Israel tällä viikolla:

   

Viisi itsemurhaiskua kahden vuorokauden aikana. Verta ostoskeskuksen huokoisella kalkkikivilattialla. Ruumiita retkottamassa suu auki linja-auton penkeillä.

   

Syy iskuihin oli selvä: Israelin ja palestiinalaisten pääministerit tapasivat, ensimmäistä kertaa sitten palestiinalaisten kansannousun eli toisen intifadan alun syksyllä 2000. Tästä tapaamisesta piti alkaa keskustelut Yhdysvaltojen hahmottelemasta uudesta rauhansuunnitelmasta.

   

Eipä taida siitäkään tulla mitään. Onhan nämä Lähi-idän rauhanprosessit jo nähty.

   

Israelin ja Palestiinan

vuodesta toiseen junnaava selkkaus on alkanut turruttaa. Niinpä Hannu Reimen tuore kirja Israel/Palestiina (Like ja Suomen Rauhanpuolustajat) tulee hyvään aikaan.

   

Se on Yleisradion kokeneen ja arvostetun ulkomaantoimittajan käsitys siitä, mistä Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa pohjimmiltaan on kysymys. Reime kirjoitti Israel/Palestiinan, koska selkkaus on masentanut ja ahdistanut myös häntä.

   

Eikä ihme. Reime naputteli uutissähkeitä radioon jo kuuden päivän sodasta 1967. Siitä on kohta 40 vuotta.

   

Ja mitä Lähi-idässä on 40 vuodessa saavutettu? Eksytty YK:n päätöslauselmaviidakkoon. Piirrelty yhä uusia monimutkaisia karttoja siitä, miten Pyhä maa voitaisiin jakaa. Alettu pystyttää aitaa kahden kansakunnan väliin.

   

Reimen mielestä ainoa tie ulos umpikujasta on katsoa Lähi-itää etäämmältä, perehtyä juutalaisten historiaan, antisemitismiin ja sionismin syntyyn ja pohtia sen valossa Israelin tulevaisuutta: Sopeutuuko se Lähi-itään? Vai jääkö se "toiseksi painokseksi ristiretkeläisvaltioita"?

   

Kirja vilisee sitaatteja, uusia ja vanhoja. Esillä ovat varsinkin israelilaiset toisinajattelijat, monet Reimen pitkäaikaisia ystäviä.

   

Ja kiitos Reimen konflikti alkaa kuin alkaakin taas kiinnostaa. Tajuaa esimerkiksi sen, miten hirveän iso osuus eurooppalaisilla on tässä sopassa ollut. Eikä eurooppalaisten vastuu lopu vain natsien juutalaisvainoihin eikä edes brittien ja ranskalaisten siirtomaavaltaan.

   

"Kyllä Lähi-idän tilanne on eurooppalaisten luoma ongelma, kahdessa mielessä", Reime sanoo kotonaan Helsingin Punavuoressa. "Eurooppalaiset piirsivät ne keinotekoiset rajat, jotka edelleen jakavat arabimaailmaa."

   

"Ja eurooppalainen nationalismi synnytti sionismin ja sionismi puolestaan taas palestiinalaisten nationalismin, jota varmaan muuten ei olisi olemassakaan. Sionismin tuloksena syntyi siis kaksi uutta kansakuntaa: Israel ja palestiinalaiset."

   

Tehdään siis niin

kuin Reime, palataan ajassa taaksepäin, Ranskan vallankumoukseen asti. Reimen mielestä kauemmaksi ei tarvitse mennä, sillä ei Lähi-idän konflikti ole vuosisatoja vanha, niin kuin joskus kuulee väitettävän.

   

Se ei muuten ole uskonsotakaan vaan poliittinen kiista, jota käydään rajoiltaan epämääräisestä maa-alueesta. Kiistaa mutkistaa, että maa-alue sijaitsee juutalaisuuden ja kristinuskon syntysijoilla ja että sinne on sijoitettu myös islamin keskeisiä tapahtumia.

   

Ranskan vallankumous julisti 1791 vapautta Euroopan juutalaisille. Siihen asti he olivat eläneet gettoon suljettuina, muun yhteiskunnan ulkopuolella. Vuosisatojen ajan juutalaisia oli vainottu "Kristuksen murhaajina".

