuneena ihmisenä".
