Yksi soittaa levysoitinta, jossa ei ole levyjä, yksi sampleria, jossa ei ole sampleja, ja yksi miksauspöytää, jota ei ole kytketty mihinkään. Ja yksi on säveltänyt teoksen, jonka esittää kaksitoista matriisiprintteriä - keskustietokoneen johtamana.

   

Keitä he oikein ovat?

   

He ovat tänään alkavalla Helsingin Avanto-festivaalilla esiintyviä elektronimusiikin tekijöitä: kyseenalaistajia, kokeilijoita, uusimman etsijöitä.

   

Mutta edes elektronimusiikkia ei tehdä tyhjästä: ilman perinnettä, ilman sukupolvien välistä ketjua ja ilman perinteen vastaisia vastavetoja. Myös elektronimusiikilla on omintakeinen esihistoriansa.

   

Suomessa elektronisen musiikin edelläkävijöihin kuuluvat keksijä ja soitinrakentaja Erkki Kurenniemi sekä säveltäjä Pekka Airaksinen, joiden töitä esitellään Avanto-festivaalilla: edellisen teoksia kuullaan muutaman elokuvan taustalla, jälkimmäinen esiintyy Helsingissä viidentoista vuoden väliajan jälkeen.

   

"Musiikkiteknologiaan ei

ole enää paljoa lisäämistä. Nyt tietokoneella voi tehdä melkein mitä tahansa", sanoo Erkki Kurenniemi, 60, joka työskentelee tiedekeskus Heurekan erikoissuunnittelijana.

   

Ensimmäisten suomalaisten sähkösoitinten ja tietokonesoitinten kehittelijänä kunnostautuneen Kurenniemen kotitietokoneessa on tietysti "kaikki": sillä voi säveltää, soittaa ja miksata - ja myös monistaa yksitellen valmiita cd-levyjä. Kurenniemen aloitellessa ei tietokoneessa ollut mitään, eikä aluksi ollut oikeastaan edes konetta. Oli vain juotoskolvi, rakennussarjoja ja villejä visioita.

   

Ensimmäisen

elektronimusiikin studion Kurenniemi rakensi 1950-luvulla luokkatovereittensa Erkki Salmenhaaran ja Ilkka Oramon kanssa Normaalilyseon urkuparvelle. Studion keskeisin laite oli koulun vanha lankamagnetofoni.

   

"Luin kouluaikana lehtijutun elektronisesta musiikista, ja se kolahti heti", muistelee Kurenniemi. Tuolloin hän oli radioamatööri, ja klassista musiikkia kuunnellut harrastelijapianisti.

   

Kuusikymmentäluvun alussa Salmenhaara ja Oramo - molemmat tulevia musiikkitieteen professoreja - opiskelivat musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa. He olivat keksineet, että Suomeenkin piti saada suuren maailman mallin mukainen elektronisen musiikin studio, ja vetivät mukaan ydinfysiikan laitoksella työskennelleen ystävänsä Kurenniemen.

   

"Alku oli todella vaatimaton: ensimmäinen laitehankinta oli Telefunkenin pienoisstudiomagnetofoni, joita toimittaja Seppo Heikinheimo oli tilannut kolme kappaletta. Alun laitehankintoihin kuului myös äänigeneraattori ja jousikaiku. Saimme pian myös kunnollisen Studerin studionauhurin."

   

Kurenniemi pystytti

yliopiston ensimmäisen elektronimusiikin studion musiikkitieteen laitoksen toimistoon, Porthanian seitsemänteen kerrokseen. Siellä hän teki ensimmäisen sähkömusiikillisen teoksensa, voimalaitoksen generaattorihallin huminaan perustuvan On-Offin. Tämä kriitikkojen kiittämä "sähkömusiikin varhainen merkkiteos" esitettiin Jyväskylässä keväällä 1963.

   

"Sävelsin sen studiossa reaaliajassa, yhdellä istumalla. Kolmella nauhakelalla oli erilaisia äänimateriaaleja, joita pyörittelemällä ja säätelemällä teos tallentui neljännelle nauhalle."