   

He eivät saaneet esimerkiksi omistaa maata - tämän takiahan niin monista juutalaisista tuli kauppiaita ja pankkiireita.

   

Mutta valistuksen aikaa ei kauan kestänyt. Jo 1800-luvun lopussa tulivat rotuopit. Nyt juutalaisia alettiin sortaa antisemitismin nimissä.

   

Euroopan älymystön piirissä alkoi levitä romanttinen käsitys ihmiskunnan jakautumisesta kansakuntiin. Nationalismin ihanteeksi tuli puhdas kansallisvaltio, johon kuuluisivat samaa kieltä puhuvat.

   

Tässä ilmapiirissä syntyi sionismi, poliittinen liike, jonka päämäärä oli perustaa juutalaisille oma valtio Palestiinaan.

   

Nationalistien tapaan sionistit eivät uskoneet juutalaisten ja ei-juutalaisten yhteiseloon samassa maassa. Sionistien mielestä historia oli kansojen taistelua, jossa vähemmistöjä sorrettaisiin aina. Juutalaisvastaisuus loppuisi vasta, kun juutalaiset saisivat oman valtionsa.

   

Reimen mielestä sionistit antautuivat antisemiiteille, luopuivat taistelusta.

   

"Se oli yksi vastaus antisemitismiin, muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, varsinkin vielä 1900-luvun alussa ennen holokaustia", hän sanoo.

   

Yksi vaihtoehto olisi ollut Yhdysvaltojen malli. Siellä, di goldene medinessa, juutalaiset ovat aina eläneet muuhun yhteiskuntaan sulautuneina, ja New York Cityssä asuikin 1950- ja 1960-luvuilla enemmän juutalaisia kuin Israelissa.

   

Yleinen mielipide

länsimaissa oli vahvasti Israelin puolella ainakin kuuden päivän sotaan asti 1967. Israel oli demokratia keskellä arabien uhkaavia diktatuureja ja takapajuisia monarkioita. Iso osa sen kansasta oli natsien tuhoamisleireiltä selvinneitä. Totta kai sen puolella oltiin, Suomessakin.

   

Käsitys alkoi muuttua, kun uusi vasemmisto alkoi kannattaa arabinationalismia ja Israel asuttaa miehittämiään alueita siirtokunnilla. Vanhaa saksalaista viisautta lainaten Israel tavallaan voitti itsensä kuoliaaksi. Palestiinalaiset rupesivat saamaan myötätuntoa.

   

"Enää kysymystä sionismin luonteesta ei voi välttää", Reime toteaa.

   

Sionistien päämäärä oli saada Palestiinaan juutalaisten enemmistö. Se saavutettiin vuoden 1948 sodassa. Silloin yli puolet Palestiinan arabeista, arviolta ainakin 750 000, pakeni alueelta, josta tuli Israel.

   

Reimen mielestä sionismi on poliittinen aate ja liike. Sitä pitää voida vastustaa - vaikka samalla tunnustaa Israelin juutalaisten itsemääräämisoikeuden. Antisionisti ei ole sama asia kuin antisemiitti, hän muistuttaa.

   

Lähi-idän konfliktista on kuitenkin tullut hänen mielestään emotionaalinen umpisolmu. Siihen kytketään juutalaisten vaiheet, heidän erikoinen asemansa Euroopan historiassa ja heidän hirvittävät kärsimyksensä.

   

Niinpä kärsimyksistä tulee helposti jonkinlaisen moraalisen kiristyksen väline: jos arvostelee Israelia, vähättelee holokaustia. Näitä syytöksiä on Reimekin saanut kuulla.

   

Auttaako historia

sitten ymmärtämään nykytilannetta? Palestiinalaisia itsemurhaterroristeja ja israelilaisia siirtokuntalaisia?

   

Jatketaan Reimen ajatteluketjua:

   

Vaikka sionismi poliittisena ideologiana ei ollut rasistinen aate, se törmäsi Palestiinassa tilanteeseen, jossa sen "poliittisen käytännön oli pakko muuttua rasistiseksi".

   

"Periaate juutalaisesta enemmistöstä on estänyt Israelia liittämästä 1967 miehitettyjä palestiinalaisalueita itseensä. Alueiden mukana Israelin kansalaisiksi tulisi niin paljon arabeja lisää, että Israelin juutalaisuus olisi vaarassa."

