KIRJATNäkökulmia unkarilaisuuteen Kunnollinen Unkarin historia suomeksi puuttuu yhä
Tuomo Lahdelma, István Dobos & Veera Rautavuoma (toim.): Unkarilainen omakuva. Atena. 337 s. 190 mk / 31,89 e.
Heino Nyyssönen: Kruunu. Unkarin tuhatvuotinen arvoitus. Atena. 175 s. 130 mk / 21,82 e.
Jyväskyläläisen Atenan Unkari-kirjat julkistettiin kesällä yliopistossa pidetyn hungarologien viidennen maailmankongressin
yhteydessä. Kun tuolloin suunnittelin Jyväskylän yliopiston kirjastoon näyttelyn Suomen Unkari-kirjallisuudesta, totesin kommentoivaa
luetteloa kirjoittaessani, ettei suomeksi ole yhtään kunnollista Unkarin historiaa.
Ainoa sen niminen on 1938 ilmestynyt Sandor Domanovszkyn teos, joka edustaa selvästi silloista Horthyn oikeistolaisen puolidiktatuurin
henkeä ja päättyy jo ensimmäiseen maailmansotaan.
Muissa Unkari-kirjoissa on usein lyhyitä historiallisia katsauksia, mutta ne eivät pitkälle riitä, jos maallikko saa eteensä
kunnon taustatietoja vaativan kirjan, jollainen Unkarilainen omakuva on. Se on 18 esseen valikoima, joka on suomennettu osana
kääntämisen opettamista Jyväskylän yliopiston hungarologian opiskelijoille.
Antologian painopiste on maailmansotien välisessä Unkarissa. Pari kirjoitusta on 1800-luvulta, neuvostokaudelta vain kolme,
lisänä länteen siirtyneen Endre Karátsonin tutkielma itsesensuurin logiikasta (1982), joka on sinänsä yleispätevämpää ja analyyttisempää
tekstiä kuin mikään aiheesta Suomessa kirjoitettu.
Uutta Unkaria edustaa vain jo aiemmin meillä julkaistu Sándor Csoórin Kuiva kausi (1997), joka kirjaa kapitalismiin siirtymistä
seuranneen kirjallisen kulttuurin romahduksen ja tavallaan päättää antologian unkarilaisuuden mahalaskuun.
Antologia peilaa
unkarilaisuutta leimallisesti kirjallisuudesta käsin ja kansainväliset kulttuuriyhteydet korostuvat.
Politiikka puuttuu melkein täysin. Tosin Lajos Fülepin Unkarilaisuuden tuho (1929) on - pauhatessaan yksilapsijärjestelmän
turmiollisuudesta - ajalleen tyypillistä propagandaa. Olihan Unkari menettänyt ensimmäisessä maailmansodassa kaksi kolmasosaa
alueistaan, joten revanssia ajatellen tarvittiin paljon lisää tykinruokaa.
Tyyliltään unkarilainen essee on usein metaforinen, juhlallinen ja pateettinen. Näitä piirteitä on suomennoksissa lievennetty luettavuuden vuoksi.
Etenkin aiemmin unkarilaiset älyköt korostivat mielellään kansansa itäisiä juuria. Tähän liittyi monesta esseestä heijastuva
uskomus hunnien ja unkarilaisten sukulaisuudesta. Kirjailijana länteen suuntautunut Mihály Babits viittasi 1927 unkarilaisten
idästä tuotuun kuvittelukykyyn ja "laiskan itämaisen ihmistyypin meditoivaan luonteeseen" pitäen näitä ilmeisen myönteisinä
piirteinä.
Kun Suomessa pidetään unkarilaisia vilkkaina, meitä voi ihmetyttää vaikkapa Gyula Illyésin käsitys 1939 kansansa vähäpuheisuudesta.
Kun hän liittää tähän itsepäisyyden ja riitaisuuden, voisi luulla hänen kuvaavan suomalaisia.
Mutta Suomessa oleskellut ja meistä suopean kirjankin tehnyt János Kodolányi puolestaan tilitti 1938: "Suomessa tunnen aina
olevani kaukana Euroopasta, miltei Japanissa."
Heino Nyyssösen Kruunu on tarina kansallisena symboliesineenä tärkeästä ns. Tapanin kruunusta ja samalla hyvin pelkistetty Unkarin historia.
Kruunun historia on täynnä arvoituksia ja ristiriitaisia tarinoita. Varmaa on, että se ei ole kuulunut tuhat vuotta sitten
hallinneelle pyhälle Tapanille, joten nimitys pyhän Tapanin kruunu on virheellinen. Paras on puhua Unkarin kruunusta.
Tarujen mukaan kruunu on saatu paavilta tai Saksan keisarilta, mutta esineenä se kyllä on bysanttilainen keisarinnankruunu,
johon on yläosaksi liitetty ristikkäin pari "latinalaista" pantaa, nekin tyyliltään bysanttilaisvaikutteisia.
Kirjavien vaiheidensa aikana kruunu on kulkenut paikasta toiseen. Se on varastettu ja haudattu maahan. Ylinnä oleva risti
on ehkä vääntynyt vinoon, mutta tämäkään ei ole varmaa vaan risti on voinut olla vinossa jo alun perin.
Kun laillinen valta on yhdistetty kruunuun, sen hallinnasta on kilpailtu. Toisen maailmansodan aikana Hitlerin liittolaiset,
nuoliristiläiset veivät kruunun maasta. Se päätyi Yhdysvaltoihin, mistä se palautettiin Unkariin 1978 ja pantiin näytteille
kansallismuseoon. Nykyään kruunua säilytetään Unkarin parlamentissa.
Jos esitykseen olisi lisätty yhteensä edes sivun verran täsmällisiä lukuja unkarilaisten menetyksistä maailmansodissa ja niitä seuranneissa
mullistuksissa, lukijan olisi helpompi hahmottaa kokonaiskuva.
Yleisessä tietoisuudessahan korostuvat vuosien 1848-49 vallankumoussodan ja 1956 kansannousun kaltaiset dramaattiset tapahtumat,
vaikka niissä henkilötappiot olivat mitättömiä verrattuna unohdetumpiin katastrofeihin.
Monikohan tietää
, että vuoden 1956 kansannousun uhrien määrä on kaikessa hiljaisuudessa supistunut tutkimuskirjallisuudessa Kommunismin mustaa
kirjaa myöten kymmenesosaan siitä mitä läntisissä Unkari-kirjoissa on 1990-luvulle asti esitetty ja on nykyään tarkentunut
noin 3 000 kuolleeseen eli lähes samaan kuin Unkarissa vallanpitäjät tuoreeltaan myönsivät.
Vertailukohdaksi voi mainita, että Unkarin juutalaisia tuhottiin pelkästään Auschwitzissa yli 400 000 ja Hitlerin rinnalla Neuvostoliittoon hyökänneet unkarilaiset menettivät yksin talvella 1942-43 noin 200 000 miestä.
Voisi tiivistää Unkarin koettelemusten 1900-luvulla johtuneen siitä, että maa oli kummassakin maailmansodassa samalla puolella
kuin Saksa. Ja aikoo näemmä olla jatkossakin.