   

Samana vuonna kokeilustudio ja Kurenniemi siirrettiin Porthanian kellariin, vaneriseinäiseen koppiin, jonka nurkkaan hän alkoi rakentaa ensimmäistä esisyntetisaattoriaan. Se oli kirjoituspöydän muotoinen ja kokoinen laite, jossa oli generaattoriyksikkö, suodatinyksikkö, miksausyksikkö. Samaan aikaan Kurenniemi alkoi suunnitella soittimia tilauksesta: ensimmäisiin kuului M. A. Nummiselle tehty Sähkökvartetti, johon Kurenniemi sovelsi jo uusinta digitaalitekniikkaa.

   

Sähkökvartetti ja

Numminen hämmästyttivät kuuntelijoita muun muassa Sofian nuorisofestivaalilla: perimätiedon mukaan ulina oli niin piinallinen, että sali tyhjeni tehokkaasti.

   

"Sähkökvartettia on aika vaikea soittaa ja sen ääni oli, todellakin, hirveä. Mutta pidin paljon sen perusajatuksesta: että neljä ihmistä soittaa samaa soitinta", Kurenniemi sanoo.

   

Kuusikymmentäluvulla Kurenniemi toimi myös monien säveltäjien "teknisenä tukihenkilönä", teki elokuvia, äänitehosteita sekä nauhateoksia ja suunnitteli jatkuvasti uusia ja uusia sähkösoittimia: muun muassa Osmo Lindemanille Dicon ja ruotsalaiselle Ralph Lundstenille Andromaticin.

   

Kurenniemi levytti sillä itse sävellyksensä Antropoidien tanssi (1968), josta rockyhtye Wiwgam lainasi osan albumille Tombstone Valentine (1970).

   

Kuusikymmentäluvun

alkupuolella elektronimusiikki oli maailmalla vielä parin koulukunnan keskeistä akateemista uutta musiikkia - ankaraa avantgardea, joka oli hyvin kaukana mistään populaarista musiikista. Kurenniemen ja Salmenhaaran lisäksi sähkömusiikista syttyneisiin modernisteihin kuuluivat muun muassa Kaj Chydenius, Otto Donner ja Kari Rydman.

   

"Ei-akateemista hämyjengiä alkoi liikkua laitoksella vasta vuosikymmenen lopulla."

   

Ja kun liikkui, sähkösoitinten suunnittelu alkoi vaikuttaa sen verran houkuttelevalta, että Kurenniemi heittäytyi alalle kokotoimisesti. Hän perusti osakeyhtiön - Digelius Electronics Finland - ja keskittyi digitaalisten, komentoja muistavien soitinten kehittelyyn.

   

Kurenniemen suunnitteleman Dimi-sarjan (Digital Music Instruments) ensimmäinen vempain oli Dimi-A, matkalaukun kokoinen kymmenen kilon tietokonesoitin, jota soitettiin koskettamalla kytkentäliuskoja metallipuikoilla.

   

Samaan sarjaan kuuluivat myös tv-syntetisaattori Dimi-O sekä Dimi-E, jossa ääntä ohjailtiin korvan taakse sijoitetuilla elektrodeilla.

   

Eniten huomiota taisi

herättää Dimi-S eli Seksofoni, joka muutti "ihmisen tunnetilat musiikiksi" kädessä pidettävien, ihon sähköisiä muutoksia mittaavien anturien avulla.

   

Lundsten osti nämäkin soittimet Andromeda-studioonsa, jossa on nyt laajin Kurenniemen soitinten kokoelma.

   

"Tarkoitus oli tehdä soittimilla bisnestä, mutta ne eivät menneet kaupaksi toivotulla tavalla. Ehkä se johtui siitä, että niiden soittaminen oli hankalaa. Säveltäjät eivät innostuneet tietokoneen ohjelmoinnista: he halusivat vain vääntää korvakuulolta nappuloita."

   

Digeliuksen konkurssin jälkeen Kurenniemi alkoi suunnitella teollisuusautomaatiota, ensin Porin Rosenlewilla ja sitten Nokian kaapeliosastolla.

   

Samalla hän siirtyi sähkösoitinten suunnittelusta ohjelmistojen suunnitteluun. Viimeiset kolmetoista vuotta Kurenniemi on ollut erikoissuunnittelijana tiedekeskus Heurekassa.

   

Mutta musiikkia Kurenniemi ei ole hylännyt. Viime vuodet hän on kehitellyt teoriaa musiikin matemaattisista perusteista - sekä syistä miksi me esimerkiksi pidämme toista musiikkia kauniina, toista rumana.

   

Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, on Erkki Kurenniemi taas edellä aikaansa.

   

On ollut jo monta kertaa.