   

"Euroopassa ei ole kovin radikaali vaatimus, että jokin valtio on maan kaikkien kansalaisten valtio. Sitä pitää vaatia myös Israelilta", Reime sanoo.

   

Mutta sionistit eivät halua, että israelilaisuus erotettaisiin juutalaisuudesta. Silloin Israelin arabit voisivat Israelin kansalaisina ilmoittaa kansallisuutensa olevan israelilainen.

   

Ei Reime silittele palestiinalaisiakaan. Puhuessaan palestiinalaisista pakolaisista hän muistuttaa, ettei näiden surkea asema ole yksin Israelin syytä. Pakolaiset ovat olleet arabihallituksille kätevä propagandan väline, jolla kansan huomion on saanut käännetyksi pois omista ongelmista.

   

Eikä saa tietysti unohtaa sitäkään, että demokratian puute arabimaailmassa sekä islamin ja islamismin nousu vain pahentavat Lähi-idän konfliktia.

   

Nykyistä intifadaa

Reime pitää edellistä tuhoavampana ja sekavampana.

   

"Itsemurhaterrorismi on moraalisesti väärin ja myös taktisesti typerää. Se hyödyttää hyvin pitkälle sitä linjaa, jota Sharon ajaa, tiettyyn pisteeseen asti. Mitä aseettomampia palestiinalaiset ovat, sitä vähemmän he antavat argumentteja israelilaisille", Reime pohtii.

   

Iso osa palestiinalaisia tuntuu kuitenkin kannattavan itsemurhaiskuja - PLO:n vanhasta aseellisen taistelun strategiasta on vuosien mittaan tullut päämäärä sinänsä. Niinpä yhteistyötä Israelin opposition ja rauhanliikkeen kanssa ajavien palestiinalaisten asema on tukala.

   

Kirjassaan Reime lainaa tunisialaista kirjailijaa Lafif Lakhdaria. Lakhdarin mukaan itsemurhaterrorismin taustalla on sama mentaliteetti, joka on yleistä myös muualla arabimaailmassa: päähänpinttymä sotilaallisesta voitosta, joka hyvittäisi "kaikki ne toistuvat tappiot, jotka kahden vuosisadan aikana on kärsitty".

   

"Ei Indonesian Itä-Timorin-miehitystä vastaan taistellut Fretilin pannut pommeja Jakartan ostoskeskuksiin", Reime huomauttaa. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut.

   

Viikon aikana

yksitoista israelilaista kuoli taas palestiinalaisten itsemurhaiskuissa. Miten tästä mennään eteenpäin? Ei Reimekään tiedä. Hän on pessimistinen.

   

Mutta sitten hän siteeraa New Yorkin Columbia-yliopiston professoria, palestiinalaista intellektuellia Edward Saidia. Saidin mukaan miehityksen saattaisi lopettaa aivan uusi taktiikka:

   

Palestiinalaisten pitäisi vaihtaa vallanhimoiset ja korruptoituneet johtajansa. Sitten pitäisi valita perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka asettama komitea saisi yhden ainoan tehtävän: lopettaa Länsirannan ja Gazan miehitys. Eli enää ei neuvoteltaisi miehityksestä eikä ryhdyttäisi minkäänlaisiin "rauhanprosesseihin" vaan todella tehtäisiin miehityksestä loppu.

   

Ja miten miehitys sitten lopetettaisiin? Aseettomalla siviilivastarinnalla ja yhteistyöllä miehitystä vastustavien israelilaisten kanssa.

   

Reime selvästi pitää ajatuksesta, että aseettomalla vastarinnalla voitaisiin osoittaa, miten miehityksen jatkaminen on yhtä mahdotonta kuin apartheidin jatkaminen oli Etelä-Afrikassa.

   

Se ei välttämättä ole niin epärealistinen ajatus, kuin miltä se ensin kuulostaa. Reime muistuttaa, että Israel on tällä hetkellä maailman ainoa maa, jossa juutalainen on hengenvaarassa siksi, että on juutalainen.

   

"Israelille itselleen on välttämätöntä saada tämä selkkaus ratkaistuksi."