KULTTUURI - ARKISTO
SUNNUNTAINA 26.8.2001
     
Kotisivu                           Apua

KIRJAT
Hannu Raittila vie Suomen Venetsiaan

Canal Grande karnevalisoi karnevaalitkin, mutta lopulta leikki muuttuu todeksi ja kuolema Venetsiassa elämäksi

Linkki suurempaan kuvaan

Hannu Raittila: Canal Grande. WSOY. 328 s. 165 mk.

Venetsia hallitsee maailmaa Hannu Raittilan romaanissa Canal Grande. Se on historia ja nykyhetki, mielentila, elämän ja kulttuurin tunnuskuva ynnä muuta, niin kuin Pietari Andrei Belyin romaanissa Peterburg. Suomalainen romaani valloittaa nyt Venetsian.
   
Meikäläinen aito työryhmä saapuu tositarkoituksella pelastamaan kaupunkia, Unescon maailmanperintöä, joka meinaa upota. Italialaiset kun puhuvat vain eivätkä tee mitään.
   
Raittila panee ison remmin heti päälle, ja sumusta vyörytetään esiin Venetsia myytteineen, turisteineen, pyhimyksineen ja konnineen, kanaaleineen ja Thomas Manneineen.
   
Työryhmän miesvahvuus
on 1 + 3. Sitä johtaa massiivinen naispuolinen opetusministeriön kulttuuriasiainneuvos Snell. Diplomi-insinööri Marrasjärvi ja historian dosentti Heikkilä hoitavat kumpikin oman erikoisalansa. Yleismiehenä on mukana Venetsian-veteraani, raihnas kulttuurireportteri Saraspää. Hän hoitaa rappeutumisen ja paheet, kuoleman Venetsiassa.
   
Käytettävissä on lisäksi kaupunkiin asettunut Tuuli, käytännön järjestelijä ja nuori, kova nykynainen "mitä välii" -tyyliin.
   
Canal Grande on Raittilan edellisen Ei minulta mitään puutu -romaanin rinnakkaisteos. Siinä vajosi lestadiolaisten telttaleiri saviliejuun. Nyt vajoaa kokonainen kaupunki. Asetelmat ja ratkaisut rinnastuvat muutenkin.
   
Venetsiassa on karnevaaliaika, mutta suomalaiset tuovat sinne oman karnevaalinsa. Heidän asiallinen toimintansa muuttuu koomiseksi toilailuksi. He tuovat Venetsiaan jopa talven hankineen ja jäineen.
   
Karnevalisointi on tietenkin loppuun kulunut muotisana, Mutta Raittila karnevalisoi karnevaalitkin. Meno on kuin "meillä vappuna tai taiteiden yönä". Siis taattua Raittilaa.
   
Kulttuuriesseisti
Saraspään mukaan Venetsia on kuin jättimäinen ruotsinlaiva tai suomalainen kauppakeskus tai Hollywood. Venetsia on hänestä inhottava klisee ja kuolema Venetsiassa "teatraalinen ja kirjallisilla merkityksillä tukahdutettu aihe".
   
Canal Grande tulvii kirjallisia merkityksiä, taidetta ja myyttejä, kaikkea rahatalouden synnystä ja löytöretkistä tähtien sotaan. Niistä tehdään koominen leikki.
   
Vastakohdaksi tarvitaan insinööri Marrasjärvi, joka ei taiteista piittaa. Hän ihmettelee, että joistakin Thomas Mannista, Aschenbachista, Catulluksesta ja Hemingwaysta puhutaan "aivan kuin he olisivat yhteisiä tuttujamme".
   
Raittila panee insinöörin kertojaksi. Todellisuuden täsmälliseen hallintaan pyrkivä insinöörikieli ja omasta vajoamisestaan huolettoman kaupungin kaaosmainen pulina taistelevat.
   
Marrasjärvi kommentoi italialaisia: "Olisivat hiljaa joskus ja laittaisivat talonsa kuntoon."
   
Insinööri luonnehtii sikäläistä rakennuskantaa: "Yleensäkin tuntui, että mikään ei siinä maassa seisonut omalla perustallaan vaan aina jonkin toisen varassa historian, tapojen ja perinteiden pohjalla."
   
Tämä viittaa myös romaaniin itseensä.
   
Raittila heittelee
esiin romaanin jännitteitä: pohjoiset protestantit ja välimerellinen elämänrytmi, suomalainen karu käytäntö ja italialainen monimutkainen mutta näkymätön kulttuurinen peli. Taiteen epätodellisuus vai elämän todellisuus?
   
Sitten hän syventää. Insinööri on sentään tullut pelastamaan Venetsiaa. Hän lukee seinämaalauksen alta: "Yksikään, joka minuun uskoo, ei huku." Insinööri kävelee Venetsiassa veden päällä - kun se on jäätynyt. Se on hänen ihmetekonsa venetsialaisten silmissä.
   
Kolumnissaan tämän lehden kulttuuriosastossa (keskiviikkona 22. 8.) Raittila kirjoitti "insinööriproosasta", joka "jännittää itsensä kylmän modernismin ja kuuman romantiikan väliin taiteilemaan". Kielen runollisimmat ilmaukset löytyvät Raittilan mukaan teknisestä ja sotilaallisesta sanastosta ja insinööriproosa on pintansa alla "herkkää ja sentimentaalista".
   
Kertojalla täytyy siis olla Teknillisen korkeakoulun ja RUK:n tietotaito.
   
Mutta Venetsian sumussa ja kulttuurikerroksissa insinööri kaipaa Suomen peruskalliota, "maapallon vanhinta kiviainesta". Hänellä on töitä Päijänne-tunnelissa, ja poikien mopon sylinteri pitää hoonata.
   
Päijänne-tunnelin ja Venetsian yhteydessä Canal Grande viittaa ujostelematta Musilin paralleeliaktioon romaanissa Mies vailla ominaisuuksia.
   
Raittilan romaanin
ilmiasu syntyy insinöörikielen ja korkeakulttuuristen viittausten sekasoinnuista. Marrasjärvi ja Saraspää kokevat Venetsiansa aivan eri tavoin. Heikkilä ja Snell toimivat sivuhenkilöinä.
   
Rappiollisen Saraspään pitäisi olla romaanin Aschenbach, siis suomeksi "Tuhkapuro". Mutta Marrasjärven nimi se viittaa kuolemaan (marras = kuollut, hedelmätön, kuoleman enne), Saraspää yhdistyy sarastukseen.
   
Toisaalta Marrasjärvi oli eräkirjailija, kenraali Kurt Martti Walleniuksen asuinpaikka Lapissa ja Seppo Saraspää on parhaita nykyisiä suomalaisia eräkirjailijoita. Yhteyksiä riittää romaanissa, jossa Leonardo, Aku Ankka ja George Lucas esiintyvät tasaveroisina. Erämiesten perinteen, Tuurin, Meren ja Hyryn lisäksi mukana on Väinö Linnakin, kun Saraspää nauttii koko hullunmyllystä kuin Kiviojan Vikki sosialismista.
   
Raittila on ottanut ilon irti suomalaisen kirjallisuuden perinteestä.
   
Raittila on
erimerkkisten aineiden sekoittelun virtuoosi, ja hän antaa mennä täysillä. Mutta mikä on kaiken tarkoitus? Sitä kyselevät sekä Marrasjärvi että Saraspää. Onko romaani vain suurta karnevaalia?
   
Saraspäällä on romaanissa keskeinen tehtävä. Hänessä on Leinon ja Saarikosken tyyppistä viihtymätöntä traagista boheemia, ja karnevaaleissa hän on kunnioitettu "ruttotohtori".
   
Saraspään rooliin kuuluu kuolla Venetsiassa, mutta hänen sortumisestaan sarastaa uuden elämän alku. Lopussa oman äänen saa Tuuli, jonka mitä välii -asenne muuttuu välittämiseksi.
   
Vastaava urhean yksinäinen äitiys sisältyi myös romaaniin Ei minulta mitään puutu. Äiti rinnastuu Pyhään Madonnaan. Ratkaisu on yhtä kliseemäinen ja banaali kuin kuolema Venetsiassa, ja sitä Raittila tähdentääkin, kun Saraspään silmissä leijuvat madonnat ja bambinot "kuin karamellipapereista reväistyinä".
   
Lopussa miesvahvuuden katveesta tulee esiin naisvahvuus. Leikki muuttuu todeksi ja tarkoitus löytyy. Niin suomalaisessa romaanissa perinteisesti pitääkin, tapahtui se vaikka Venetsiassa tai muussa fantasiakaupungissa.


VESA KARONEN
hs.kulttuuri@sanoma.fi